Viime vuonna tähän aikaan

Tämä Dixie belgianpaimenkoira tuli taloon viime vuonna näihin aikoihin.

Se on Dixou labradorin taivaasta lähettämä, koska surtiin niin paljon sen kuolemaa tammikuussa 2017.

Siinä kaksi maailman kilteintä koiraa kotona kotiväen kesken. Vaikka toisaalta Dixie valvoo museota niin tarkkaan, että rosvot saavat kyytiä.

Ei ainuttakaan tylsää päivää vuodessa, kun on noita arkipäivän ilopillereitä hauskuuttamassa.

Kulttuuriviikonloppu 2018

Katselin Facebookissa Kulttuuriviikonlopun uutisia uudesta St Jean du Gardin punaisesta komeaan silkkitehtaaseen viime vuonna avanneesta n.10 miljoonaa maksaneesta Sevennien Perinnemuseosta. Valtavat jonot ja pitkälle yli tuhat viikonloppu kävijää!
https://www.facebook.com/MaisonRougeMusee/photos/a.362930984167137/526418011151766/?type=3&theater

http://www.maisonrouge-musee.fr/

Mutta ei saa verrata itseään toisiin. Siellä on miljoonien investoinnit, suuret neliömetrit isoine puutarhoineen, valtion museona markkinointi on sen mukaista. Kävijöitä pitääkin olla.

Meillä oli 40 henkeä yhteensä lauantaina  ja sunnuntaina. Sellaiset vaatimattomat ovat pienen kotimuseon numerot. Mutta koko ajan oli hiukan ihmisiä sunnuntaina, he tulivat vähitellen pitkin päivää. Lauantaina sitä vastoin he tulivat vasta iltapäivällä yhteen menoon.

Viime vuonna oli sunnuntaina enemmän, koska kylämme linna osallistui kulttuuripäiviin, tänä vuonna ei. Linnan kunnostus suunnitelmat ovat kai kaikki peruuntuneet, joten se huutaa tyhjyyttään. Eikä kunta halunnut silloin mitään siellä järjestää. Näkee, että ei ole helppoa toteuttaa linnaunelmaa, jos (eripurainen) kunta on omistajana. Voi olla, että joku rikas yksityinen voisi sen tehdä helpommin.

Nyt meidän kylässä oli vain  tämä museo nähtävänä, siksi kävijöitä oli vähemmän. Mutta me olemme tyytyväisiä. Tänne ei paljoa mahdukaan. Ja oli hauskaa. Taas kerran voi sanoa, että ihmiselämän kirjo oli läsnä. 92-vuotias kunnioitti läsnäolollaan Nukkenallemuseota, vaikka kepin kanssa kulkeminen on vaivalloista. Lisäksi 2-vuotias poika tuli perheineen tänne tutkimusmatkalle. Ja kaikki sukupolvet heidän väliltään mahtuivat noihin kahteen päivään.

Kävijät olivat paikallisia läheltä ja kaukaa. Kysyn aina, mikä toi tänne ja mistä tulee. Tämä kulttuuriviikonloppu toi kaikki. Huvittavaa oli, kun yksi tyylikäs kiva vanha rouva kertoi nähneensä tämän museon ALES AGGLO 100% INFO lehdessä muiden mukana. Juuri siinä lehdessä, jonne ei ennen ole päästy ei-paikallisina ja johon päästiin nyt, kun torvella vähän toitotin lehden toimitukseen. Siinä on hyvä näkyvyys paikallisten silmissä. Kun siellä on, on olemassa tai ei. Kuten ennen vanhaan puhelinluettelossa. https://museopaivakirja.blogspot.com/2018/07/kissa-poydalle.html Siinä kerron enemmän ALES AGGLO-jutusta kuvineen.

Kun olin kertonut 1000 tarinaa monta kertaa, olin aika väsynyt. Taskulampullakin pitää aina näyttää yksityskohtia.

Tuhatlukuiset kävijämäärät saisivat sekaisin koko pikku museon.Pienen talon kapasiteetti ei kestäisi. Jos joskus saadaan lopulta isommat tilat, voidaan unelmoida suuremmista numeroista.

Tämä syyskuun puoliväli kulttuuritapahtuma on hirveän suosittu Ranskassa. Monet suljetut paikat avaavat ovensa ja vielä ilmaiseksi, jos ovat valtion, kunnan omistuksessa. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät kulttuurista yleensä ole kiinnostuneet, lähtevät liikkeelle. Ja kaikki puhuvat jälkeen päin, missä olivat ja mitä näkivät.

