sunnuntai 4. kesäkuuta 2017
Museokyltti hommia
Ensi perjantaina tulee 31 hengen bussiryhmä museoon Pohjois-Ranskasta. He ovat varanneet jo joulukuussa. Nykyään täytyy pyytää 25% varausmaksu etukäteen, muuten ryhmät voivat jäädä tulematta ilman ilmoitusta.
torstai 25. toukokuuta 2017
Sotanukkejen kotiinpaluu
Suomen matkallani löysin Turusta nämä 1.maailmansodan ranskalaisten
sotilaiden talismaani nuket, joiden uskottiin suojelevan heitä sodassa.
Paikka löytyi täältä museosta helposti, koska ne on valmiiksi suojattu
lasin taakse pieneen puulaatikkoon kehyksineen. Siksi kotitekoisen
näköiset miniatyyri villanuket ovat hyvin säilyneet.
Osto-myyntiliikkeen myyjä sanoi, että ne kuuluivat turkulaisen melkein 90 vuotiaan kuolleen vanhuksen elinikäiseen 3000 nukkekokoelmaan. Kiitos tuolle keräiljälle! Nämä nuket säilyivät hänen aarrekammiossaan ja nyt ne löysivät takaisin kotimaahansa ties kuinka pitkän seikkailun jälkeen 100-vuoden takaa kertomaan ajastaan. Samalla kun ne muistuttivat rakkaimmistaan läheisistä, kuinka monta kovaa sodan tulitaistelua nuo nuket ovatkaan eläneet sotilaan mukana taskussa tai povessa!
http://americanhistory.si.edu/blog/world-war-i-story-n%C3%A9nette-and-rintintinOsto-myyntiliikkeen myyjä sanoi, että ne kuuluivat turkulaisen melkein 90 vuotiaan kuolleen vanhuksen elinikäiseen 3000 nukkekokoelmaan. Kiitos tuolle keräiljälle! Nämä nuket säilyivät hänen aarrekammiossaan ja nyt ne löysivät takaisin kotimaahansa ties kuinka pitkän seikkailun jälkeen 100-vuoden takaa kertomaan ajastaan. Samalla kun ne muistuttivat rakkaimmistaan läheisistä, kuinka monta kovaa sodan tulitaistelua nuo nuket ovatkaan eläneet sotilaan mukana taskussa tai povessa!
Lézan-Nîmes-Montpellier-Frankfurt Hahn-Vilna-Helsinki-Ypäjä-Loimaa-Forssa-Turku-Tukholma-Béziers-Nîmes
Keväinen viikon Suomen matkani kulki tällä kertaa Liettuan Vilnan kautta. Muuten menin samoja reittejä kuin ennen. Aina täytyy keksiä jokin uusi paikka matkan varrella, muuten matkustus tulee pitkäksi. Jos on jotain löydettävää ja ennen näkemätöntä aika menee siivillä. Ryanairilla voi järjestää sen helposti, kun ostaa vain yhdensuuntaisia lippuja. Vaikka Vilnasta lensin Helsinkiin Baltic Airlines'illa.
Montpellier'sta lento Frankfurt Hahn'iin ja sieltä Vilnaan. Vilnaan saavuin iltapäivällä, katselin hiukan vanhaa kaupunkia, jossa majoitukseni oli Hostelgate'en nuorisomajassa 6 naisen huoneessa 11 euroa vain! Hyvä kokemus. Muutenkin kaikki oli halpaa siellä. Ruokakaupasta sain 2,70 eurolla appelsiinin, banaanin, tumman leipäpaketin ja jugurtin! Saman maksoi lentokentällä Saksassa yksi pieni CocaCola pullo. Bussilla voi kulkea eurolla Vilnassa. Ero oli suuri, kun saavuin Suomeen Vantaan lentokentälle ja bussi Helsinkiin maksoi yli 6 euroa!
Vilnassa kävin parissa museossa. Kansallismuseo oli mielenkiintoinen eikä liian suuri, vaikka rakennus on valtava. Siellä sai hyvän kokonaiskuvan liettualaisesta kulttuurista. Olin tutustunut siihen jo netissä ja kaupungin karttaan, jotta löysin kaikki aika helposti. Silti kysyä pitää aina ja toisaalta siinä hyvä kontaktin aihe paikallisiin. Sain hyvän vaikutelman. Ihastuttava paikka.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Vilna
Vilnasta lento seuraavana päivänä Helsinkiin Baltic Airlines'illa, Riikassa (Riga) vaihto.
