Ei vain tässä ja nyt

Kesäkuu on aina hiljaista museossa ennen heinäkuussa alkavaa sesonkia ja se on turhauttavaa. Jos olisi turistikylässä, ei olisi niin hiljaista. Mutta tämä paikkakin on parempi kuin ei mitään. Mielenkiintoinen juttutuokio tänään kahden vanhuksen kanssa museossa.

Yli kahdeksankymppinen sanoi, että kun hän kertoo elämästä ennen vanhaan lapsenlapsilleen, hänen vävynsä kieltää. Tämän mielestä se voi pelottaa hänen lapsiaan! Vaikka lapset katsovat kuulema elokuvia, jotka ovat väkivaltaisia. Ei enää mistään vauvoista ole siis kyse. Joten tämä uusi sukupolvi haluaa nähdä vain oman aikansa uusine arvoineen, historia kielletty.

Vanhus kertoi, miten suuri kuilu on nyt eri sukupolvien välillä, jos lapset näkevät isovanhempiaan vain harvoin. Ja silloin heidän elämänsä jää myös vieraaksi ja oudoksi lapsille.

Onni on elää eri sukupolvien mukana ja kuunnella kaikkia. Omakohtaisesti sanoisin, että rikkautta oli saada kuunnella vanhuksia lapsuudessa. Niin sai tietoa eletystä elämästä, toisesta ajasta, ihan erilaisesta todellisuudesta. Ne ovat arvokkaita tiedon palasia, joita kukaan heistä ei ole enää meille kertomassa.

Hyvää Juhannusta 2018!

Tämän Arvo Tarvaisen taulun ostin vuonna 1991, kesällä Somerniemen Hiidenlinnan taidenäyttelystä juuri ennen syksyistä Ranskaan tuloa Raamattuopistoon Pariisin lähelle vuodeksi. Haaskasin rahaa väärällä hetkellä.

Toisaalta nyt tämä kuvaa yhtä elämäni käännekohtaa. Siitä alkoivat jokavuotiset Ranskan matkat. Ja lopun arvaatte...

Vanha käsilaukku

Tässä kuvassa on yksi tätini pienenä, Mandi, joka oli äitiä 13 vuotta vanhempi. Hänestä tuli isona karjakko.

Alimmissa museokuvissa on esillä nallejen ja nukkejen kanssa tätini musta käsilaukku.

Kun Mandi meni jonnekin käymään "kuin kaupungille", hänellä oli aina tämä käsilaukku, vanha vihreä takki yllä ja vihreä baskeri päässä. Sama look vuosikymmeniä.

Kun kerran oli hieno muodikas "kaupunkilais" käsilaukku ostettu, sitä pidettiin elämä loppuun asti 92vuotiaaksi!

Elämä maaseudulla oli ennen vaatimatonta, ei olisi voitu elää vaihtuvan muodin mukaan kuten nykyään. Toisaalta niin Suomi uudelleen rakennettiin sadassa vuodessa. Ilman ylellisyyksiä ja kovalla työllä.

Tapahtumarikas viikko 4.Kirpparit ja museokäynnit paluumatkalla

Kolmen kaupungin kirpparikierros tehtiin siskojen kanssa, Somerolla, Forssassa ja Loimaalla. Somerolla on osto-ja myyntiliike, jossa hyvää tavaraa, ei halpatuontimaiden krääsää kuten liian paljon näkee usein vanhan tavaran seassa.

Mutta tällä kertaa kirpparisaalis oli aika laiha. Toisaalta ei väliä, koska matkakuluja oli enemmän kuin ennen, jouduin viettämään kaksi hotelliyötä, ensin Ruotsissa Skavsta lentokentällä (Connect hotelli 55€)  ja sitten Saksassa (Pension Schwalbenweg 45€).