Syysvieraita museossa

Viikonlopulla Seija tuli englantilaisen miehensä kanssa kylään ja hänen veljensä vaimoineen Suomesta. Seija on yhdistyksemme jäsen, ollut alkuajoista lähtien.

Täällä kesä jatkuu kauniina, joten menimme picnicille Serre-vuorelle, joka on kylämme vieressä. Sieltä n.300m. korkeudesta on upeat maisemat joka ilman suuntaan.

Kuvia klikkaamalla ne saa isommiksi.

Haukku oli nätisti, vaikka heillä oli mukanaan kaksi pikkukoiraa. Toisaalta ne olivat sylivauvoja koko ajan. Yleensä Dixie näyttää hurjan villisuden luontonsa pienten koirien lähettyvillä. Niistä se ei tykkää, varsinkaan jos ne haukkuvat koko ajan. Nuo koirat eivät haukkuneet kertaakaan. Näkee, että se on paljon kesyyntynyt ja muuttunut.

Mantin peili

Tässä kuva vintti-kirppari-löydöistäni, joita toin tänne viime kerralla Suomessa ollessani.

Oikealla kahvipannun yläpuolella on Mantin vanha peili.

Manti on yksi tädeistäni, joka asui meillä kotona viimeisinä vuosinaan. Hän eli 92 vuotiaaksi.

Vanha peili on arvokkaampaa nukketaloja resturoidessa kuin uusi. Se on aitoa. Tiesin, että paikka sille löytyy ennemmin tai myöhemmin.

Mutta miten sen saa leikattua eri muotoon? Anduzen remonttiliikkeessä he leikkaavat myös lasia ja peiliä.

20-luvun punakattoisesta  Moritz Gottschalk talon kylpyhuoneesta puuttui peili kylpyammeen päältä. Se oli vahingoittunut. Siinä yksi paikka. Tässä kuvat ennen ja jälkeen.

Vasemmalla vanha ja oikealla "uusi".

Tyhjä paikka ammeen yläpuolella.
Yksityiskohta korjattuna. Muuten tämä nukketalo on hyvin säilynyt.

Tässä toinen paikka Mantin peilille. Tämä on 1800-luvulta. Se oli oikeastaan taulu, josta lasi oli mennyt rikki ja niin myös akvarelli sen sisällä. Roskiin heitettävässä kunnossa. Minulla oli idea jo valmiina, koska olen hakenut samantapaisia peilejä 1800-luvun nukketaloon. Voin tehdä siitä peilin.

Onneksi Anduzen remonttiliikkeessä he ovat tottuneet noita leikkaamaan, millimetristä hienosäätöä se on. Ensin leikattiin suorakulma ja sitten joka reuna. Liimasin sen kehyksiin.

Noita kullanvärisiä ostin kaksi, toinen on hyväkuntoinen akvarelli.

Ne hankin tämän talon takkojen yläpuolelle.

Keskimmäisessä huoneessa on pianonsoittajataulu. Se on uusin löytöni.

Yksikin vanha esine voi tuoda mieleen tuhat muistoa. Vaikka niistä tämän peilin suhteen eivät museokävijät tiedä, koska ne ovat henkilökohtaisia. Mutta museossa on esineitä, jotka herättävät toisten muistot.

Museopollari parkui

https://www.midilibre.fr/2018/09/10/tourisme-dans-les-cevennes-aout-a-sauve-lete,4693359.php

Tässä yllä paikallinen tämän päivän sanomalehti Midi Libre, joka otsikoi "Elokuu pelasti kesän Sevenneillä".

Niin mekin voimme museossa sanoa. Ja lohduttavaa oli lukea siitä, miten muuallakin turistipaikoissa heinäkuu oli oudon hiljainen. Jo aikaisemmin siitä oli lehdessä. Toisaalta Anduzen läpi ajaessa heinäkuussa huomasi, että oli poikkeuksellisen tyhjiä katukahviloita, vaikka täysesonki. Ovatko turistit Sevennit, Anduzen alueen, hylänneet ja menneet muualle tänä vuonna?

Lehdessä pohdittiin eri syitä. Koululomat alkoivat myöhemmin kuin ennen, vasta 7.heinäkuuta, Jalkapallo-ottelutkin mainittiin, vaikka se oli minusta kaukaa haettu syy, intiaanikesä, hyvät ilmat myös muualla...

Mutta elokuun alettua, turistit alkoivat tulla taas esiin piilostaan, missä liekin.

