NIMES-MONTPELLIER-BERLIN-LAPPEENRANTA-SALO-SOMERO-YPÄJÄ-FORSSA-LOIMAA-HELSINKI-NIZZA-NIMES

Olen jo jonkun aikaa ajatellut järjestää Suomen matkan viikonlopuilla, jotta pääsee Berliiniin kirpputoreille Steiff nalle metsästykseen samalla. Tänä kesänä se onnistui. Alla pari kirpparia, joilla kävin.

Olin suunnitellut kolme kirpparikäyntiä: eläintarhan lähettyville, Ostbahnhof  rautatieaseman tykönä ja Bode museumin lähellä. Mutta tuo kolmas jäi näkemättä. Hienoa oli kun lopultakin suunnitelmani toteutui, teoriasta tuli käytäntöä. Netistä kaikki valmistelin, vaikka paperikarttoja Berliinistä minulla oli myös entisiltä matkoilta. Kantapään kautta opin, että ihan aina pitäisi Googlesta mitata mapistä kilometrit, vaikka kuinka lyhyeltä matkalta kartasta näkyisi. Kävelin sunnuntaina Berliinissä aamu yhdeksästä ilta seitsämän paikkeille, varmaan 100km hiukan liioiteltuna. Jalat olivat muusia hotellille saapuessa Schönefeldin lentokentän lähettyville.

https://pension-schwalbenweg.de/pension-schwalbenweg-english/  Siinä hotellini on ollut jo muutaman kerran Berliinissä. Noin puoli tuntia kävelymatkaa Schönefeldin lentokentältä omakotitaloalueella. Noin 33€ per henkilö. Tässä Googlen kartta:


Ja metsästysaalis oli pieni loppujen lopuksi. Nallet yhtä kalliita kuin muuallakin, ei tullut kauppoja. Jotain sentään löysin. Pienen kokoinen vanha ruosteinen paljon elämää nähnyt myrskylyhty, 10€, saksalainen ja aito, ei mikään nykyaikainen kopio, joita näkee useasti. Yhden houkuttelevan  näköisen söpön 30-40-luvun keltaisen keskikokoisen laihan nallen olisin saanut 25 tai 20 eurolla, mutta selkäreppu matkustajana se olisi ollut liian iso kätkettäväksi piiloon Ryanairin tarkastuksessa. Heillä on ankarat säännöt. Joten nalle jäi minulle liehuttamaan sinne kirpparille. Sen myyjä oli hauska huumorimies, jonka pelleily ei auttanut ja kauppa jäi tekemättä. Kirpputorilla oli leppoisa tunnelma.

Yksi museo piti nähdä Berliinissä, muuten olisi jäänyt kulttuurinälkä, kun kerran valinnanvaraa oli. Minne ihmeessä menisin? Päädyin Vakoojamuseoon. Siellä museossa oli kuin olisi ollut James Bond elokuvan kulisseissa näkemässä kaikki top secret. Nykyään nettiaikanamme nähdään milloin minkin kulissien taakse paljon enemmän kuin koskaan ennen. Silti maailma on täynnä salaisuuksia. Ne ovat aina ihmisiä kiehtoneet.

Vakoojamuseossa oli vaatenaulakkonurkka, jossa voi pukeutua gangsteriksi ja sitten ottaa kuvan nettiin. Samalla tekee mainoksen museolle. Paikalla oli  nuo kuvan kaksi amerikkalaista ja kysyin jos saan myös kuvata nettiin.

Koululaisia siellä oli paljon hauskaa pitämässä. Niin voi leikkiä salaista poliisia kuin jännityselokuvissa.

https://www.deutsches-spionagemuseum.de/en/

Kaupungin jälkeen ilta kului levätessä hotellissa, koska seuraavana aamuna oli herätys kukonlaulun aikaan klo puoli neljän paikkeilla, lento Lappeenrantaan klo 6.

Lentoreittini Suomeen ovat muuttuneet vuosien varrella sen mukaan, miten saan organisoitua halvat lennot Ryanairilla tai muilla lentoyhtiöillä. Nykyään Easyjet lentää Montpellier'sta Berliiniin Tegel kentälle. Ja sieltä jatkoin Suomeen viikonlopun jälkeen toiselta kentältä Schönefeldistä Lappeenrantaan. Ainoa paikka, jonne Ryanair nyt lentää. Se muuttaa lentoreittejään aika useasti, Tampereelle ei enää sillä pääse. Ja Muumimuseo on siksi näkemättä.