Helsinkiin tultua seuraavana päivänä käytiin Lelumuseo Hevosenkengässä Espoossa. Halusin nähdä sen uuden Suomi 100-juhlaa varten tehdyn näyttelyn. Olin käynyt siellä aikaisemmin siihen aikaan, kun se oli vielä Linnanmäellä. Minulla oli siitä hyvä muisto. Sen sisälle oli mahtunut myös vanha puinen leikkimökki.
http://www.lelumuseohevosenkenka.fi/etusivu
Kaikki vanhimmat lelut olivat mielenkiintoisia, uudemmista en välittänyt. Siinä keräilijän näkökanta. Se ei ole niin tärkeä kuin lasten, joissa on tulevaisuus.
Nykyään korostetaan kaikissa isoissa lelumuseoissa kansainvälisesti lasten leikkimahdollisuutta, niin kuin tässäkin Hevosenkengässä. Ne on erikoisesti suunnattu uusiin sukupolviin tulevaisuuden museota ajatellen. Se on erilainen "toimintamuseo" kuin totuttu vanhanajan hiljainen aarrekammio. Minä olen silti konservatiivinen, enkä tekisi koskaan Nukkenallemuseosta "lastentarhaa", jossa leikki, koskeminen, on tärkeimpänä ja historia toissijaisena. Tässä minun sukseni menevät ristiin uuden museologian kanssa, jos niin voi sanoa. Minun mielestäni ei tarvitse olla mukana kaikissa trendeissä.
Vaikka historiaakin voi oppia tavallaan leikiten, elävillä ja kiehtovilla tarinoilla, mutta ilman kosketettavia leikkikaluja. Lapset voivat myöhemmin muistaa vain ne leikit museossa, mutta ei niiden historiaa.
On rikastuttavaa, kun on erilaisia museoita, toisaalta näitä uudemman tyylisiä ja toisaalta perinteisempiä. Näitä ammattilaisia valtion museoita ja meitä amatöörejä keräilijöitä kokoelmineen. Sama aihe ja tuhat eri näkökulmaa.
Hevosenkenkä Lelumuseosta sisältä ei ole kuvaa, koska salamavalokuvaus kielletty. Harmi vaan. Ei se niin kiellettyä ole joka paikassa, koska mainosta samalla.
Tällä kertaa matkani oli täynnä odottamattomia tapaamisia:
Matkan aikana olin puheissa monen eri kansalaisuuden kanssa: marokkolainen musliminainen lentokoneessa lähtömatkalla; itkuinen turkkilainen musliminainen lentokentällä Frankfurt Hahn'issa, hänen äitinsä oli koomassa ja kuolinhetkellä Saksassa onnettomuuden jälkeen; Dalia, valkovenäläinen espanjan opiskelijatyttö; samalla museomatkalla tavattu siperialainen nuorimies, joka asuu Saksassa; uusiseelantilainen äiti pienine söpöine kaksosineen lentokentällä; Agne liettualainen taiteilija Kansallismuseon lähellä, kysyin vain häneltä neuvoa bussipysäkistä ja siitäkin syntyi keskustelu; valkovenäläinen paljon matkusteleva nuori pariskunta bussipysäkillä; ruotsalainen mies paluulentokoneessa Skavsta'sta Béziers'hen; italialainen Tukholmassa asuva nuori nainen bussipysäkillä Béziers'ssä. Kaikki nämä matkustajat olivat yhtä puheliaita kuin minä. Niin ei tullut matka pitkäksi, kun joka paikassa oli puheseuraa.
- Sama inhimillinen tekijä on meissä kaikissa kansalaisuuksissa. Ei joka matkalla ole yleensä näin paljoa kontaktia! Vain pari voi olla ja nyt oli varmaan kymmenen. C'est la vie.
http://www.cloud4art.com/autoriai/agne-juskaite/
Agnella on hienoa taidetta. Yllä nettisivulla kuvia. Hän käski katsomaan joskus hänen galleriaansa Vilnaan.
maanantai 15. toukokuuta 2017
Äidin nukke
http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?page_id=606
Äiti kertoi meille nukestaan, jonka oli tehnyt koulussa käsityötunnilla 20-luvulla.
Nukella oli posliinipää ja kangas vartalo. Äiti teki sille tummansinisen silkkihameen ja virkkasi pitsialushameen. Nukesta tuli ihana unelma!
