Suomen vauvalaatikko puhuttaa

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1422599443388.html

http://www.hs.fi/kotimaa/a1422589051931

http://www.bbc.com/news/blogs-magazine-monitor-30939818

Joka museolla on salaisuutensa

Tässä me ollaan kaksosiskon kanssa noin kahden vanhoina.

Kaksosilla on kahden hengen voima, ollaan sitten lähellä tai kaukana.

Lisäksi meillä on nukkenallemuseo yhdistyksen tukijoukot museon ystäviä unohtamatta.

Niin nukkenallemuseo on pysynyt pystyssä jo 15 vuotta.

Sisustushommissa

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157649826847199/

Yllä flickr.com sivuilla on kuvasarja nukketalon sisustusvaiheista.

Tässä kuvassa virkkaamani verhot.

Tuo saksalainen Moritz Gottschalk Deauville tyyppinen 1900-alun nukketalo on ollut vitriinissä tyhjillään jo 2-3 vuotta.

Tein tilaa vitriinissä Jumeau nukelle, jonka sain syksyllä. Vaikka ei se ole vielä korjattu ja vaatetettu, odottaa vuoroaan. Mutta samalla sain uuden talohankkeen, kun otin tuon tyhjän talon esiin.

Rautaiset huonekalut ovat ranskalaiset Simon&Rivollet valmistamat 1900-alussa.

Pari posliininukkea otin pois 30-luvun nukkekaapistani, johon ne olivat liian vanhat. Tähän ne sopivat hyvin.

Seinät ja lattia ovat tyhjät. Täytyy keksiä koristusta, tauluja, matot jne..

Linkit

http://www.ebeneser.fi/index.php?page=6
Lastentarhamuseo Helsingissä

http://lapsenmaailma.fi/palstat/museoretkella/leikit-ja-lelut/

http://lapsenmaailma.fi/palstat/museoretkella/erilaisia-perheita/

Kaunokirjoitus historiaan

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1422070151542.html?utm_campaign=tf-IS&utm_medium=tf-desktop&utm_term=1&utm_source=hs.fi&utm_content=article

Ei voi olla totta! Tätä päätöstä joudutaan vielä katumaan tulevaisuudessa. Kirjoitus muuttuu persoonattomaksi 'konekirjoitukseksi'.

Me aikaisemmat sukupolvet osaamme arvostaa kaunokirjoitus taitojamme erityisesti Suomessa, jossa se pian häviää tämän päivän koululaisilta.

Kaunokirjoituksesta tulee historiaa ja arvokasta, se ei ole enää kaikkien ulottuvilla. Nykyajan ihmisten aika ei riitä muuhun kuin kaikkiin satoihin koneisiin, joita keksitään uusia jatkuvasti. Kaikki uhrataan niiden kunniaksi.

Kädentaidot on häviää kulttuuria. Kyllä taas sekin aika koittaa, kun niitä arvostetaan enemmän.

Käsillä taiteilu on hyvä aivoriihi. On sitten kädessä kynä, virkkuukoukku, pensseli tms. kättä pidempää, pää tulee täyteen ideoita, mielikuvitus alkaa lentää. Muuten on vaikeampaa keksiä mitään.

Minulla on ollut viime päivinä kädessä virkkuukoukku ja lankaa. Teen verhoja nukketaloon. Piakkoin laitan kuvia tähän blogiini.

Learning by doing. Tekemällä oppii. Onni on olla "keksijäkalle", kuten sisko oli pienenä.

Vielä kaunokirjoituksesta puheenollen. Kynällä kirjoittamista pitäisi harrastaa enemmän. Tulee käytettyä tätä näppäimistöä liian usein ja käsiala kärsii jo kirjoittamisen puutteesta. Ostin kerran ison vihon museoon sitä varten, mutta se on jäänyt tyhjäksi.

Muuten museon vieraskirja on täynnä kaunoa. Sieltä löytyy kaikkia eri kieliä ja erilaisia persoonallisia käsialoja niin paljon kuin on ollut museokävijöitä sinne kirjoittamassa. T.s. puumerkkejä kuten ennen vanhaan sanottiin, silloin kun kaikki ihmiset eivät osanneet vielä kirjoittaa.

http://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Vinkit/Luovuus_lahtee_kasista_Krista_Launosen_l%2858498%29

Uusia elokuvia

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1421990833824
Siinä mielenkiintoinen elokuva.