Lappeenrannasta en olisi kiinnostunut ennen, koska se on Itä-Suomessa ja kaukana kotoa. Mutta Onnibussi muuttaa kaiken, kun kulkee nopeasti ympäri Suomea ja vähällä rahalla. Katsoin netistä Lappeenrannan nähtävyyksiä ja heti innostuin muinaislinnoituksesta jne. Vanha kulttuuri vetää puoleensa. Lappeenrannassa ajattelin, että siellä olisi voinut olla kauemmankin.

Heti sinne saavuttuani suuntasin vanhaan linnoitukseen Saimaan rannalle, Majurskan kahvilaan ensimmäiseksi, koska kahvihammasta kolotti. Ihana museokahvila vanhassa hienossa talossa. Koko linnoitus oli täynnä toinen toistaan kauniimpaa vanhaa arkkitehtuuria. Niin astuin ajassa taaksepäin ihan konkreettisesti.

Seuraavaksi oli vuorossa Etelä-Karjalan museo. Paikallishistoria sai minut siten ajan tasalle. Itä-Suomi on ollut minulle tähän asti tuntematonta aluetta, joten löytöretkellä olin nyt kotimaassani. Kiitos netti-infon.

Ulospäin linnoituksesta Kauppakadulla oli Wolkoffinmuseo. Olin nähnyt netissä kuvia sen sisustuksesta ja siksi menin sinne. Kuin nukketalo se oli. Ja yllätyksekseni näin varmaan 100 vuotiaan hellyttävän Steiff nallen istuskelemassa väsyneen näköisenä peilipöydällä oikealla puolella kuten kuvassani näkyy.
https://www.etelakarjalanmuseot.fi/wolkoffin-talomuseo/

Iltapäivällä kello kolmen maissa lähti Onnibussi Helsingin kautta Saloon, jonne saavuttiin kello kahdeksan maissa. Siellä siskot olivat vastassa.

Kotona ei paljoa oltu, koska suunniteltu oli kirpparikierros eli hupireisut lähipaikoille. Ensin Forssaan, sitten Loimaalle ja lopuksi Somerolle. Alempana on kuva alla löydöistäni tällä kertaa.

Kerkisin silti vanhoja valokuvia katsomaan ja niitä skannaamaan mukaani. Sukupuu on mielenkiintoista, vaikka saisi sitä vain palasinakin rakentaa kuin palapeliä.

Ensi viikolla siellä kotona Ypäjällä on vanhojen Tarvasjoki naapurien kanssa treffit yli 50 vuoden takaa, kun kaikki olivat lapsia. Nyt ne ovatkin sitten eläkeläistreffit. Niin joka 50.-60.vuosi voisi pitää nykyisten tai vanhojen naapurikutsut. Nostalgia on taattu. C'est la vie.

Somerolla Härkätiellä ajellessa löytyi sattumalta Savenvalajan museo. Se näytti olevan kiinni kuten arvata voi, koska ei ole kylän keskustassa. Mutta pysähdyttiin kuitenkin ja mentiin soittamaan läheisen talon ovikelloa. Niin me päästin sittenkin museokäynnille, koska naapurilla oli avain ja kuului Someron kyläyhdistykseen, joka hoitaa museota. Savenvalaja oli poissa, ollut jo kauan, mutta hänen työmaansa oli kuin aikakapseli. Kaikki oli paikallaan niin kuin sieltä olisi poistuttu vain hetkeksi työnteon välillä. Siellä käynti oli kuin pieni hetki savenvalajan maailmassa.

https://www.someroseura.fi/museot/savenvalajamuseo/

Suomen matkani kesti vain viikon verran, joten lauantaina oli jo paluumatka Helsinkiin ja sieltä seuraavana aamuna  klo 6:n lento Nizzaan Norwegianilla. Nizzasta 4 tunnin Flixbussilla 13 eurolla Nîmesiin, vaikka kilometrejä oli lähes 300km.

