Tänään me olimme katsomassa yhtä mahdollista uutta museotaloa Anduzessa. Hinta olisi budjettini mukainen. Museon voisi mahdollisesti sinne perustaa. Se sijaitsee ei tulva-alue korttelissa. Siinä ensimmäiset ja tärkeimmät ehdot.
Sébastien oli neuvonut minua, että ei saa puhua museosta mitään eikä muutenkaan paljoa. Ja hän on sitten olevinaan ostaja eikä minä. Nicole tuli seuraamme myöhemmin. Mutta loppujen lopuksi kyllä tuolla miehellä oli ongelmia, koska me puheliaat naiset emme pystyneet olemaan hiljaa. Talo oli liian puhutteleva. Se sai mielikuvitukseni lentoon kerta heitolla, kun ovet avautuivat!
Netistä tämä talo oli löytynyt, vaikka kuvat siellä olivat epäedulliset. Nurja puoli niissä tuli esiin hyvin eli kokonaan remontoitava 1800-alussa tai vanhempi surumielinen hylätty taloraunio unohtuneine pikkupuutarhoine tai -pihoineen, jonka puut ja pensaat olivat kasvaneet umpeen.
Yksi päivä oltiin ensin katsomassa sitä ulkoapäin ja silloin käskin tehdä treffit visiittiä varten kiinteistötoimiston kanssa. Tämä tuntematon talo veti minua puoleensa!
Sijainti on Postin lähettyvillä, siis keskellä kylää, ei liikaa liikennettä lähellä, koska pieni katu. Talo on kaksisuuntainen, toisella puolen on pikkuparkkipaikka kuin vanha toripaikka.
Sitten astutaan sisään portista pikkupihalle. Romua on siellä täällä, koska asumattomana talo on ollut kauan. Mutta kaiken tämän ruman takaa pilkottaa ihana pikku vihreä piha. Varmaankin 100-200 vuotta vanha kiemurainen iso puu oikealla herättää
kunnioitusta, vaikka onkin tässä villinä rehottavassa ympäristössä. Terassin puuosat ovat hajonneet. Näky on surullinen.
Nyt ovesta sisälle taloon. Kaksisuuntainen huoneisto, jossa on 3-4 huonetta alkuperäisessä kunnossa. Miten nyt elettiin 1800-luvulla tai sitä ennen. Ei ole ainakaan pilattu nykyajan muovi-ikkunoilla tai muilla omituisilla nykykeksinnöillä. Aitoa vanhaa joka paikassa.
Ensimmäiseen kerrokseen tulisi museo, koska normien mukaan ei saa olla rappusia ilman pyörätuoli pääsyä. Ikkunanäkymät ovat avarat. Ja toisella puolella on ihastuttavat viheriöivät terassit eri kerroksissa. Olin lumoutunut!
Noustaan taas rappusia ranskalaisittain 2.kerrokseen, sitten 3.:een ja sitten 4.:een. Vielä yksi kerros ullakolle, ties mitä aarteita tai muuta sinne on joskus kätketty. Talon alla pieni kellarikerros, jossa hämähäkit seitteineen toivottavat tervetulleeksi maanalaiseen pimeään koppiin, kuin vankityrmään. En sinne enkä ullakolle uskaltaisi mennä yöllä yksin. Kummituskammioita ne muistuttavat.
Portaita ylös alas mentäessä oli aika eksynyt olo. Tuli mieleen, että kerroksia on talossa ties kuinka monta! Ja se on täynnä mysteerisiä huoneita. Oli kuin olisi astunut satoja vuosia taaksepäin menneeseen tuntemattomaan maailmaan. Toisaalta pelottavaa toisaalta kiehtovaa. Näin historia vie mukanaan konkreettisesti.
Vanhassa talossa on sielu, sanotaan Ranskassa. Se henkii elämää. Mutta sen salaisuuksia ei tiedä, ennenkuin siellä asuu.
Ei tämä talo kummitustalolta vaikuttanut, vaikka se yksin on jäänyt. En minä sellaiseen haluaisi koskaan museota. Muutenkin museo on jo täynnä kuolleiden ihmisten muistoja. Kaikki kunnioitus heille. Tulevaisuus on rakennettu eiliselle.
Minun täytyy myydä ensin tämä talo Lézanissa ennenkuin voin ostaa toisen. Joten monta monta mutkaa on matkassa. Mutta minä uskon Johdatukseen. Oikeaan aikaan oikeassa paikassa uusi museotalo meitä odottaa. C'est la vie. Niin tämä nykyinen talokin odotti.
Aika näyttää, tuleeko tästä uudesta löydöstä museolle uudet tilat vai jatketaanko talometsästystä.