Paluumatkalla Berliinistä löysin hyvän majoituspaikan omakotitaloalueelta kävelymatkan etäisyydellä Schönefeldin lentokentältä (n.25min). (Lentokentältä ulos tullessa maamerkkinä ohjaamassa oikeaa suuntaa on valtava hotelli Intercity Hotel Berlin Brandenburg Airport ja Parking numero 1).
Kallis se oli minusta. Mutta halvempaa on, jos varaa aikaisemmin ja saa yhden hengen huoneen. Jouduin ottamaan kahden hengen huoneen, muuta ei ollut jäljellä. Se on entistä Itä-Saksan aluetta. Siitä tuli mieleen kolhoosirakennukset yksinkertaisine pitkine käytävineen ja vaatimattomine palveluineen. Mutta hyvä majoitus se oli silti. Ja plussaa oli 50 centillä automaatista saatu aamukahvi! Se oli hyvä yllätys tälle kahvihampaiselle ihmiselle. Joskus täytyy päästä Berliiniin. Helpompaa mennä, kun tuntee valmiiksi jo vähän paikkoja.

https://www.booking.com/hotel/de/pension-schwalbenweg.en-gb.html?aid=356980;label=gog235jc-hotel-XX-de-pensionNschwalbenweg-unspec-fr-com-L%3Aen-O%3AwindowsS7-B%3Afirefox-N%3AXX-S%3Abo-U%3AXX-H%3As;sid=35ed23a8538c874b0421c0aa7821cc37;dist=0&sb_price_type=total&type=total&

Tässä Suomen kirppislöytöni ja kotinurkista tuomiset (punainen kutomani pellavaliina ja vanha valokuvakehys ja peili).

Sininen kirja on Tammen julkaisema Sata vuotta sitten, kertoo 1880-luvusta. 5€  Nämä kirjatkin nousevat vielä arvossaan, kun kaikki alkaa olla nykyään digitaalista.

Suomen Kuvalehti vuodelta 1934. 50senttiä pilkkahintaan.

Puupytty sopii nukketalon keittiöön.

Englantilaisia joulupukki kiiltokuvia irtonaisina minulla ei vielä ollutkaan, vain muistivihoissa.

Kuparinen pikku kahvipannu 10euroa, ei ollut halpa, mutta ne ovat kalliita.

Harmaa pellava essu kirpparilta 5 eurolla. Siitä saa verhoja jne. nukketaloon.

Keskiviikkona piti jo mennä Helsinkiin, koska seuraavana päivänä oli lento klo 7 aamulla Vantaalta Berliiniin Kööpenhaminan kautta. Nyt lensin Norwegianilla 87€. Muuten stressiä oli hiukan lentovarauksestani. Olin tehnyt sen SUONPAA nimellä, loppu aa:t ilman ää-pilkkuja, koska Ranskassa niin usein joutuu kirjoittamaan, täällä ä-kirjainta ei ole. Toisaalta ensimmäisen varauksen olin tehnyt Tukholma-Helsinki Norwegian lennolla (35€) oikein ää-pilkuilla. Mutta passia ei kysytty, joten ongelmaa ei ollut loppujen lopuksi, turhaan stressasin. Passissa Ä=AE. Ryanairin lennoilla aina olen käyttänyt Ä:tä pilkkujen kanssa.

Keskiviikkona oli vuorossa Helsingin Kansallismuseo, jossa on nyt Barbie- näyttely. Kokoelma oli hieno ja monipuolinen. Mutta minua liikutti enemmän Suomen tarina- näyttely ja sotamuistot.

Siinä näkee, että Barbie oli nyt vain houkuttimena museoon ja 1000 muuta mielenkiintoisempaa asiaa näin samalla. Siksi monipuoliset kirpparitkin kiinnostavat, niissä on kaikkea maan ja taivaan välillä. Vaikka menen aarteen metsästykseen, haen jotakin erityistä, mutta en aina löydä sitä, mitä haen, vaan löydän jotain ihan muuta ajateltavaa. Siksi keräily on antoisaa. Yksi pieni maailma avaa monia muita maailmoja eteemme. Oppia ikä kaikki.

Kaikkein vanhimmat 60-luvulta olivat hienoimpia:

Barbien ensimäinen hyvin säilynyt pahvinen unelmatalo on isompi ihme minusta kuin nykyinen muovinen sarjatuote alla.

Kulutusyhteiskuntamme miljoonatuotanto on persoonatonta kertakäyttökulttuuria. Nykymaailmamme on pinnallista.