Paluumatkalla Helsingissä oli aikaa käydä Sinebrychoffin taidemuseossa Bulevardilla. Olen nähnyt netissä sieltä hienoa sisustusta ja taidetta ja aina ajatellut, että tilaisuuden tullen menen katsomaan. Taideteoksista koskettavimpina oli Rembrandtin Lukeva munkki (1666).

https://sinebrychoffintaidemuseo.fi/kotimuseo/

Toinen Helsingin nähtävä oli Oodi-kirjasto, joka on saanut paljon kansainvälistä mainetta. Ihan sen kuuluisuuden takia menin sitä katsomaan, vaikka moderni arkkitehtuuri ei miellytä. Olin ajatellut, missä se mahtaa olla. Mutta bussista sen näin jo keskustassa parhaalla paikalla. Se oli kuin jättilaiva rantautunut maan pinnalle keskelle Helsinkiä. Sisällä oli jättiavaruustilat 2000-luvun atomiaika tyyliin. Piti nousta sen terassille, josta avarat panoraamanäkymät. Siellä voisi viihtyä vähän aikaa maisemia katsellen. Muuten hakeutuisin vanhoihin pikkusokkeloisiin kirjastoihin, joissa on oma rauha eikä torimaista ihmisvilinän rauhattomuutta. Sitäpaitsi tuosta kirjastosta tuli mieleen ennemmin vapaa-ajan viettopaikka kuin lukupaikka.

Lennossa oli seuraavana aamuna jo Nizzassa, jossa oli n.38°C, vaikka vähemmän oli luvattu säätiedotuksessa. Liian kuuma kaupunkia katsomaan. Joku toinen kerta.

Joka paikassa matkani varrella oli aurinkoinen kesäinen ilma, enemmän tai vähemmän. Vaikka lopuksi Ranskan intiaanikesä yllätti.

Minun piti päästä taas hetkeksi Suomeen, koska koti-ikävä oli jo suuri kesän alussa. Nyt taas jaksaa vuoden loppuun, kun pääsi lataamaan akkuja kotinurkille. Mieli uudistuu matkatessa.

Kesän pääsesonki alkaa nyt tällä viikonlopulla, kun Ranskan koululomat alkoivat.

Nukkenallemuseon tämän vuoden hanke on uusi koti nukeille ja nalleille. Mutta mistä? Aika näyttää. Kaikki ei järjesty aina kuin taikasauvaa heiluttamalla. Mutta https://www.youtube.com/watch?v=wjeKH0RO7Mk  

Over the Rainbow/What a Wonderful World - Israel IZ Kamakawiwo'ole

P.S. Matkakertomus jatkuu kuvin, kun ne saadaan siirrettyä siskon puhelimelta tietokoneelleni. Mutta pitää ensin asentaa joku ohjelma siihen kuvien siirtämistä varten.

Porcelain Doll Head Restoration

Restauroinnista

https://atelierrestituto.com/2017/10/09/restauration-illusionniste-tete-de-poupee-biscuit-porcelaine/
Siinä restauroidaan posliininuken päätä. Ja huulet on maalattu kokonaan uudestaan kuin naisen meikki. Ei se nukelle sovi.

http://www.cliniquedepoupees.com/restaurations-poupees-baigneurs.html

Tässä kuvassa näkee myös, miten nukke on meikattu kuin aikuiset. Kuin huulipunaa olisi laitettu ja kulmakarvat tehty tökerösti uusiksi.

Alla sivuilla on hyviä vinkkejä:

http://antiquechild.com/museum-quality-doll-repair/

http://antiquechild.com/category/doll-repair-before-after/bisque-doll-repair/

http://antiquechild.com/abg-bisque-doll-head/

http://www.antiquedollrepair.co.uk/about-me/

http://forgetmenotdolls.com/articles/professional-doll-restoration-or-doll-repair-2/

http://luelstudio.com/type-of-repairs/antique-doll-repair/

https://www.dollmercantile.com/

Juhannuskokkoa muistellen

Nyt taidan kirjoittaa luvattomia asioita, joita lapset tekivät luvattomasti 60-luvulla. Ja syntipukit tulevat mukaan kuvina tähän nyt yli 50 vuoden jälkeen.