Mutta jonakin päivänä tämä aarre oli kadonnut. Äidin isosisko oli antanut sen jollekin pienelle lapselle hänen tietämättään.
Pettymys oli suuri. Häntä lohduttaakseen siskot olivat ostaneet Turusta toisen nuken menetetyn tilalle. Mutta ei se vetänyt vertoja omalle kultanukelle.
"Kerro taas se tarina!", niin me pyydettiin useasti lapsena. Minulla on se tilanne niin elävästi mielessä sieluni silmin Jaakolan tuvassa.
Silloin 60-luvulla Turun linna käynneillä nähtiin niitä hienoja antiikkileluja paljon. Tuo äidin Anna-isosisko vei meitä sinne monet kerrat kuten Luostarinmäellekin ja Kupittaan puistoon riikinkukkoa ihmettelemään.
Tämä kadonnut antiikkinukke on jäänyt uinumaan mieleeni aikuisuuteen asti. Missä mahtaa olla nyt äidin vanha nukke? Onko se vielä olemassa vai aika hävittänyt? Siinä arvoitus, joka on minut saanut ihailemaan ja keräilemään kaikkea vanhaa.
Eilen sattumalta surffaillessani löysin 1900-luvun alun koulun käsityökirjasta kuvan, jossa kangasnuken malli. Äidillä oli varmaan tuo malli koulussa!
Nukella oli posliinipää ja kangas vartalo. Äiti teki sille tummansinisen silkkihameen ja virkkasi pitsialushameen. Nukesta tuli ihana unelma!
Mutta jonakin päivänä tämä aarre oli kadonnut. Äidin isosisko oli antanut sen jollekin pienelle lapselle hänen tietämättään.
Pettymys oli suuri. Häntä lohduttaakseen siskot olivat ostaneet Turusta toisen nuken menetetyn tilalle. Mutta ei se vetänyt vertoja omalle kultanukelle.
"Kerro taas se tarina!", niin me pyydettiin useasti lapsena. Minulla on se tilanne niin elävästi mielessä sieluni silmin Jaakolan tuvassa.
Silloin 60-luvulla Turun linna käynneillä nähtiin niitä hienoja antiikkileluja paljon. Tuo äidin Anna-isosisko vei meitä sinne monet kerrat kuten Luostarinmäellekin ja Kupittaan puistoon riikinkukkoa ihmettelemään.
Tämä kadonnut antiikkinukke on jäänyt uinumaan mieleeni aikuisuuteen asti. Missä mahtaa olla nyt äidin vanha nukke? Onko se vielä olemassa vai aika hävittänyt? Siinä arvoitus, joka on minut saanut ihailemaan ja keräilemään kaikkea vanhaa.
Eilen sattumalta surffaillessani löysin 1900-luvun alun koulun käsityökirjasta kuvan, jossa kangasnuken malli. Äidillä oli varmaan tuo malli koulussa!
sunnuntai 14. toukokuuta 2017
keskiviikko 10. toukokuuta 2017
Talon salaisuus
Tänään me olimme katsomassa yhtä mahdollista uutta museotaloa Anduzessa. Hinta olisi budjettini mukainen. Museon voisi mahdollisesti sinne perustaa. Se sijaitsee ei tulva-alue korttelissa. Siinä ensimmäiset ja tärkeimmät ehdot.
Sébastien oli neuvonut minua, että ei saa puhua museosta mitään eikä muutenkaan paljoa. Ja hän on sitten olevinaan ostaja eikä minä. Nicole tuli seuraamme myöhemmin. Mutta loppujen lopuksi kyllä tuolla miehellä oli ongelmia, koska me puheliaat naiset emme pystyneet olemaan hiljaa. Talo oli liian puhutteleva. Se sai mielikuvitukseni lentoon kerta heitolla, kun ovet avautuivat!
Netistä tämä talo oli löytynyt, vaikka kuvat siellä olivat epäedulliset. Nurja puoli niissä tuli esiin hyvin eli kokonaan remontoitava 1800-alussa tai vanhempi surumielinen hylätty taloraunio unohtuneine pikkupuutarhoine tai -pihoineen, jonka puut ja pensaat olivat kasvaneet umpeen.
Yksi päivä oltiin ensin katsomassa sitä ulkoapäin ja silloin käskin tehdä treffit visiittiä varten kiinteistötoimiston kanssa. Tämä tuntematon talo veti minua puoleensa!
