Viikonlopulla oli yksi vanhempi pariskunta. He tulivat, koska näkevät museokyltin usein tien vieressä, vaikka asuvatkin kauempana Sevenneillä, mutta käyvät täällä lähimain.
Mitä aina paljastuu, kun ihmisiä haastelen? Mukava tietää, mistä kaukaa ovat kotoisin.
Nämä ovat asuneet monessa paikassa Ranskassa, pohjoisesta etelään. Burkina Fasossa he ovat olleet humaanitäärisessä työssä, rouva on sairaanhoitaja. Pariisin myös mainitsivat. Nukkenallemuseo on pariisilaisten suosiossa, koska heitä täällä käy paljon.
Näytin vanhoja pelikorttejamme 60-luvulta tarinakaapista ja kerroin, että Suomessa oli vähän ulkomaalaisia ennen. Varsinkin me maaseudun lapset ei oltu nähty erilaisia kansalaisuuksia kuin pelikorteissa. Turussa käydessä nähtiin joskus amerikkalaisia ja saksalaisia. Amerikkalaiset vilkuttuvat ja lähettivät lentosuukkoja meille kaksosiskon kanssa. Lapsena meillä oli aina samanlaiset vaatteet. Kaksoset saavat yleensä paljon huomiota. Kuvassa me olemme 8v, jolloin me saimme ensimmäiset silmälasit.
Mies jatkoi, kun he menivät Afrikkaan syrjäiseen kylään Burkina Fasoon, siellä mustat eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoisia. Lapset alkoivat itkemään heidät nähdessään, niin outoa se heistä oli, ja ihmiset halusivat koskea heidän valkoihoisia käsiään ja vaaleita hiuksia suurena ihmeenä.
Poislähtiessään pariskunta antoi käyntikortin ja kutsui kotigalleriaansa Sevenneille syksyllä. Mies on taiteilija ja pitää taidenäyttelyä. He olivat nykyajan harvoja ihmisiä, jotka eivät omista internettiä ja vastustavat sitä. Telkkaria ei heillä ole myöskään. Kun sanoin, että taiteilijalle netti olisi hyvä mainospaikka, hän vastasi, ettei tarvitse sellaista. Tuonne taidetapahtumaan on tulossa noin 100 henkeä, hän on siis jo tunnettu.
Sitten toisista museokävijöistä puheenollen. Olen jättänyt museomainoksia naapurikylän kunnantalolle aina joskus ohi kulkiessani. Sieltä Ribauten kylän linnasta tuli nyt linnanrouva neljän lapsenlapsensa kanssa museoon. Olen ollut hänen linnassaan ystävieni kanssa aikoja sitten. Hän ei muistanut minua. Jo silloin mainostin tätä nukkenallemuseota. Minua huvitti tämä linnan tyylikäs emäntä, jolla oli kirkkaanpunaista huulipunaa. Arkisella maaseudulla se näyttää kaupunkimaiselta ja juhlalliselta. Hän kertoi olevansa alkuaan lähtöisin Pariisin ja Pohjois-Ranskan alueelta. Entiset pariisilaiset pysyvät tyylikkäinä, olen sen huomannut ennenkin museossa. Tämä nyt yli 70v leski oli mennyt naimisiin Ribauten linnan omistajan kanssa nuoruudessaan. Hänen neljä 4-15 vuotiasta lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, käyttäytyivät esimerkillisesti ja kuuntelivat kuin pikkuaikuiset keskusteluamme ja myös osallistuivat siihen kommentteineen. Se entisajan kurinpito oli tehnyt tehtävänsä, vaikka sitä kasvatusmenetelmää nykyaikana kyseenalaistetaan vapaalla kasvatuksella. 4v tyttökin oli kärsivällinen loppuun asti, kiirettä ei heidän tarvinnut tämän pikkulapsen takia pitää. Varsinkin nukketalot saivat paljon kehuja. Harvemmin paikalliselta saa näin paljon positiivista palautetta ja kiitosta tehdystä työstä. Siinä meillä on nyt vaikutusvaltainen PR nainen nukkenallemuseota mainostamassa.
http://www.cevennes-tourisme.fr/ribaute-les-tavernes/chateau-de-ribaute/tabid/2678/offreid/cc5bc03c-ab1b-4c9c-bd5f-1b87dc7b434f
https://www.facebook.com/chateauderibaute/
Eilen tuli yksi perhe 8v tyttölapsensa kanssa. Nimesin lähellä he asuvat, vaikka ovat kotoisin eri puolelta Ranskaa. Museokyltti tien vieressä vaikutti heihin, vaikka se ei paikallisiin usein tehoa, vain turisteihin. Kirppuritoriharrastajia eli kaiken vanhan ystäviä kuten minä.
Museo tuo mukanaan paljon kohtaamisia, joita ei muuten tulisi. Yllättävää ja opettavaista. Mutta ajatustenvaihto on kaiken avain ja se, mikä on rikastuttavaa.
Museon vieraskirjaan tuli taas uutta. Kuinka paljon eri ammatteja, eri kansalaisuuksia, muutenkin erilaisia ihmisiä, persoonallisuksia täällä on käynyt ja käy! Viime aikoina on ollut aika paljon laidasta laitaan. Toisen ihmisen arvokkuudesta toisen vaatimattomuuteen, enemmän tai vähemmän rikkaista enemmän tai vähemmän köyhiin. Tuulen viemää elokuvassa, kun rikas oli tullut köyhäksi, sitä ei saanut näyttää. Päähenkilö rikas Scarlett O'Hara köyhtyessään teetti verhoista uuden puvun, hieno piti olla.
Suomen kansalaisuudestani saa yleensä plussaa ainakin turistien keskuudessa täällä museossa, mutta useimmiten paikallisten keskuudessa olisi parempi olla samaa maata, samassa paikassa syntynyt kuin muutkin. C'est la vie, sellaista elämä on, jos ei ole koskaan ollut merta edemmäs kalassa.
Koirauutiset lopuksi. Kun museoon tulee aikuisia, jotka tykkäävät elukoista, Dixie pitää heille seuraa, vaikka alussa se hoitaa museovahtikoiran "tarkastustehtävät" haukkuen ja nuuskien kaikki vieraat hyvin. Mutta jos on pieniä lapsia, haukku joutuu liekaan kulisseihin kurkkimaan verhon takaa museokävijöiden vierailua. Se ei ole tottunut lapsiin, joten niin on parempi.