Arvaa harmittiko lapsia, kun yhdessä naapurissa valmisteltiin hienoa juhannuskokkoa suurine juhannusjuhlineen. Mutta sinne oli näiltä lapsilta pääsy kielletty. Ne kielletyt asiat aina kiinnostavat mukuloita. Joten isoveli harkitsi hetken ja hieno sotajuoni oli valmis, mitä voisi keksiä tällaisessa tilanteessa.

Lapsiporukalla haettiin valmis kokko joen rannalta. Oli se komea! Voi vain kuvitella niin ison  palavan juhlallisessa juhannusjuhlassa. Pienet kipot tai ämpärit mukanaan piti lasten nyt kantaa joesta vettä ja kastella kokko. Niin saisi katsella sitten etäänpää piilosta, kun juhannusväki yritti sytyttää märkää kokkoa tuleen. Mukulilla oli hauskaa, kun sitä seurasivat kenenkään huomaamatta.

Tämä on jäänyt salaisuudeksi. Aikuiset eivät koskaan saaneet tietää, missä olivat mahdolliset syylliset. He ovat kai tässä vanhoissa valokuvissa, yksi pöydän alla piilossa ja toiset traktorin takana istumassa kyydissä. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut vielä autoa ja kuljettiin traktorilla 60-luvun alussa.

Nuken ja nallen uusi elämä

Aika ajoin tulee puhelinsoittoja, joissa tarjotaan museoon jotakin. Olen oppinut olemaan varauksellinen, koska kaikkea mahdollista ihmiset kehtaisivat museoon tuoda, jos ei katsoisi lahjahevosen suuhun. Paikallisille se on keino päästä ilmaiseksi museoon, mutta ei se nykyään enää tepsi. Vuoden alussa siivosin yläkerran varastohuoneesta kolme autokuormallista tavaraa Emmaukseen vietäväksi. Niiden kanssa Dixie mahtui juuri autoon. Toisaalta siinä oli myös 20 vuoden ajalta, kun olen täällä asunut, käsityötarvikkeita kankaineen ja lankoineen eikä vain vanhoja huonokuntoisia leluja tms. Ja kertyyhän sitä jo sinä aikana sellaista, mitä ei enää tänä päivänä tarvitse. Elämä muuttuu.

Viime viikolla tuli sellainen puhelinsoitto. Pyysin lähettämään kuvan netissä nukesta, mutta madame sanoi, ettei osaa, koska ei käytä paljoa nettiä. Hän halusi tulla tänne museoon katsomaan samalla Uzèsistä. Sovittiin klo 4:n jälkeen.

Ovikello soi vähän ennen neljää, koska yksi äiti kahden lapsensa kanssa oli tulossa museoon. 7v.tytär ja 3v.poika. Kysyin miten he tänne löysivät, uusia kyläläisiämme he ovat, kuulin, vain muutama viikko sitten tänne muuttaneet. Ja heti museoon katsomaan. Siinä motivoitunut perhe. Toiset kyläläiset ovat nähneet tämän Nukkenallemuseon kehityksen jo 19 vuotta, mutta eivät ole yhtään kiinnostuneet vieläkään tänne tulemaan.

Jos kerron suoraan ajatuksistani. Hirvitti, kun näin tuon rasavillin 3 vanhan pikkupojan astuvan ovesta sisään. Näki heti, että hän katsoo kaikkea käsillään. Mutta onneksi äitinsä piti huolta, ettei poika rikkonut mitään. Vanhempi sanoi lopuksi, että ei saanut itse oikein mitään katsottua, kun juoksi poikansa perässä koko ajan. Minä en veisi niin pieniä lapsia museoon, varsinkaan, jos he ovat noin levottomia. Vanhemallekin se on raastavaa. Ei kaikki samanikäiset ole yhtä mahdottomia, toiset ovat rauhallisempia. Ja useimmiten ei ole ongelmaa pienten lastenkaan kanssa, mutta välillä on, koska täällä ei ole tarpeeksi vitriinejä ja kaikki lelut eivät siten ole lasin takana. Toisaalta ihmiset sanovat, että juuri siksi museo on elävämpi. Mainosta oli kuitenkin heidän museokäyntinsä, koska he voivat siitä puhua kylillä. Puskaradio tai viidakkorumpu toimii joka tapauksessa, on sitten hyvää tai huonoa.

