Hedelmistään puu tunnetaan

Viimeisinä vuosina kyliemme väliin on tehty uusia kävely-pyöräilyteitä vanhojen poistettujen rautateiden tilalle. Hienosti uutta tietä on raivattu. Valtava työ, kun sitä on seurannut sivusta. Niissä on voinut kävellä alkuajoista teiden valmistumiseen asti, vaikka alussa ne olivat ruohon peitossa osittain. Nyt ne ovat päällystettyjä asfalttiteitä tai muuten kovitettuja. Saa rauhassa kulkea, ei ole autoista pelkoa.

Otettiin kuvia Dixien kanssa sen puun tykönä, jossa näkee kevään ja syksyn vaihteen. Olen ihmetellyt mikä ihmeen puu se on, kun kukkii ja vihertää aina ensimmäisenä keväällä ja pudottaa viimeisenä lehtensä syksyllä. Etelä-Ranskassa on paljon kukkivia puita. Nyt on selvinnyt puun arvoitus, kun se on täynnä herkullisen näköisiä punakeltaisia hedelmiä. Otin netistä selvää. Se on luumupuu. Joten viime aikoina on luontolenkillä villipuista syönyt ensin kirsikoita, nyt luumuja ja myös viikunoita.

Tässä Dixien takana on se kevään ja syksyn merkkipuu.

Takana vilja on jo leikattu, siinä oli kai vehnäpelto, jota juuri yksi päivä  ihmettelin, miten kypsännäköistä oli.

Tässä on toinen luumupuu, jossa on keltaisia luumuja.

Aurinkokukkapellon takana häämöttävät Sevennit vuoret, näyttää kaukaiselta, vaikka matkaa on vain noin 10km Anduzeen, joka on Sevennien portti.

Nalle tulossa

Eilen sain sähköpostia ja tämän kuvan nallesta. 78-vuotias serkku on pyytänyt sukulaistaan hakemaan paikkaa jostakin museosta nallelleen, jonka tämä on saanut 1945 sodan jälkeen. 

Kerroin, että museo muuttaa Suomeen. Se ei haitannut, päinvastoin, madame kirjoitti tyytyväisenä, että sitten nalle pääsee joulupukinmaahan eläkepäiviksi.

Huomenna loppuvat koulut Ranskassa ja kesälomat alkavat. 

Mediassa näkee valtavia autojonoja moottoriteillä eri puolilla Ranskaa, kuten sanotaan, koko Ranska on maantiellä. 

Joka kesä odotettiin tänne museokävijöitä jännittyneinä. Se oli tunnelma ennen pääsesongin alkua.

Nyt on ollut pandemiassa erilaista, on jo tottunut siihen, ettei enää odoteta ketään. Aikansa kutakin.

Sitävastoin kulissien takana on pakkaamiskiireet kuin joululahjoja paketoisi loputtomasti matkaa varten. 397. paketointi menossa. 

Lahjoituksia on tullut meille viime vuosina paljon, vaikka museon ovet on suljettu Ranskassa maaliskuusta 2020 pandemian alkaessa.

Ennen aina ostaessani jotakin kokoelmaan, ajattelin, että se on kuin lupaus tulevaisuudesta.

Mutta missä uusi koti odottaa nukkeja ja nalleja Suomessa?

Flashback

Tavaroita pakatessani tuli vastaan kirjahyllystä tämä 1993 Helsingissä yrityskurssilla tekemäni business-idea suunnitelma. 

 

1991-92 olin ollut Pariisin lähellä Raamattuopistossa vuosikurssilla ja pääsiäislomalla Etelä-Ranskassa Anduzessa opiston Marie-Pierren kanssa.

 

Sain idean, että perustan yrityksen Anduze kylän lähelle, teetuvan. Siihen aikaan kokkaus oli harrastus. Siitä alkoi vuosia kestävä suunnitelman toteuttaminen....