Sijainti on Postin lähettyvillä, siis keskellä kylää, ei liikaa liikennettä lähellä, koska pieni katu. Talo on kaksisuuntainen, toisella puolen on pikkuparkkipaikka kuin vanha toripaikka.
Sitten astutaan sisään portista pikkupihalle. Romua on siellä täällä, koska asumattomana talo on ollut kauan. Mutta kaiken tämän ruman takaa pilkottaa ihana pikku vihreä piha. Varmaankin 100-200 vuotta vanha kiemurainen iso puu oikealla herättää kunnioitusta, vaikka onkin tässä villinä rehottavassa ympäristössä. Terassin puuosat ovat hajonneet. Näky on surullinen.
Nyt ovesta sisälle taloon. Kaksisuuntainen huoneisto, jossa on 3-4 huonetta alkuperäisessä kunnossa. Miten nyt elettiin 1800-luvulla tai sitä ennen. Ei ole ainakaan pilattu nykyajan muovi-ikkunoilla tai muilla omituisilla nykykeksinnöillä. Aitoa vanhaa joka paikassa.
Ensimmäiseen kerrokseen tulisi museo, koska normien mukaan ei saa olla rappusia ilman pyörätuoli pääsyä. Ikkunanäkymät ovat avarat. Ja toisella puolella on ihastuttavat viheriöivät terassit eri kerroksissa. Olin lumoutunut!
Noustaan taas rappusia ranskalaisittain 2.kerrokseen, sitten 3.:een ja sitten 4.:een. Vielä yksi kerros ullakolle, ties mitä aarteita tai muuta sinne on joskus kätketty. Talon alla pieni kellarikerros, jossa hämähäkit seitteineen toivottavat tervetulleeksi maanalaiseen pimeään koppiin, kuin vankityrmään. En sinne enkä ullakolle uskaltaisi mennä yöllä yksin. Kummituskammioita ne muistuttavat.
Portaita ylös alas mentäessä oli aika eksynyt olo. Tuli mieleen, että kerroksia on talossa ties kuinka monta! Ja se on täynnä mysteerisiä huoneita. Oli kuin olisi astunut satoja vuosia taaksepäin menneeseen tuntemattomaan maailmaan. Toisaalta pelottavaa toisaalta kiehtovaa. Näin historia vie mukanaan konkreettisesti.
Vanhassa talossa on sielu, sanotaan Ranskassa. Se henkii elämää. Mutta sen salaisuuksia ei tiedä, ennenkuin siellä asuu.
Ei tämä talo kummitustalolta vaikuttanut, vaikka se yksin on jäänyt. En minä sellaiseen haluaisi koskaan museota. Muutenkin museo on jo täynnä kuolleiden ihmisten muistoja. Kaikki kunnioitus heille. Tulevaisuus on rakennettu eiliselle.
Minun täytyy myydä ensin tämä talo Lézanissa ennenkuin voin ostaa toisen. Joten monta monta mutkaa on matkassa. Mutta minä uskon Johdatukseen. Oikeaan aikaan oikeassa paikassa uusi museotalo meitä odottaa. C'est la vie. Niin tämä nykyinen talokin odotti.
Aika näyttää, tuleeko tästä uudesta löydöstä museolle uudet tilat vai jatketaanko talometsästystä.
Sébastien oli neuvonut minua, että ei saa puhua museosta mitään eikä muutenkaan paljoa. Ja hän on sitten olevinaan ostaja eikä minä. Nicole tuli seuraamme myöhemmin. Mutta loppujen lopuksi kyllä tuolla miehellä oli ongelmia, koska me puheliaat naiset emme pystyneet olemaan hiljaa. Talo oli liian puhutteleva. Se sai mielikuvitukseni lentoon kerta heitolla, kun ovet avautuivat!
Netistä tämä talo oli löytynyt, vaikka kuvat siellä olivat epäedulliset. Nurja puoli niissä tuli esiin hyvin eli kokonaan remontoitava 1800-alussa tai vanhempi surumielinen hylätty taloraunio unohtuneine pikkupuutarhoine tai -pihoineen, jonka puut ja pensaat olivat kasvaneet umpeen.
Yksi päivä oltiin ensin katsomassa sitä ulkoapäin ja silloin käskin tehdä treffit visiittiä varten kiinteistötoimiston kanssa. Tämä tuntematon talo veti minua puoleensa!