Sitten vähän ajan päästä tuli Uzèsistä madame ystävänsä kanssa, eläkeläisiä, kuulema 30-luvulla syntyneitä kuten Dionnen viitoset Kanadassa. Tyylikkäät rouvat kantoivat vauvakorissa posliininuken ja nallen, joista oli puhelimessa puhuttu. Näin heti, että nukke oli ihana SFBJ posliininukke 1900-luvun alusta. Hän oli saanut sen joskus 1934 jälkeen. Silloin lapset saivat vielä noita klassikoita, ei nukkemuoti niin äkkiä vanhentunut kuten nykyään se uudistuu vuosittain kuten kaikki muoti kulutusyhteiskunnassa. Nämä molemmat uzèsiläiset ovat entisiä pariisilaisia.

Nalle on hänen poikansa 60-luvulta Janjac. Minulla on ennestään yksi sen tapainen. Söpö se nallekin on. Nukella on pari muuta hienoa mekkoa mukanaan ja alkuperäiset vaatteet kenkineen ja peruukkeineen. Joskus nukke on häneltä pudonnut lapsena leikeissä ja sen pää on vahingoittunut useine säröineen. Mutta se on silti nätti ja voi laittaa esille. Tilaisuuden tullen voin korjauttaa. Mutta ihanne olisi seurata vierestä, kun sen kasvoja restauroidaan. En luota kaikkiin ammattilaisiinkaan. Minusta on kauheaa, jos he korjailevat kulmakarvoja ja huulia tehden nuken meikatun näköiseksi niin kuin se olisi nainen. Ja kaiken huipuksi joutuisi epäonnistuneesta työstä maksamaan kovan hinnan.

Nuken niskassa on merkit SFBJ 252 Paris, 8 eli 43,5cm. Netistä löysin vuosiluvun 1915, jolloin sitä on alettu valmistamaan.

Nuken ja nallen tuojat olivat museosta hyvin kiinnostuneita ja huomasi, että siksi he halusivat tänne tulla tuliaisineen. On kannustavaa ottaa vastaan pariisilaisia, jotka ovat kotoisin Pariisista, missä näkee kaikkea. Silti he ovat täällä innoissaan ja ihastuksissaan varsinkin nukketaloista. Kaikkea ei ole vielä nähty. Uutta löytyy tästä maailmasta, pikkukylistäkin kuten tämä meidän Lézan.

Alla vasemmalla kuvassa on nuken omistaja ja hänen poikansa nalle sylissä:

Haukku ei tylsisty museossa, kun tulee aina joskus uutta vartioitavaa.

Puhdistamista on taas vähän ensi viikoksi. Ja nukenvaatteiden pesua. Minkä lapsena oppii sen vanhana taitaa.

Tässä alimmaisena on Ranskassa antiikkihuutokaupassa myyty saman merkkinen nukke vähän isompana ja paremmassa kunnossa. Sen hinta on tuhansissa euroissa. Arvonukke, vaikka ei olisikaan aina täydellisessä kunnossa.

Internetissä näkee paljon tämän merkin reproduktioita. Alkuaan kalleista aidoista nukeista niitä tehdään paljon. Muuten huomasin, että nuken lahjoittaja ystävineen ei ollut tietoinen nuken merkeistä, vaikka tämän nuken niskassa se näkyy selvästi. Mutta kaikki eivät ole niistä kiinnostuneita.

Tällä vanhalla nukella ja nallella alkaa nyt uusi elämä museossa. Ensi kuussa alkaa pääsesonki. Juhlakuntoon täytyy nyt nämäkin saada, kun museovieraita on tulossa.

Näiden mukavien uutisten mukana tuli uusia toivon kipinöitä Nukkenallemuseon kokoelman tulevaisuudesta.

Kaksoset pesää rakentamassa

Sisko osti jo yhdet hienot verhot taloonsa, vaikka sitä ei vielä ole, vain kiikarissa on yksi.