Nukkenallemuseossa huonon heinäkuun jälkeen hyvä elokuu korvasi, joten jäätiin vain 10% häviölle viime vuoden kävijämääristä ja tuloksista.

Meillä oli paljon ulkomaalaisia ranskalaisten lisäksi: belgialaisia, hollantilaisia, amerikkalaisia...ja kaikkia sukupolvia, eri ammatteja. Sekalaista seurakuntaa. Ei kyllästy, kun on vaihtelevaa porukkaa. Ja jutut sen mukaiset. Kivat muistot jäivät tästä 2018 heinä-elokuu pääsesongista.

Dixielle tämä oli ensimmäinen museopoliisikoiran kesä. Tulee ensi kuussa vuosi, kun se adoptoitiin. Olen totutellut sitä pitkin vuotta vastaanottamaan museokävijöitä. Yleensä ottaen hyvin on mennyt.

Mutta nyt, kun ihmisiä tuli useasti, se varmaan sai haukun hämilleen. Ja koira, kun tunnistaa ei-koiraihmiset heti haistamalla, heistä ei se myöskään pidä. Sympatiat ja antipatiat ovat usein molemminpuolisia myös meillä ihmisillä. Joten Dixie näytti villin luontonsa lapsiperheelle. Siitä lähtien haukku joutui yläkertaan arestiin, kun lapsiperheet tai muut ei-eläinystävät tulivat sisälle museoon.

Mutta voi surkeutta! En ole ennen kuullut, kuinka onneton koira parkuu, niin, että koko tämä kivitalo kaikasi sen surullisesta valituksesta. Välillä se muuttui kuin villisuden ulvonnaksi.

Sitten taas, kun oven takana oli koiraystäviä, Dixie haisteli he tarkkaan ja toimi kuin opetettu pollarikoira ja näytti, että he saavat tulla sisälle. Koko museovierailun aikana se oli mukana kaikkien silityksiä varten. Niitä ei koskaan saa ihmisen paras ystävä liikaa.

Havukka-ahon ajattelijoita ja kauhukakaroita

Yhtenä päivänä museossa oli isoäiti ystävänsä ja  lapsenlapsensa kanssa.

He tulivat jostakin kyliltä Gardin alueeltamme. Kaksi tyylikästä madamea, arvaisin, että he olivat jonkun kylän "kermaa". Tarkoitan kylän varakkaampaa väestöä.

Tyttölapsi oli 3,5 vuotta, eli siinä kaiken koskemisiässä.

Meillä oli mukavaa ja mielenkiintoinen juttutuokio. He ihastelivat kaikkea.

Mutta yksi asia häiritsi minua. Tyttölapsen annettiin koskea 100-vuotiaisiin ja vanhempiinkin nukketaloihini, vaikka lattialla on lappuja monessa paikassa, ettei saa koskea. En kestänyt sitä ja lopulta minun piti muistuttaa. He pelästyivät ja oudoksuivat, kun uskalsin huomauttaa.

Kerroin, että Tukholmassa Nordiska Museet'issa on kauniita ikivanhoja arvokkaita nukketaloja. Niiden vieressä oli teksti, että lapset eivät ole niillä leikkineet. Niitä on voinut vain ihailla. Ja niillä on ollut opetustarkoitus. Niinpä ne ovat säilyneet erikoisen hyvin.

Ennen lapsilla oli "pikkuaikuisen" rooli oltiin sitten kylässä tai muilla käynneillä vanhempien ihmisten kanssa. Kuunneltiin vieressä sivuroolissa, kun aikuiset keskustelivat. Ei olisi tullut kuuloonkaan koskea museossa vanhoihin tavaroihin. Oli opittu kunnioittamaan. Mutta nykymaailmassa kasvatus on päinvastaista. Lasten ehdoilla voidaan tehdään kaikki. Pikkukuninkaat kulkevat edellä ja aikuiset seuraavat heidän perässään suuria "ihmeitään".

Koskemismuoti museoissa nykyään ei saa kannatusta täällä Nukkenallemuseossa. Ei kaikkia muotivillityksiä tarvitse seurata. Vastavirtaankin saa mennä.

Sitäpaitsi täällä on vain rajoitetusti vitriinejä, sekin vaikuttaa asiaan. Vaikka olen nähnyt täällä sellaisenkin kauhukakaran, joka meinasi mennä vitriiniä avaamaan ja sinne sisälle.