Tässä kuva Suomen tarina- näyttelystä. Se on kuin yö ja päivä verrattuna noihin Barbieihin.

5-vuotias Karjalan evakko Elvi otti mukaansa evakkoon pienen matkalaukun ja kukkopillin, jotka näkyvät kuvassa.

Keskiviikon iltapäiväksi oli sovittu vielä yhdet treffit. Päivi on Helsingin ajan ystäviäni 80-luvun alusta, jolloin muutin Helsinkiin. Hän on Nukkenallemuseon yhdistyksen jäsen. Noin 35 vuotta sitten tämä ystäväni lykkäsi rattaissa nuorempaa tytärtään, kun siellä nähtiin. Nyt vanhempi tytär täyttää 40 vuotta! Vuodet vierivät. Tässä meistä selfie Sokoksen kahvilassa.

Torstai aamu tuli ja lähtöpäivä. Helsingistä lento Kööpenhaminaan vaikutti lyhyeltä.

Kööpenhaminan nukketalot piti nähdä. Olin nähnyt netissä, että siellä on hieno kokoelma Kansallismuseossa kuten Tukholmassa. Alla linkki, joka motivoi.
https://susanshouses.blogspot.com/2014/01/antique-dollhouse-collections-in.html

Nyt oli oiva tilaisuus, koska sain Norwegian'in aamuisen lennon pitkällä jatkolentoyhteydellä melkein 8 tuntia Kööpenhaminan kautta Saksaan Berliiniin. Helsinki-Berliini Schönefeld.
Omia kuvia en saanut enää, koska kameran pattereista akku tyhjä. Niin jäi myös Hans Christian Andersenin hieno patsas kuvaamatta.

Tanskassa ei ole euroa. Pohdin miten maksan. En halunnut vaihtaa valuuttaa, jää aina vierasta rahaa, jota ei tarvitse. Joten maksoin pankkikortilla junamatkat lentokentältä (n.8km) Kööpenhaminaan rautatieasemalle. Huomasin pankkitililtäni, että ei edes euroa mennyt kuluja alle 5 euron junamaksusta. Museo maksoi noin 12euroa, eikä siitäkään mennyt euron yli pankkikortti-valuuttavaihtokuluja. Joten toistekin se on hyvä ratkaisu ei euro-maissa. 

Tässä vielä Kööpenhaminan Kansallismuseon kartasta skannattu kuva junalipun kanssa. Lisäksi näin samalla siellä Tanskan tarina- näyttelyn, hieno maan historiakuvaus, joka oli nukketalojen lähellä. Valtava museo, jossa täytyy valita, mitä haluaa kerralla nähdä, kaikkea ei voi.

Tanskan museosta jäi mieleeni valtava maalaus, joka esitti ovelta ovelle kerjäävää vanhaa kerjäläismiestä 1800-luvulta. Se oli puhutteleva ja sydäntä särkevä.











Kello neljän jälkeen matka jatkui Kööpenhaminasta Berliiniin. Siellä yö hotellissa, josta jo kerroin. 

Seuraavana aamuna Ryanairin lento (14,99€) Toulouseen. Ryanair on ajoissa melkein aina, tuo Norwegian taas oli myöhässä. Ranskan rautatiet ovat kuuluisia lakoistaan. Ja nyt oli lakko. Junalippu oli klo 14:47 Toulouse-Nîmes (n.3t) junaan, mutta piti odottaa iltaan klo 19:15 asti. Kulutin aikaani kaupungilla ja lopuksi rautatieasemalla. Kävin katsomassa uusimpaa muotia ja Saint-Sernin valtavaa kirkkoa, joka oli lähellä. Siellä näin vanhan sanonnan: "On part randonneur. On arrive pèlerin". " Lähdetään retkeilijänä, saavutaan pyhiinvaeltajana".

Toulousessa ihmetyttivät lukuisat armeijan konepistoolisotilaat kaupungilla ja rautatieasemalla. Attentaattiuhka oli näkyvillä. Rautatiesemalla yksi nuori pariisilainen lukiolainen kertoi opettajansa sanoneen koulussa, että tämä on kuin III-maailmansotaa, erilaista sellaista kuin ennen.

