Nyt kun olen tavaroita pakannut ja samalla niitä puhdistanut, piti myös tämä nukke tarkistaa, mitä sille kuuluu lasin taakse puulaatikkoon. Vaikka olen sitä vitriinissä seurannut sen alta, onko tullut sahanpurua puutoukista. Silloin olin sen käsitellyt puutoukkamyrkyllä monta kertaa, koska pikku reikiä täynnä. Onneksi nyt ei näkynyt puujauhoa alla eikä muutenkaan, kun sen otin pois vitriinistä.
Varmuuden vuoksi poistin lasit ympäriltä ja käsittelin sen puuosat uudestaan toukkamyrkyllä sellaisenaan varovasti alakerrassa, josta toin sen yläkertaan tuohon ikkunan viereen kuivumaan ja tuulettumaan. Lasit kiinnitän uudestaan myöhemmin tapettiliuskoilla ja tapettiliisterillä kuten se on ollut.
Illalla nukkumaan mennessä minua kauhistutti tuo yli 200-vuotias, koska se oli huoneeni vieressä, vaikka ovi oli kiinni. Uni tuli lopulta. Vaikka mielkuvitus lensi. Lapsena telkkarissa oli Yöjuttu niminen kauhusarja, jota katseltiin. Siinä antiikkinuket alkoivat elää yöllä ja kummitella. Silloin ei uskallettu sitä katsoa yksinään, vaan yhdessä siskojen kanssa.
Lapset ovat rokeampia melkein kuin aikuiset. Läheisen Tornacin linnan raunioissa on vankityrmä maanrajassa, jonka ovi on kiinni. Olen huomannut siellä miten lapset kurkkaavat sinne, en minä viitsisi, kammottava paikka. Toisaalta en kauhufilmejäkään katsoisi aikuisena, painajaisia voi niistä tulla.
Kuvitella matkustaessa hotellihuoneen yllätyksestä, jossa ikivanha antiikkinukke hymyillen koristelisi huonetta, vaikka lasin suojassa. En sellaisessa huoneessa yöpyisi!
Tänä aamuna aamiaisen jälkeen järjestin 200-vuotisen nukkeihmeen takaisin paikalleen alakertaan. Siellä on sen paikka, kunnes matkustaa Suomeen.
Vaikka taloni on ollut täynnä nukkeja ja nalleja iloisine tai surullisine pitkän elämän tarinoineen, ainuttakaan niistä ei ole päässyt omaan huoneeseeni. Se on tuttu ja turvallinen paikka, oma koti kullan kallis.