Museon alkuvuosien ajatuksia

Museo oli liian tyhjä. Sitten alkoi sen täyttäminen.

Ensimmäisenä vuonna se oli yritys, toiminimi. Sen perustamisessa oli yllättävän paljon kuluja puhumattakaan viinikellarin remontista. Nyt piti keksiä myytävää. Nicole ystäväni tuli Ranskasta Suomeen Helsinkiin hakemaan myyntiartikkeleja.

Tuotiin Suomesta vähän Aarikan- ja Muumi tuotteita myyntiin. Ne olivat kalliita, vaikka ostin niitä tukusta. Ja sitten paljastui, että Suomen korkea hintataso, eli noin 10% enemmän,  oli liikaa Ranskan hintatasoon nähden. En voisi myydä niitä kuten Suomessa, vaan paljon halvemmalla. Se taas oli tappiollista minulle. Ja heti alkuvuonna huomasin, että Suomessa arvostetut ja tunnetut Aarikka ja Muumi olivat Ranskassa täysin tuntemattomia, joten lopulta niiden kauppa oli plus miinus nolla eli fiasko.

Kun museossa oli enimmäkseen tekemiäni nukkeja ja nalleja eikä paljoa vanhoja leluja, kyläläiset puhuivat vaan kaupasta. Se taas oli minulle nurjamielistä, koska kauppa ei käynyt ja museon tämä oli tarkoitus olla. Myynti oli vaan sivuasiana. Kylän asukkaat pommittivat minulla kysymyksellä "ça marche?" eli "käykö kauppa", taka-ajatuksena oli kritiikki, että ei varmaan käy. Se suututti minua. He olivat suoraan sanoen ilkeämielisiä. Kun jälkeen päin museossa oli vain pelkästään kulttuuria eikä enää kaupantekoa yhtään, kyläläiset silti kiusasivat tuolla ikuisella kysymyksellään, jota en koskaan unohda. Toisaalta oli myös kivoja ihmisiä, kuten aina myös on. He sanoivat, että minä uskalsin toteuttaa unelmani. Kaikki eivät uskalla, vaan arvostelevat aina toisia.

Vuonna 2000 Ranskassa nallekulttuuri oli vielä vierasta. Se liittyi vain lasten maailmaan eikä aikuisten kuten anglosaksisissa maissa. Joten kylällä ihmeteltiin minun nukkenalle touhuani. Heistä se oli omituista, minä tunsin itseni oudoksi linnuksi. Sitten Alèsissa joulumarkkinoilla juttelin yhden ranskalaisen nukketaiteilijan ja antiikkimyyjän kanssa, hän sanoi, että täytyy mennä Pariisiin nukketapahtumaan. Niin sai alkunsa minun kaupunkireisuni noihin tapahtumiin, jonne menin junalla suuret matkalaukut täynnä myytäviä nalleja. Siellä huomasin, että en ole ainut. Meitä on kansainvälisesti suuri harrastajajoukko. Ja yhteisymmärrys on hyvä. Huomasin, että vain pikku kyläni mentaliteetti on umpioitunut. Nurkkapatriootteja he ovat. Maailma on suuri, mutta heidän maailmansa on hyvin pieni.

Sitten vuonna 2002, kun nalle täytti 100 vuotta, Ranskassakin alkoi nallevuosisadan muoti. Nyt niistä tuli aina kasvava vähän kaikkien harrastus. Joten ilmapiiri muuttui suvaitsevaisemmaksi.

Nallevalikoimani kasvoi, kun "keksin" kaavat isojen nallejen tekemistä varten. Yllä kuvassa valmistuu yksi sellainen. Niitä minä tein ensimmäisinä vuosina yli 250kpl. Niitä tuli nyt taas kuin tehtaasta, kaikki erilaisia eilaisine persoonallisuuksineen. Ja minun mielikuvitus sai siivet. Hauskaa niitä oli tehdä ja ajattelin, että nallekauppa voisi käydä paremmin. Sain minä niitä myytyä jonkun verran museossa ja erilaisissa nukkenalletapahtumissa eri kaupungeissa: Pariisissa, Marseillessa, Avignonissa, Salon de Provencessa, Nîmesissä, Alèsissa...Mutta matkakulut standikuluineen olivat myös hintavia, vaikka samalla se oli museomainos. Mutta se oli varmaa, että museo ei voi jatkaa toiminimenä. Kulut veroineen olivat niin suuret, että myyntiä olisi pitänyt olla ihan valtavasti kuin leipomossa, jotta olisi voinut kattaa menot ja elää vielä sillä. Onneksi tajusin sen ajoissa ja lopetin yritystoimininnan, muuten olisin velkaantunut.