Matka oli loputonta odotusta monessa paikassa. Mutta nuo monet vaivat unohtuvat. Ihana oli tuo tapahtumarikas viikkoni!

https://fr.wikipedia.org/wiki/Basilique_Saint-Sernin_de_Toulouse

Tapahtumarikas viikko 3. pappaa ja mammaa muistellen

Vanhempien lisäksi mammaa ja pappaa piti myös muistella, kun kerran Suomessa oli. He ovat olleet haudassa jo kauan, yli 50 vuotta. Eikä me olla edes nähty kuin toinen pappa, koska muut olivat jo kuolleet.

Täällä me olimme siskojen kanssa äidin lapsuusmaisemissa ja kuvata piti. Mamman koti on yksi Suomen maaseudun unohdettuja autiotaloja, yksinäinen muistopyhäkkö. Sen ovet ovat kuin ikuisesti suljetut. Lapsesta asti olemme kuulleet siitä puhuttavan, kun siellä vielä asuttiin.

Tuo vintti-ikkuna on houkuttelevan näköinen. Mitähän sekin kätkee sisälleen?

Iisakki, äidin isoisä, meni Amerikkaan vuonna 1848, ensimmäisiä kullankaivajia, oli siellä 15 vuotta ja sai Amerikan kansalaisuuden. Sitten tuli takaisin Suomeen ja osti tämän talon 9-10 kultaharkolla.

Yksi kaukainen sukulainen on tehnyt sukututkimusta ja kertonut. Toisaalta kotona on myös tästä paljon puhuttu.

Tuo Amerikan kultaharkkojuttu on uskomaton. Toisaalta yksi ystävä Pohjanmaalta on sanonut, että heidän talo on myös ostettu kultaharkoilla.

Talorauniota ympäröi kaunis salainen kuollut puutarha, kuten talokin on.

Saappaat jalassa punkki- ja käärmepelossa me siellä hyppelimme kameran kanssa.

Netissä on autiotalojen kuvausharrastajia, mutta he eivät tunne niiden tarinoita useimmiten. Salaisuudet pysyvät salaisuuksina. "Aarteenmetsästäjiä" ollaan ja löytöretkellä, kuten ne Amerikan kullankaivajat aikoinaan. Vaikka ne meidän aarteet olisivatkin vain yksinkertaisesti koskettavia elämän tositarinoita ja silloin meidän omia kultakimpaleitamme.

Sitten toisesta pappasta muisto 1900-luvun alusta.

Kesällä puoli vuotta ennen sisällissotaa pappa myi talonsa henkensä pelossa. Tässä hänen kirjoittamansa työtodistus vuosia ennen.

Vihtori eli 96-vuotiaaksi. Melkein viimeisiin vuosiin asti hän luki ääneen sanomalehteä: "Maatalo myytävänä". Sitä toista ei koskaan tullut. Mutta hän sai elää pitkän elämän. Veli oli rippikoulussa silloin, kun pappi ilmoitti, että kylän vanhin on kuollut. Veli tiesi, että se oli hänen pappansa. 60-luvulla pitkäikäisiä ei ollut niin paljon kuin nykyään.

Tapahtumarikas viikko 2. kylä-ja kaupunkiraitilla

Lauantai illalla oli vuorossa velivierailu. Isoveli, joka ainoana meidän perheessä tiesi 1998, että Ranskan talokaupat oli jo tehty, kun muu perhe vielä luuli, että ne olivat vasta tekeillä. Suuria topsalaisuuksia voi kertoa vain samanmielisille, jotka ymmärtävät. Isä, isoveli ja minä olemme olleet meidän perheessä sellaisia "riskipoikia". Jos ei uskalla koskaan hypätä tuntemattomaan, ei mitään voitakaan. Siihen aikaan muu perhe ajatteli, että on liian suuret riskit ostaa taloa ulkomailta, voi menettää kaiken. Mutta en minä tuhlaajapoika ole ollut. Nukkenallemuseo on syntynyt matkan varrella ja sen nukkejen ja nallejen määrä on kasvanut yli 2500.

