Tällaisia on ollut täällä Keski-Euroopassa vuoristoalueella. Se on ollut monitoiminen. Rihvelitaulun, sulkakynän, eväiden yms...kouluun kantamisen lisäksi sillä on voinut laskea mäkeä ja sen päällä on voinut kirjoittaa.
Isoäidin aikaan ei ollut nykyajan tavaravuoria. Talojen vintit olivat kuin "kauppoja", josta sai ilmaiseksi kierrätettyä vanhaa uuteen käyttöön. Meillä äiti sanoi, ettei saa heittää pois milloin mitäkin, koska voi sitä tarvita jälkeenpäin, muuten joutuu ostamaan kaupasta.
Tämä laukkuvanhus näyttää korpimetsäläisen laukulta meidän silmissämme, kun olemme tottuneet katselemaan joka lukuvuosi uusiutuvaa erilaista värikästä laukkumuotia. Pinnallinen kulutusyhteiskuntamme vie helposti kaikki mukaansa.
Onneksi nykyään kierrätys on myös jo muotiasia. Niin voi sanoa, kun katselee kaikkialla järjestettyjä kirpputoreja. Niissä on myös sympaattinen sosiaalinen puolensa varsinkin kesäisin, kun on ulkoilmakirppareita. Ainakin Ranskassa sinne mennään myymään tai ostamaan niin kuin muihinkin kesätapahtumiin ihmisten ilmoille. Ilo on tavata tuttavia ja ystäviä. Ketä näit viimeksi siellä, kysytään.
Ristiriitainen tämä meidän yhteiskuntamme. Toisaalta tämä on kulutushullua ja toisaalta lamasta puhutaan. Miten vähällä ennen on pärjätty!
Laitan kuvan tähän omasta ensimmäisestä alakoululaukusta 60-luvulta. Sekin on jo 50 vuotta vanha! Isolla veljellä oli nahkainen salkku 50-luvun lopulla. Niin nahka muuttui muoviin. Se oli muovin vallankumousta, kun kaikki tehtiin vähitellen muovista.
Telkkarista katseltiin silloin koulun jälkeen Kivisiä ja Sorasia. Sama aihe on tässä laukussa. Televisio oli 60-luvun ylellisyyttä.
Mutta tarvitaan vain sähkökatko jumittamaan korkeateknologiamme. Silloin otamme esiin ikivanhat konstit. Kynttilästäkin tulee korvaamaton valopilkkumme.
Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia, sanoi vanha kansa. Ei niitä saa kokonaan unohtaa.
Minun täytyy löytää vanha myrskylyhty museoon. Joskus sen valossa olisi jännä esitellä museota! Vanhan ajan tunnelma olisi taattu.