Sijainti on Postin lähettyvillä, siis keskellä kylää, ei liikaa liikennettä lähellä, koska pieni katu. Talo on kaksisuuntainen, toisella puolen on pikkuparkkipaikka kuin vanha toripaikka.
Sitten astutaan sisään portista pikkupihalle. Romua on siellä täällä, koska asumattomana talo on ollut kauan. Mutta kaiken tämän ruman takaa pilkottaa ihana pikku vihreä piha. Varmaankin 100-200 vuotta vanha kiemurainen iso puu oikealla herättää kunnioitusta, vaikka onkin tässä villinä rehottavassa ympäristössä. Terassin puuosat ovat hajonneet. Näky on surullinen.
Nyt ovesta sisälle taloon. Kaksisuuntainen huoneisto, jossa on 3-4 huonetta alkuperäisessä kunnossa. Miten nyt elettiin 1800-luvulla tai sitä ennen. Ei ole ainakaan pilattu nykyajan muovi-ikkunoilla tai muilla omituisilla nykykeksinnöillä. Aitoa vanhaa joka paikassa.
Ensimmäiseen kerrokseen tulisi museo, koska normien mukaan ei saa olla rappusia ilman pyörätuoli pääsyä. Ikkunanäkymät ovat avarat. Ja toisella puolella on ihastuttavat viheriöivät terassit eri kerroksissa. Olin lumoutunut!
Noustaan taas rappusia ranskalaisittain 2.kerrokseen, sitten 3.:een ja sitten 4.:een. Vielä yksi kerros ullakolle, ties mitä aarteita tai muuta sinne on joskus kätketty. Talon alla pieni kellarikerros, jossa hämähäkit seitteineen toivottavat tervetulleeksi maanalaiseen pimeään koppiin, kuin vankityrmään. En sinne enkä ullakolle uskaltaisi mennä yöllä yksin. Kummituskammioita ne muistuttavat.
Portaita ylös alas mentäessä oli aika eksynyt olo. Tuli mieleen, että kerroksia on talossa ties kuinka monta! Ja se on täynnä mysteerisiä huoneita. Oli kuin olisi astunut satoja vuosia taaksepäin menneeseen tuntemattomaan maailmaan. Toisaalta pelottavaa toisaalta kiehtovaa. Näin historia vie mukanaan konkreettisesti.
Vanhassa talossa on sielu, sanotaan Ranskassa. Se henkii elämää. Mutta sen salaisuuksia ei tiedä, ennenkuin siellä asuu.
Ei tämä talo kummitustalolta vaikuttanut, vaikka se yksin on jäänyt. En minä sellaiseen haluaisi koskaan museota. Muutenkin museo on jo täynnä kuolleiden ihmisten muistoja. Kaikki kunnioitus heille. Tulevaisuus on rakennettu eiliselle.
Minun täytyy myydä ensin tämä talo Lézanissa ennenkuin voin ostaa toisen. Joten monta monta mutkaa on matkassa. Mutta minä uskon Johdatukseen. Oikeaan aikaan oikeassa paikassa uusi museotalo meitä odottaa. C'est la vie. Niin tämä nykyinen talokin odotti.
Aika näyttää, tuleeko tästä uudesta löydöstä museolle uudet tilat vai jatketaanko talometsästystä.
maanantai 24. huhtikuuta 2017
Miten nallet pääsivät museoon?
Niin säästän joka kerta ainakin pari kymppiä, joka toinen kuukausi tai useammin. Se tekee paljon vuosien kuluessa.
Kun kerran säästöä tuli, niin heti se meni, kuten kuvassa näkyy parin kympin vaaleanpunainen nallepari.
Ei haittaa, vaikka toiselta nallelta puuttuu silmä, korvat ja nenä ovat kuluneet. Ja reissussa ovat rähjääntyneet molemmat. Tärkeintä on ollut uskollinen nalleystävyys. Ne ovat seuranneet omistajiansa lapsuudesta aikuisuuteen. Se on pitkä matka. Ja ne kertovat meidän aikalaisillemme toisesta ajasta ja toisesta erilaisesta maailmasta, jossa ne ovat eläneet.
Kaunista on elämän kulku, kun näkee sen kukat tien varrella.
Näin minun kokoelmani on vuosien mittaan tullut. Se on kuin iso säästöpossu, johon olen kerännyt kolikoita jokapäiväisessä elämässäni. Ja aika ajoin olen rikkonut sen, jotta olen voinut ostaa palasen eilistä päivää menneestä kertomaan tänne nykypäiväämme Nukkenallemuseoon.