Seuraavana päivänä oli vuorossa yhden naapurikylän kotimuseo käynti Jokioisissa. Maanviljelijä Kalle Könkö oli koonnut ja rakentanut yksinäiselle ja hiljaiselle metsätontilleen vanhan talonpoikaiskulttuurimiljöön. Tunnelma oli aito. Niin kuin olisi astunut ainakin 100 vuotta ajassa taaksepäin.

Tässä mennään metsän hiljaisuuteen ja samalla ihan toiseen maailmaan kauas nykyaikamme digimaailmasta, josta ennen ei voitu paljoa edes kuvitella.

Näihin rakennuksiin voi kurkata sisälle. Joka paikassa näki eletyn elämän jäljet kuin eilen olisi siellä vielä eletty ja aamulla pois lähdetty kesken elämää.

Yhdessä rakennuksessa oli puinen rustiikki ruumisarkku. Viimeiselle matkalle lähtökin oli kai ennen valmiiksi suunniteltu ennen vanhaan. Ihmisiä kuoli paljon sairauksiin, lapsikuolemat olivat yleisiä. Kuolema oli vähemmän vieras ja tabuasia kuin nykymaailmassa.

Vieraskirjaan piti kirjoittaa, niin kuin olisi ollut  täällä kylässä. Vaikka asukkaat olivat "poissa kotoa", jo taivaan kodissa. Nämä menneen maailman vierailut tehdään kuin edesmenneiden muistoa kunnioittaen. Muistetaan hetki esi-isiämme.

Kansallismuseossa Helsingissä opin, että suurin osa suomalaisista on lähtöisin näistä (savu)pirteistä, agraariyhteiskunnasta.

Sitten toiseen kylään, Humppilaan, jossa oli samantapainen museo, vaikkakin keskellä kylää, valitettavasti se oli kiinni. Sijainti on Humppilan Lasitehtaan ja ostoskeskuksen lähettyvillä.  Mutta sen tuulimylly oli siirretty Lasitehtaan toiselle puolen tietä. Kuvia piti ottaa.

Kuvakaappauksella teksti isompi ja  paremmin luettavissa alla.

Seuraavana oli vuorossa muuta nostalgiaa ja lähikaupunkien Forssan ja Loimaan kirpparit. Jatkuu...

Tapahtumarikas viikko 1.menomatka

Suomen matka lähestyi jännittävästi, oli jo 30.päivä toukokuuta, seuraavana päivänä oli lähtö. Mutta puhelin soi ja museoon halusi joku vielä tulla. Kiva se oli. Amerikkalaisia tuli Montpellier'sta. Netti heidät tänne toi kuten suurimman osan kävijöistä. Käskin kirjoittaa vieraskirjaan äidinkielellä kuten tavallisesti.

Kaksi kertaa vuodessa minun täytyy päästä Suomeen. Koti-ikävä iskee. Oli taas se aika vuodesta, jolloin on hyvä aika matkustaa. Museossa on vielä hiljaista kuukausi ennen pääsesonkia.

Yleensä lennän Ryanairilla, mutta nyt myös Norwegianilla, koska sillä saa myös edullisia lippuja.

Menopaluuihini  suunnittelen sopivia pysähdyksiä, jotta voi nähdä samalla uutta, ei vain lentokenttiä. Vaikka nyt menomatkallani se ei onnistunut. Suomessa kyllä ja paluumatkalla.

NIMES-LUTON-STANSTED-LONDRES-SKAVSTA-ARLANDA-TUKHOLMA-HELSINKI-FORSSA-SOMERO-LOIMAA-
HELSINKI-KÖÖPENHAMINA-SCHÖNEFELD BERLIN-TOULOUSE-NIMES.

Siinä matkareittini. Siitä tuli taas vähän monimutkainen. Mutta vaivanarvoinen, voin nyt jälkeen päin sanoa.

Torstai aamulla lento oli ennen klo 10 Nîmesistä Lontooseen Luton kentälle. Sieltä suoraan Stansted kentälle, josta lento iltapäivällä Tukholmaan Skavstaahan. Lentokenttä Connect hotellissa yötä. 55€ kallista, kun matkustaa yksin. Vaikka siellä on ruhtinaallinen aamiainen samaan hintaan. Se on jo ylellisyyttä.