Hain uutta juridista toimintamuotoa museolle jo seuraavana keväänä 2001 ja ei voittoa tuottava yhdistys osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Vaikka kannattavuus olisikin heikko, ei ole veroja, ja voi jatkaa toimintaansa. Kulttuuri ei ole businessmaailmaa, se oli ainakin minun kokemukseni.

Ylemmässä kuvassa isot tekemäni nalleni alkavat vallata koko taloa ja niitä on tarvinnut laittaa jo rappusille. Vaaleansinistä ja tummansinistä hametta, joita nallejen päällä näkyy, olen minä pitänyt pienenä. Meillä oli samanlaiset vaatteet aina kaksossiskon kanssa, joten niitä vaatteita on tuplana. Tässä vasemmalla kuvassa nuo silmälasit ovat minun toiset lasit, jotka sain 9-10 vanhana 60-luvulla. Niillekin löytyi vielä hyvä paikka museossa! Myös ensimmäiset silmälasini ovat täällä näytillä. Meidän perheessä opittiin laittamaan "korjuun" muistoksi. Ja nyt niille on käyttöä. Isällä oli "muistolaatikko" tuvan isossa piirongissa, jossa hän säilytti myös jokapäiväistä partakonettaan. Sieltä löytyi myöhemmin vanha arvokas kirjekätkö. Äidillä siskoineen oli toinen muistokätkö vintissä. Se siitä kasvatuksestani.

Kolmantena vuotena sain idean Seijalta, joka tuli jäseneksi yhdistykseen. Hän lainasi joitakin koulutavaroitaan museoon. Minä hain sen jälkeen Suomessa ollessani vintistä maalta meidän vanhoja koulutavaroita 60-luvulta. Siitä sai alkunsa koulunäyttely. Tässä kuvassa se on verhoilla erotettu olohuoneessani. Alussa se oli pieni. Nyt se täyttää koko olohuoneeni ja minulla on jäljellä vain pieni keittiönurkka verhoilla erotettuna. Tämä on ison kokoinen takka olohuone.

Tässä alimmaisina kuvassa ensimmäisiä hankintoja museoon. Nuo sota-ajan puiset vauvan vaunut ostin kirpparilta 200 frangilla, kunnostettavina, ja hevosen rattaineen 1200 frangilla antiikkikaupasta Anduzesta. Peltihevonen oli silloin kallis, mutta loppujen lopuksi nyt euroina ajatellen se ei ole kallis, noin 200 euroa.

Näiden isojen itsetehtyjen nallejeni kohtalo on ollut sama kuin kutomani nukkejeni. Ne ovat nyt suurimmaksi osaksi joutuneet sivuun varastoon museon "vintille" odottamaan parempia päiviä, jolloin pääsevat taas uudestaan eloon, varjosta valoon, nauttimaan päivän valosta ihmisten parissa.

C'est la vie, sellaista ihmiselokin on, ollaan varjossa ja valossa aina välillä.

Pahvilaatikon kätköstä vuonna 2000

Kaikki nämä kuvissa olevat nuket ja nallet mahtuivat yhteen pahvilaatikkoon, jonka äiti lähetti minulle Suomesta Ranskaan vuonna 2000. Niillä nukkenallemuseo aloitti toimintansa. Oikeastaan se oli silloin enemmän nukkenalle näyttely kuin museo.

Tässä yllä kutomani nukkekokoelma. Aloin niitä tekemään Helsingin yksiössäni Runeberginkadulla, josta olin ostanut yksiön vuonna 1985. Se oli pitkän aikaa melkein tyhjänä. Nukuin lattialla patjan päällä. Tavarat olivat muovipusseissa. Pöydän ja pari tuolia hankin kyllä alkuviikkoina. Muuten kaikki muut tarpeelliset ostin vähitellen. Vaikka koristelun aloin heti. Vein sinne maalta vintistä oman vanhan nukkeni koristeeksi. Ja kun minulla ei ollut telkkaria, tein paljon käsitöitä.