V.1991 oltiin Somerniemen Hiidenlinnassa. Siellä oli taidenäyttely, josta ostin taulun, vaikka minulla ei ollut paikkaa sitä varten. Se oli kotona maalla odottamassa, kunnes minulla olisi uusi koti Helsingistä lähdettyäni. V.1998 taulupaikka löytyi täältä Ranskan talosta.

Taiteilija Arvo Tarvainen, 1991.

Asuin sitä ennen täällä Etelä-Ranskassa tilapäisesti vuokralla tai olin vapaaehtoistyössä Mission Timothéessa Anduzessa. Kokosin tavaraa uutta huusholliani varten ja tuttavan autotallissa alkoi olla sitä jo liikaa.

Montpellier'ssa ollessani vuonna 1997 olin kerran taas taidenäyttelyssä ja näin ihanan taulun sininen provencelainen kylä (Griffon), joka oli minulle kuin symbolinen lupaus kauan etsimästäni talosta, eli paikasta Välimeren auringossa. Ostin sen. Kun toin sen Montpellier'sta Anduzeen pohdin, miten ihmeessä saan sen vietyä huomaamattomasti sinne autotalliin. Ajattelin, että syksyn pimeässä minua ei nähdä iso paketti kainalossa. Joten Anduzeen tullessani päivällä piilotin paketin pikkutien ison ojan viereen ja sitten iltapimeässä voi sen kuljettaa kenenkään ihmettelemättä tämän hamsterin touhuja. Niin sitten teinkin. Onneksi ei ollut sateista sinä päivänä! Ei vieraiden nurkkiin voi koota paljoa tavaraa, siksi piti toimia salamyhkäisesti.

Taiteilija Griffon. Provence.

Niin kovalla vaivalla uutta kotia rakennetaan aina välillä.

Me kaksossiskon kanssa emme ole käytännöllisiä ihmisiä, joten kodin sisustus aloitetaan aina koristelusta. Kaunista täytyy ainakin olla.

Toisaalta, kun vuonna 1985 ensimmäistä omaa kotia sisustin Helsingin yksiössäni muovikasseissa tavarat olivat pitkän aikaa ja vähitellen hankin kaikki välttämättömät. Niin kuin siskokin vähän myöhemmin. Vaikka koristeluista silloinkin aloimme.

Nyt me molemmat olemme talokaupoissa, sisko Suomessa maaseudulla ja minä Etelä-Ranskassa. Toistaiseksi minulla ei ole horisontissa mitään, vaikka suunnitelmissa on. Kaikki mahdolliset ovat rauenneet. Ja sitäpaitsi museon kesäsesonki on alkamassa. Mahtaako olla viimeinen, ainakin tässä talossa, niin toivon. Mutta mistä nukeille ja nalleille löytyy uusi koti? Siinä mahdoton tehtävä, ainakin siltä näyttää tällä hetkellä. C'est la vie!

Ruusunpunaiset silmälasit

Tässä kuva talosta, joka on myynnissä ja jossa olin eilen katsomassa 3.kerran. Piti päästä sinne taas, koska kiinnostava talo.

1.Ensimmäisen kerran oltiin siellä syksyllä siskon kanssa. Olimme molemmat ihastuksissamme. Se sijaitsee historiallisessa korttelissa n.30km täältä yli 3000 asukkaan kylässä, ei ihan niin suuri turistipaikka kuin Anduze.

Alla kuvissa näkyy toinen pienistä sisäpihoista portaineen.

Monikerroksisessa talossa on 5 huonetta, joista kaksi on remontoitu, kolme muuta vaativat pintaremontin. N.95m² sanoi myyjä eläkeläinen, vaikka talo näyttää jättikokoiselta moninkertaisine rappusineen ylös alas, sisällä ja ulkokorttelissa. Sellainen paikka, jonne eksyisi yksin kulkiessaan ensimmäisiä kertoja, ei tietäisi oikein missä kohtaa taloa on milloinkin.

Toisaalta se on mielenkiintoinen, eikä tylsä nykyaikainen talopaketti, jossa kaikki on yhdessä kerroksessa. Jalat täytyy olla kunnossa. Siksi tuo vanhuspariskunta sen myykin pois. Emäntä on rullatuolin tarpeessa ja isäntä kulkee keppi kädessä. Vaikka sen kepin hän laski maahan ja kiipesi tikapuita pitkin meitä edellä vinttiin 5-6m ylös. Se näytti kyllä riskeeravalta, mutta hän kertoi tottuneensa siihen kiipeämiseen. Piti nähdä kattohirret ja korjatun katon tila.