Perjantai aamulla aikainen herätys ja ensimmäisellä lentokenttäbussilla Tukholmaan City Terminaaliin, josta Arlanda kentälle. Nuo bussit lähtivät samoilta paikoilta, helppo löytää.

Arlandan lentokentällä oli jo kotoisia tuoksuja. Korvapuusteja teki mieli, niin kuin jo Suomessa olisi ollut. Odotusaikaa oli yli 4tuntia, kun järjestin itseni sinne hyvissä ajoin. Skavsta kentältä ei aina pääse sopivaan aikaan, siksi tulin liian aikaisin varman päälle. Mutta kyllä se aika meni paikkaa vaihdellessa ja ulkona oli hieno kesäilma, jossa voi olla välillä. Norwegian oli tunnin myöhässä. Halvalla sain sen lennon 35€. Laivamatka olisi tullut enemmän kuin kaksi kertaa kalliimmaksi.

Jos ajatellaan matkaenkeleitä. Tällä norjalaisella lennolla oli ensimmäinen. Hätäännyin tunnin myöhästymisestä ja kysyin lentoemännältä, ottaako lentokone aikaansa takaisin ja ajaa kovemmin kuten olen kuullut Ryanairin tekevän. Siskoni ovat vastassa Helsingissä ja ihmettelevät, missä viivyn. En voi soittaa, koska ei ole kännykkää. Lentoemäntä haki omansa ja niin soitettiin siskoilleni... Mikä helpotus! Kysyin hänen nimeään, jotta voin kirjoittaa lentoyhtiöstä kiitoskommentin nettiin hyvästä palvelusta. Lisäksi annoin museomainoksen. Ensimmäisen tällä matkallani.

Sitten iltapäivällä saavuttiin lyhyen lennon jälkeen Helsinkiin. Treffit siskojen kanssa oli Kansallismuseon edessä Helsingissä. Menin sinne. Ei ketään näkynyt. Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä oppii matkatessa. Kohta pian isosisko tuli Kansallismuseon portaita alas, he odottivat siellä sisällä, koska ulkona oli viileää. Barbinäyttely piti siirtää seuraavaksi viikoksi paluumatkalla ollessani, koska kello lähenteli 6:tta. Joten mentiin kahville Sokokseen. Ja kohta saikin mennä Onnibussille, joka vei meidät kotiin maalle Ypäjälle.

Seuraava päivä oli lauantai ja toiset treffit, nyt serkkujen tykönä. Ari oli käynyt perheineen täällä ja nyt meidät kutsuttiin vastavierailulle. Ohjelmassa oli myös historiaa. Serkku oli löytänyt kotivintistä pahvilaatikon täynnä sota-ajan muistoja. Yksi setämme kaatui sodassa. Saimme lukea kaatuneen Viljo pojan äidille lähetetty pitkä sydämmellinen suruviestikirje sodasta. Siinä selostettiin tapahtumatilanne tarkasti. Uskomattomalta tuntui sitä lukea. Näkee, miten hienoa, kun on tallella vanhoja dokumentteja. Niin kuin näkisi tapahtumia filminauhalta. Serkkumme iso pyöreä terassipöytä oli täynnä noita sota-ajan kirjeitä, kuvia jne. Niitä me siinä lueskelimme ja katsoimme pienen tovin. Monet kuolleet sukulaiset olivat tavallaan läsnä siinä hetkessä. Siinä oli jotakin pyhää. Isä kertoi, että hänellä toistui uni, jossa tuo kuollut veli tulee häneltä kysymään, oletko muistanut käydä minun haudallani. Me haasteltiin isää sota-ajoista pienenä kuten tätejämmekin, äiti taas ei halunnut mitään siitä puhua.

Tässä Viljo-sedän lompakon sisältö, joka tuli suruviestikirjeen mukana kotiin hänen äidilleen.

Siinä pöytä täynnä sotamuistoja.

Erja paistaa meille muurinpohjalettuja posket punaisena.