Veljentyttäreni oli saanut (joulu)lahjaksi toiselta mummoltaan kudotun vihreän urheilijanuken. Kun näin sen, ajattelin, että siinäpä hyvä nukenteko idea. Muutan vaan värejä. Tein ensin kulkurinuken, vähän Charlie Chaplin tyyliin ja sille "onnirepun". "Ei kulje se tyhjänä maailman rantaa, joka onnea omassa repussaan kantaa", oli sen elämänfilosofiana.

Sitten kesällä minulla oli edessä Pariisin matka au pair työhön. Kulkurinukke jäi ovensuuhun yksiööni minua odottamaan.

Pariisissa vietin mukavan kesän. Samalla minä opin tuntemaan tätä Ranskan pääkaupunkia, koska minulla oli paljon vapaa-aikaa. Taidemuseot ovat aina kiinnostaneet ja nyt myös uusi löytöni oli ulkoilma kirpputorit. Suuren vaikutuksen minuun teki myös käynti Bois de Boulognen puistossa Musée des Traditions populaires'issa, jossa oli siihen aikaan nukkekokoelma. Kun palasin Suomeen, tein yksiöni keittiöstä pariisilaisen museon nukkekeittiön kopion vanhoine koristeluineen.

Nukkejen teko jatkui. Niitä syntyi sarjoina, kuin nukketehtaasta. Olin saanut matkaltani paljon virikkeitä. Ystäväni sanoivat, kun tulivat kylään, että niitä voisi jo ruveta myymään.

Seuraavana vuonna 1986 oli Lontoon matka. Taas au pair kesätyö, mutta nyt intialaisessa muslimiperheessä Lontoon intialaisella esikaupunkialueella. Huolehdin kolmesta pienestä tytöstä. Se oli uutta minulle. 29 vuotiaana en ollut koskaan lapsia kaitsenut! Se oli minulle hyvin opettavainen ja hyvämuistoinen kesä kuten Pariisissakin oli ollut. Intialainen keittiö tuli tutuksi erilaisine curry-sekoituksineen, josta tuli uusi kokkailu harrastukseni myöhemmin.

Vapaa-aikoina tutkin Lontoota. Museohullu olen aina ollut. Nyt uusi löytö minulle oli lelumuseoiden valtavat kokoelmat vanhoja nalleja, jotka tekivät minuun ikimuistoisen vaikutuksen. Ne koskettivat sydäntäni. Ei minulla ollut koskaan sellaista lapsena. Ja nuo reissuissa rähjääntyneet olivat jotenkin inhimillisiä. Niistä näkyi elämä. Minusta tuli nallejen keräilijä.

Tässä vasemmalla tekemäni nallekokoelma, joka tuli nukkejen mukana pahvilaatikossa "museota rakentamaan". Näitä nalleja aloin tehdä myöhemmin vuonna 1994.

Edellisenä talvena olin katkaissut oikean käteni maantiellä pienessä auto-onnettomuudessa tammikuussa Ranskassa. Ja käsi oli kipsissä melkein pari kuukautta. Kun se parani, lähdin takaisin Suomeen keväällä. Vasta syksyllä voin ajaa pyörää, käsi ei kestänyt ennen ajoa.

Sitten syystalvella aloin tekemään noita pieniä nalleja, koska löysin kirjastosta helpon mallin. Ja riemuitsin oikeakätisenä, kun käsi oli parantunut täysin ennalleen. Nalleja alkoi syntyä sarjana minulta kuten oli tullut nukkejakin.

Alimmaisena on vanhojen nukkejen pieni kokoelma, jonka olin Suomessa kerännyt.

Takana myös taulujani, jotka hankin myöhemmin, mutta joille löytyi paikka vasta Ranskaan muutettuani. Ruusutaulun ostin, koska Helsingin yksiöni piti tyhjentää vuokraamista varten. Laiskanlinnani oli siellä tilaa vievä ja sen myytyäni ostin tuon taulun, koska se vei vähemmän tilaa Helsingistä pois muutettuani.

Lopulta yksiöni oli kattoa myöten täynnä vuonna 1991, kun sitä vähitellen tyhjensin. Ei minun ollut silti haikeaa, koska sydän oli jäänyt Etelä-Ranskaan ja ajatukset olivat nyt muualla.