Kuria ja kunnioitusta tarvitaan tässä nykymaailmassa kuten ennenkin on tarvittu.

Tänne tulee myös paljon sellaisia lapsia vanhempiensa kanssa, jotka kuuntelevat kuin pikkunaiset ja pikkumiehet suuret silmälasit päässä kuin tulevat Havukka-ahon ajattelijat.

- "Mitä sinä tänään museon koulussa opit?"

- "Ei saa koskea. Ja katsoa saa vain silmillään, eikä käsillään."

Kepillä museoon

On rikastuttavaa vastaanottaa museoon kaikkia sukupolvia, eri maista, eri kansalaisuuksia, eri paikoista Ranskaa...

Erilaisuutemme on rikkautemme.

Tässä tänäpäiset kolmen sukupolven edustajat. Marseillesta isoäiti toi 92 vuotiaan ystävänsä ja lapsenlapsensa museoon.

Keppi kädessä tuo teräsmummo tuli reippaana rappusia toiseen kerrokseen, koska kaikki ihanuudet piti nähdä. Olin näet kertonut jo etukäteen, että siellä odottavat vaunuissa Dionnen viitoset. Silti minua jännitti se alakerta yläkerta nousu, kun askeleet tulevat jo hataraksi 100 vuotta lähentyessä. Tyylikäs harmaapää oli ihmeen pirteä ja tiedossaan. Hän seuraa aikaansa kuten muut, sanoi, että Suomessa on ollut nyt tänä kesänä 30°C helteitä, joten me suomalaiset voimme ruveta viljelemään viiniä kuten ranskalaiset!

6-8v.lapset olivat ihanteelliset pikku museokävijät. He kuuntelivat kuin aikuiset, kun kerroin kokoelmasta.

Keräilijän salaisuuksia

Nämä molemmat nukketaloni ovat saksalaista Moritz Gottschalk tuotantoa 1920-luvulta. Ne on kalustettu 30-luvun saksalaisilla huonekaluilla. Oikealla puolella näkyy hissi.

Kerron näistä nyt, koska muutama päivä sitten näin samaa nukketaloa myytävän netissä ja seurasin mihin hintaan se myytiin. Arvasin hintaluokan.

Olen ostanut nuo molemmat talot Ranskasta ensin pienen vuosia sitten ja sitten tuon isomman viime keväänä. Pienempi maksoi 110-120€ ja isompi 130€. Löytöjä. Sain halvalla, siksi ostin. Ranskalaiset myyjät eivät tunteneet saksalaista kuuluisaa merkkiä. Nukketalot ovat harvinaisia Ranskassa kuten sen harvat valmistajatkin. Yleensä ne ovat tuontitavaraa.

Minun nukketaloni olivat hyvässä kunnossa hienoin huonekaluin. Tuo alla oleva Saksassa myyty oli huonommassa kunnossa ilman huonekaluja ja hinta oli silti 423€! Mutta arvostettu merkki maksaa ja hintatietoisuus nostaa hintaa.

Pienempi nukketaloni on myös monta kertaa halvempi kuin jos se olisi ollut valmistajan nimellä myytynä.

https://www.dollshousespastandpresent.com/issue22sept2014p2.htm

Ylhäällä linkki, jossa kerrotaan saksalaisen Moritz Gottschalk nukketalojen valmistajasta.

Tässä kuva Gottschalk katalogista. Nyt näin tarkan vuosiluvun, jolloin tuo sama nukketaloni on valmistettu, 1928.

Myös tuolla yllä olevalla nettisivulla on kuva samanlaisesta punakattoisesta nukketalosta, pienin ikkuna-, väri- tai muu eroavuuksin.

Kokoelmassa täytyy olla kuuluisia merkkejä. Vuosien varrella niitä on tullut.

Tässä näytän teille yhden 1800-luvun lopun nukketaloni.

Pahvilaatikot auki!

Mitä uutta Nukkenallemuseossa?

Tilat käyvät ahtaiksi, nuket ja nallet ovat vallanneet taloni. Nyt alkaa vinttihuoneen tyhjennys- tai järjestyshommat.

Aletaan ehdottaa tekemiäni nukkeja, nalleja kiertonäyttelyyn. Mitä ne piilossa pahvilaatikoissa tekevät vuosikausia? Näillä museo alkoi v.2000.

Myöhemmin tuli parisen sataa isoa nallea, joita tein ensin myyntiin, jäljellä on suurin osa. Toiset niistä on esillä koulunäyttelyssä ja muualla, toiset ovat varastossa.