Kaikkein paras paikka tuolla talossa on 3 hienoa sisäpihaa, yksi iso ja kaksi pientä. Kesä on pitkä täällä Etelä-Ranskassa ja siksi olisi mukava olla kotipihalla. Yleensä se nostaa kiinteistöjen hintaa ja siinä syy, miksi olen joutunut siitä aina tinkimään pienellä budjetillani. Eikä haluaisi mennä ihan vuoristokorpeenkaan, josta on pitkä matka joka paikkaan. Ihmisten ilmoilla haluaa olla silti.

Museotaloa en enää hae, koska se on näyttänyt monien vuosien ajan mahdottomalta ajatukselta. Toisaalta museokokoelmaa varten haen paikkaa jostakin museoista, mutta ei sekään näytä lupaavalta. Mikä lie nukkejeni ja nallejeni kohtalo? En hajottaa kuitenkaan haluaisi kokoelmaa. Se on elämäntyöni. Eikä sellaista kenkään tuhkana tuuleen toivoisi lentävän.

2.Toisen kerran oltiin tuolla St Ambroix'n kylätalossa Seijan ja Andrew'n kanssa, kun he olivat täällä pääsiäisen aikoihin. Kaikki näytti vielä hyvältä. Minulla oli edelleen ne ruusunpunaiset silmälasit päässä.

3.Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Eilen mukanani oli siellä myös saksalainen Suzanne, joka asuu kylässämme. Hän oli kriittinen, mutta nyt olin jo minäkin. Olin ottanut selvää netissä, mitä kaikkea tulee tarkastaa ensimmäisenä noissa talokäynneissä, paljon kaikkia yksityiskohtia. Nyt kiinnitin niihin huomiota ja kuvasinkin kameralla. Näin nyt kaiken kuin suurennuslasilla katsottuna.

Puutteita oli. Mies oli itse tehnyt sähkötyöt ja sen huomasi, epämääräisiä vaarallisia johtoja näkyi monessa paikassa. Tiilikatto oli sen näköinen sisäpuolelta, että vesi voi tulla kohta monestakin paikasta läpi, oli rakoja. Eikä hirretkään kovin hyviltä näyttäneet. Suihku oli ihan uskomaton! Vain vanhat ihmiset voivat sellaista käyttää. Ei ollut tietoakaan vedenpitävistä suihkureunoista ja -seinistä. Saniteettitilat kokonaan uusittava ja sähköt. Valtava katto epämämääräinen, vaikka pienempi talo-osan katto oli kokonaan uusittu. Joutuisin siellä loppuelämäni murehtimaan sitä, mistä kohdasta vesi tulee taas sisälle ja miten saadaan se korjattua, ei se aina helppoa ole korjata. Sitä paitsi talokorkeus on varmaan yli 12m, vaikeapääsyinen. Painajaiskatto se olisi. Lisäksi Suzanne huomasi, että ikkunapuitteet on paikoin korjattavia. Loppujen lopuksi ison remontin se vaatisi kokonaisuudessaan, eikä minulla sellaiseen olisi varaa.

Otin pois siis ruusunpunaiset silmälasit päästäni. Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tuo oli upea historiatalo salaperäisine käytävineen ja ties minä monine entisine asukastarinoineen. Mutta elettynä se voisi olla karua todellisuutta. Itku siinä lopulta tulisi, kun kattoakin vartioisin joka sateella viimeiseen päivääni asti.

C'est la vie! Sellaista elämä on, sanoi ranskalainen ja suomalainen.

Äitienpäivänä 2019

Huomenna on äitienpäivä

Äitiäni muistellen #äitienpäivä.

Helsingissä hän kirjoitti vieraskirjaani: "Tääl ei saa yhdes olla, joskuinkin tahdomme..."

Myöhemmin olen nähnyt sen jatkoa muistosäkeissä:"vaan haudan tuolla puolen me toisemme kohtaamme".

Äiti kuvassa keskellä lapsena kissa sylissä 20-luvulla.

Dixie lempihommissaan museovahtina