Veljentyttäreni oli saanut (joulu)lahjaksi toiselta mummoltaan kudotun vihreän urheilijanuken. Kun näin sen, ajattelin, että siinäpä hyvä nukenteko idea. Muutan vaan värejä. Tein ensin kulkurinuken, vähän Charlie Chaplin tyyliin ja sille "onnirepun". "Ei kulje se tyhjänä maailman rantaa, joka onnea omassa repussaan kantaa", oli sen elämänfilosofiana.
Sitten kesällä minulla oli edessä Pariisin matka au pair työhön. Kulkurinukke jäi ovensuuhun yksiööni minua odottamaan.
Pariisissa vietin mukavan kesän. Samalla minä opin tuntemaan tätä Ranskan pääkaupunkia, koska minulla oli paljon vapaa-aikaa. Taidemuseot ovat aina kiinnostaneet ja nyt myös uusi löytöni oli ulkoilma kirpputorit. Suuren vaikutuksen minuun teki myös käynti Bois de Boulognen puistossa Musée des Traditions populaires'issa, jossa oli siihen aikaan nukkekokoelma. Kun palasin Suomeen, tein yksiöni keittiöstä pariisilaisen museon nukkekeittiön kopion vanhoine koristeluineen.
Nukkejen teko jatkui. Niitä syntyi sarjoina, kuin nukketehtaasta. Olin saanut matkaltani paljon virikkeitä. Ystäväni sanoivat, kun tulivat kylään, että niitä voisi jo ruveta myymään.
Seuraavana vuonna 1986 oli Lontoon matka. Taas au pair kesätyö, mutta nyt intialaisessa muslimiperheessä Lontoon intialaisella esikaupunkialueella. Huolehdin kolmesta pienestä tytöstä. Se oli uutta minulle. 29 vuotiaana en ollut koskaan lapsia kaitsenut! Se oli minulle hyvin opettavainen ja hyvämuistoinen kesä kuten Pariisissakin oli ollut. Intialainen keittiö tuli tutuksi erilaisine curry-sekoituksineen, josta tuli uusi kokkailu harrastukseni myöhemmin.
Vapaa-aikoina tutkin Lontoota. Museohullu olen aina ollut. Nyt uusi löytö minulle oli lelumuseoiden valtavat kokoelmat vanhoja nalleja, jotka tekivät minuun ikimuistoisen vaikutuksen. Ne koskettivat sydäntäni. Ei minulla ollut koskaan sellaista lapsena. Ja nuo reissuissa rähjääntyneet olivat jotenkin inhimillisiä. Niistä näkyi elämä. Minusta tuli nallejen keräilijä.
Edellisenä talvena olin katkaissut oikean käteni maantiellä pienessä auto-onnettomuudessa tammikuussa Ranskassa. Ja käsi oli kipsissä melkein pari kuukautta. Kun se parani, lähdin takaisin Suomeen keväällä. Vasta syksyllä voin ajaa pyörää, käsi ei kestänyt ennen ajoa.
Sitten syystalvella aloin tekemään noita pieniä nalleja, koska löysin kirjastosta helpon mallin. Ja riemuitsin oikeakätisenä, kun käsi oli parantunut täysin ennalleen. Nalleja alkoi syntyä sarjana minulta kuten oli tullut nukkejakin.
Takana myös taulujani, jotka hankin myöhemmin, mutta joille löytyi paikka vasta Ranskaan muutettuani. Ruusutaulun ostin, koska Helsingin yksiöni piti tyhjentää vuokraamista varten. Laiskanlinnani oli siellä tilaa vievä ja sen myytyäni ostin tuon taulun, koska se vei vähemmän tilaa Helsingistä pois muutettuani.
Lopulta yksiöni oli kattoa myöten täynnä vuonna 1991, kun sitä vähitellen tyhjensin. Ei minun ollut silti haikeaa, koska sydän oli jäänyt Etelä-Ranskaan ja ajatukset olivat nyt muualla.
Minusta oli tullut "matkamies". Kaikki tavarani olivat väliaikaisesti kotona maalla. Ja minä reissasin Ranskan ja Suomen väliä vuodesta 1991-1998 saakka, jolloin löysin Etelä-Ranskasta tämän talon ostaa.
Nyt 15 museovuoden jälkeen tämä talo on tullut liian pieneksi. Ne nuket ja nallet, joilla aloin vuonna 2000 ovat joutuneet takaisin pahvilaatikkoon säilöön.
Museossa täytyy olla vanhaa eikä uutta ja olen tehnyt siten tilaa kaikelle vanhalle, mikä herättää muistoja.
Sitten kun löydetään uudet tilat museolle paremmalla paikalla, ei mahdu enää minun kokoelmani yhteen pahvilaatikkoon. Varmaan 100 täytyy niitä olla. Enkä minä ole enää yksin, kuten olin alussa. Museon ystäväpiiri on kasvanut vuosien varrella.
https://www.youtube.com/watch?v=SOxbEtNA1p4
