Nukella oli posliinipää ja kangas vartalo. Äiti teki sille tummansinisen silkkihameen ja virkkasi pitsialushameen. Nukesta tuli ihana unelma!
Mutta jonakin päivänä tämä aarre oli kadonnut. Äidin isosisko oli antanut sen jollekin pienelle lapselle hänen tietämättään.
Pettymys oli suuri. Häntä lohduttaakseen siskot olivat ostaneet Turusta toisen nuken menetetyn tilalle. Mutta ei se vetänyt vertoja omalle kultanukelle.
"Kerro taas se tarina!", niin me pyydettiin useasti lapsena. Minulla on se tilanne niin elävästi mielessä sieluni silmin Jaakolan tuvassa.
Silloin 60-luvulla Turun linna käynneillä nähtiin niitä hienoja antiikkileluja paljon. Tuo äidin Anna-isosisko vei meitä sinne monet kerrat kuten Luostarinmäellekin ja Kupittaan puistoon riikinkukkoa ihmettelemään.
Tämä kadonnut antiikkinukke on jäänyt uinumaan mieleeni aikuisuuteen asti. Missä mahtaa olla nyt äidin vanha nukke? Onko se vielä olemassa vai aika hävittänyt? Siinä arvoitus, joka on minut saanut ihailemaan ja keräilemään kaikkea vanhaa.
Eilen sattumalta surffaillessani löysin 1900-luvun alun koulun käsityökirjasta kuvan, jossa kangasnuken malli. Äidillä oli varmaan tuo malli koulussa!