Pennissä on miljoonan alku, sanoi vanha kansa. Sydämen asialla ollaan.
torstai 20. huhtikuuta 2017
Silkkiä, sukkulapitsiä, norsunluuta...
Mitä ihmeen ainetta ovat nämä nuken helmet? Sitä olen yrittänyt ottaa selväksi netistä. Kävin äsken kysymässä naapurin emännän mielipidettä. Hän on vanhempi ihminen, joten heillä on usein tietoa kaikesta vanhasta. Tutkittuaan helmiäni hän sanoi, että norsunluuta, kai!
Siitä mieleeni tuli 1800-luvun sotavankien tekemät miniatyyriset nukketalon pitsimäiset luusta tehdyt huonekalut (fretwork), jotka ovat taidonnäytteitä ja hyvin kalliita. Materiaali muistuttaa niitä, nyt minäkin sen keksin.
Katsoin netistä taas ja löysin toisia samanlaisia, kun voin hakea oikeilla sanoilla.
En olisi uskonut, että nukella on aidot korut! Ne ovat toisaalta aika isoa kokoa, 40cm helmet ja 20cm rannekoru. Jos ne olivat nuken entisen omistajan korut.
Joten laitan helmet esille nuken kanssa, koska kerran ne ovat aidot eikä rihkamaa. Sitäpaitsi se oli arvokas kaupanpäällinen!
Tässä alla puunukke uusissa vaatteissan ja aatteissaan. Silkki ja vanha sukkulapitsi sopivat sen aikakauteen.
Hameen alla on kotitekoinen
krinoliini. Väänsin 2 kertaisesta rautalangasta pyöreän vanteen, jonka
neuloin kovan aluskankaan helmaan. Niin hame tuli pulleammaksi.
Vanhat käsivarret saavat näkyä, en tehnyt hihoja niittä peittämään. Kun kerran on jo 160 vuotta, se on kunnioitettavaa eikä kätkettävää.
Barjacin antiikkimarkkinoista puhutaan kylillä, että siellä on kallista, kalliin maine. Mutta riippuu tilanteesta, myyjistä.
Nykyään 1.markkinapäivä viidesta alkaa klo10. Sitä sanotaan myyjien päiväksi. Ennen siitä hyötyivät vain myyjät, koska muu kansa tuli myöhemmin. Myyjät avasivat kojujaan ja jakoivat keskenään parhaat palat jo aamuvarhaisella taskulampun valossa.
Mutta nyt on toisin, kun kunnatalo puuttui asiaan. Markkinat alkavat vasta klo 10, jolloin myyjät voivat vasta purkaa autojaan. Ja samalla koko kansa on jo mukana aarteiden etsinnässä, kun myyjät valmistavat hiki hatussa standinsa myyntikuntoon. Joten alkutunnit ovat siellä yhtä sekamelskaa, mutta se kannattaa.
Niin minä tuon nukenkin löysin. Toisaalta sillä oli yllä uudenlainen lapsen tekemä ruma säkkihame, joka pilasi koko arvokkaan nuken ja vähensi sen arvoa. Myyjä näki siinä vain "ilkimyksen", jonkinlaisen "kauhutarina nuken". Sen vanhuus ja erilaisuus shokeerasi häntä ja siksi oli valmis myymään sen minulle helposti 100 eurolla. Minä taas olen tottunut katselemaan noita vanhoja ja niitä juuri etsin museoon. En nähnyt mitään pahaa nukessa. Ja nyt se on vitriinissä museossa. Löysin helposti paikan, niin kuin se olisi tänne tarkoitettu. - Vaikka en minäkään varmasti olisi sitä ostanut, jos olisin vaistonnut nukessa pahaa henkeä. Kukapa pahan ilman lintua kotiinsa huolisi!
Katselin netissä ja olen huomannut yleensä, että monta sataa euroa tuollaiset 1800-luvun puunuket maksavat. Lisäksi sillä on vielä hienot helmet!
Alla eBay-sivuilla yksi samantapainen puunukke, jolla on minun mielestäni uudestaan maalattu kasvot ja hiukset. Pilattu. En minä vaan koskisi vanhan nuken kasvoihin! Tulee meikatun naisen näköiseksi.
http://www.ebay.com/itm/-/291403214106?
lauantai 15. huhtikuuta 2017
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)