Tässä muistopöytä on muuttunut herkkupöydäksi. Ensin muurinpohjalettuja kotitekoisen omenahillon kanssa tuoreita mansikoita unohtamatta. Jälkiruoaksi raparperipaistosta ja jäätelöä kahvin kera.

Kun vanhempia ei enää ole, meillä on siskot ja veljet, serkut, pikkuserkut ja muuta sukua. Pidetään yhteyttä. Tukijoukkoja me aina tarvitsemme. Sukututkimukset nykyään yhdistävät unohtunutta sukua ja sen haaroja. Juuret ovat tärkeät. Sukupuu. Surullista, jos emme näe kuin hautajaisissa.

Yllätysnukke odotti minua siellä. Sirkka serkku antoi Unicef-nuken museoon. Tässä me ollaan kuvassa.

Kun lähtee matkalle, varmaa on, että on tapahtumarikasta. Matkakertomus jatkuu...

Laurel and Hardy - How Far Is A Jiffy?

Gardin sillalla

Nämä kuvat voisivat olla nykyaikana lavastettuja kuvankäsittelyohjelmalla. Mutta ne eivät ole. 2000 vuotta vanha roomalaisten rakentama Pont du Gard takana näyttää epätodelliselta. Toisaalta noita vanhoja roomalaisia muistomerkkejä ovat Välimeren maat täynnä.

Sain autoni katsastettua viime viikoilla, vaikka uusintaan jouduin. Piti korjata pakoputki, takajarrut...ja maksoivat yli pari sataa, kun ystävä ystävineen korjasi halvemmalla kuin korjaamossa. Nuo ranskalaiset ystävät vitsailevat omituisella ranskalaisella huumorilla, jota en aina ymmärrä, olen kuin puulla päähän lyöty. Minusta vakavista asioista ei lasketa leikkiä kevyesti.
Minä kuitenkin vitsailin takaisin suomalaisella huumorilla, kun sanoin ohukaiselle hiljaa, että nyt ohukainen ja paksukainen ovat autoni kimpussa.

Ranskassa katsastus on joka toinen vuosi. Minun seuraava Saxon katsastus olisi ollut vasta syyskuussa, mutta 20.5.2018 katsastuslaki muuttuu ankarammaksi, joten siksi kannatti mennä aikaisemmin.

Ennen auton toiseen tarkastuskatsastukseen menoa piti ajaa sillä 100km. Joten päätettiin Dixien kanssa mennä Pont du Gardiin, joka on noin 50km täältä. Ja samalla vein uusia museomainoksia sinne ja Karkkimuseoon. Pont du Gardissa on noin 1,5miljoonaa kävijää vuodessa.

Nytkin siellä oli monta linja-autoa. Kiinalaisryhmiä sateenvarjon kanssa näkee usein siellä. Toisaalta missäpä ei heitä näkyisi, koska he ovat jo Lapistakin innostuneet. Ruotsin laivalle mentäessä yksi kerta taas oli kiinalaiset maailman löytöretkellä. Huvittavaa oli, miten he olivat järjestäytyneet kuin pieni armeija. Kun heidän piti jättää matkalaukut hetkeksi porukalla isoon odotusaulaan, he järjestivät ne kymmenittäin tiptop täydelliseen jonoon. Näin, kun joku suomalainen kävi ottamassa ennennäkemättömästä matkalaukkujonosta kuvan.

Noihin miljoona kävijämääriin mahtuu jo paljon eri kansalaisuuksia. Gardin sillan suuret luontoaluehehtaarit antavat tilaa erilaisuuksien yhteiseloon. Kesällä heinäelokuun turistisesongilla voi vain kysellä ja ihmetellä, mitä kieliä kuulee siellä puhuttavan ja mistä maasta on väkeä. Ilmapiiri on kosmopoliitti ja värikäs.

Täällä Nukkenallemuseossakin kansainvälisyys on valttia, niin kokoelmassa kuin museokävijöissä.

Suomalaiset juuret puolestaan ovat tuki ja turva.

http://www.pontdugard.fr/fr

https://www.20minutes.fr/montpellier/1550807-20150226-pont-gard-aqueduc-construit-romains-offre-annee-festivites-anniversaire-30-ans-inscription-patrimoine-mondial-humanite