Minusta oli tullut "matkamies". Kaikki tavarani olivat väliaikaisesti kotona maalla. Ja minä reissasin Ranskan ja Suomen väliä vuodesta 1991-1998 saakka, jolloin löysin Etelä-Ranskasta tämän talon ostaa.

Tässä alimmaisissa kuvissa alkuvuoden "tyhjä" museo.

Nyt 15 museovuoden jälkeen tämä talo on tullut liian pieneksi. Ne nuket ja nallet, joilla aloin vuonna 2000 ovat joutuneet takaisin pahvilaatikkoon säilöön.

Museossa täytyy olla vanhaa eikä uutta ja olen tehnyt siten tilaa kaikelle vanhalle, mikä herättää muistoja.

Sitten kun löydetään uudet tilat museolle paremmalla paikalla, ei mahdu enää minun kokoelmani yhteen pahvilaatikkoon. Varmaan 100 täytyy niitä olla. Enkä minä ole enää yksin, kuten olin alussa. Museon ystäväpiiri on kasvanut vuosien varrella.

Tässä alla video museosta nyt vuonna 2015:

https://www.youtube.com/watch?v=SOxbEtNA1p4

Mainoskyltistä

Tässä kuvat uudesta museokylttipaikasta. Edessä näkyy herra ja rouva Bernardien talo puutarhoineen. Tienviittojen vieressä on rivi kylämme mainoskylttejä, kolme isoa oikealla,  vasemmalla pieni on nukkenallemuseon ja toinen pieni on jonkun muun.

Minä laitoin siihen ensimmäisenä kyltin monta vuotta sitten, kun sain luvan Bernardeilta. Sen jälkeen siihen ovat ilmestyneet nuo muut vielä isompina.

Kylämme on läpikulkupaikka Nîmesin, Montpellier'n, Alèsin, Anduzen, St Jean du Gardin teillä. Joten autoja kulkee virtanaan ympäri vuoden saati sitten kesän sesonkiaikoina.

Minun kyltissäni lukee vain Musée eli Museo ja kadun nimi viittoineen, koska tila oli pieni ja ajattelin, että se herättää ajatuksia, mikä ihmeen museo.

Eilen ostin vaneria uutta isoa kylttiä varten. 16 euroa maksoi. Noin kolme museokävijää riittää sen tienaamiseen takaisin, koska yksi sisäänpääsy maksaa aikuisilta 5 euroa.

Olen suunnitellut kyltin jo valmiiksi tietokoneella kuin paperille. Tein siihen kuvaksi suomalaisen nukketalomallin ja meinaan sen myös piirtää ensin vanerille oikein viivottimella kuten ennenkin olen tehnyt. Se on ensi viikon hommia.

Ylimmässä kuvassa näkyy myös Dixou haukku. Kiinnitin sen 30- nopeusrajoitus pylvääseen, kun otin kuvaa.

Minun kotini on minun linnani

Nyt minulla on kenkätalo, matkalaukkukoulu ja tässä pahvilaatikkotalo. Tämä viimeinen on uutuus. Saksalainen kilpikonna merkkinen nukke on selluloidia. Huonekalut ovat varmaan 50-luvulta telkkarineen, valmistettu myös Saksassa.

Kun näin tämän pahvilaatikkoon tehdyn nukketalon, minulle tuli mieleeni ison siskon lapsuusmuisto.

Me katseltiin lapsena Kotiliedessä ihania Lundby nukketaloja ja näytettiin niitä äidille. Monet kerrat me pyydettiin sellaista, mutta aina oli sama vastaus, se on liian kallis.

Sitten lohdutukseksi me saatiin muutamat punavalkoiset muoviset olohuoneen huonekalut. Niistä on jälkiä vielä vintissä Suomessa. Mutta loppuun leikitty ne ovat.

Isosisko sanoi, että hän teki niitä varten nukketalon pahvilaatikkoon ikkunoineen. Minä en sitä enää muista.

Museossa aika monet ranskalaiset ovat kertoneet myös tehneensä pienenä kenkälaatikkoon tai muuhun pahvilaatikkoon nukketalon.

Ennen vanhaan oltiin kekseliäitä, kun ei saatu kaikkea valmiina kuten nykyään. Lapsen mielikuvitusmaailmalla ei ole rajoja. Mutta unelmoida voi aina, pienenä ja isona. Se on yksi voimavaramme.

"My home is my castle", kuten englantilaiset sanovat. Minun kotini on minun linnani.