 

Vuonna 2000 avasin kotimuseon viereiseen kylään. Ei tullut teetupaa. Sitä yksi tuttava kerran nauroi, että tulikin museo.

 

Nyt pakkaan museota Suomen matkaa varten. C'est la vie! Mutta unelma toteutui! Vaikka ei ihan samana kuin alussa suunnittelin.

 

Yrityksenä se oli vain yhden vuoden, ei olisi muuten voinut jatkaa, toimintakulut suuret, koska ei kannattavaa pikkukylässä. Mutta yhdistysmuodossa se oli mahdollista ja toimi niin kauan kuin halusi eli pandemiaan asti. 

Virallisesti lopetettiin museoyhdistys 7.helmikuuta 2023 ja samalla museo suljettu Ranskassa. Sitten kun saadaan se pystyyn Suomessa, perustetaan uusi museoyhdistys Suomeen. 

Juhannuksena 2023

Museon perustamisen jälkeen 2000-alussa Seija ja Andrew tulivat Marseillesta tänne käymään. Museossani ei ollut silloin alussa paljoa tavaraa näytillä, vain muutamia antiikkinukkeja ja muutama antiikkinalle, muut esillä olivat käsintekemiäni nalleja ja nukkeja. 

Seija sai idean. Hän lainasi minulle vanhoja koulutavaroitaan, joilla jatkaa museota toiseen kerrokseen. Hain vintistä kotoa meidän perheen vanhoja koulutavaroita, lapsuuden muistoja. Niillä syntyi koulunäyttelyn alku nurkkaan, jota vuosien varrella täydensin.Tässä kuvassa se pieni alku verhottuna.

Koulunäyttely monine pulpetteineen kasvoi kasvamistaan. Lopulta minun keittiönurkkani on ollut verhojen takana piilossa, kun nuket ja nallet ovat vallanneet toisen kerroksen melkein kokonaan. Ja minä asun nyt nurkassa. Siinä myös yksi syy, miksi halusin sulkea museon. Taloni on lastattu kuin laiva nukeilla ja nalleilla. Kotimuseon nurja puoli. Nyt, kun sitä suunnitellaan kaksossiskon taloon, se tulee erilliseen rakennukseen. 

Kuvan nallella edessä pulpetissa on minun toiset silmälasit päässä, ne saatiin joskus 1969, kun mentiin Loimaalle oppikouluun Ypäjältä. Vanha vaaleansininen velurihame on 60-luvun muotikangasta. Meillä oli sellaiset molemmilla siskon kanssa, kuten kaksosilla oli tapana pienenä aina pitää samanlaisia vaatteita. Monet nallet saivat vintistä meidän vaatteet ylleen. Lasten muotia, joka herättää muistoja.

Vintti ja kammio on ollut kuin aarreaitta. Ennen säilytettiin muistona se, mikä nykyään heitetään pois tai viedään kirpparille kierrätykseen.

Muovikassielämää

Tässä yllä yksi tekemäni nalle, joka odottaa pääsyä pahvilaatikkoon muiden nallejeni kanssa varastohuoneessa yläkerrassa. Muovikassin suojassa ne ovat olleet monta vuotta, kun olen tehnyt tilaa vanhoille antiikkinalleille museossa. Vanhat herättävät muistoja museokävijöissä eivät nämä käsintehdyt.

Kuukausia sitten, kun katsoin täysinäisiä vitriinejäni museossa alakerrassa, ajattelin miten ihmeessä saan noihin kaikkiin tarpeeksi laatikoita. Nyt olen katsonut samoin ajatuksin näitä loputtomia muovikasseja. Toisaalta vitriinit sain tyhjennettyä tavaroista ja laatikoihin pikkuhiljaa, kun joka viikon kauppareisulla tulin tyhjien pahvilaatikoiden kanssa.

Nyt sama juttu, pikkuhiljaa joka viikko vähän kerralla muovipussit katoavat pahvilaatikoihin odottamaan Suomen matkaa.

Niin mahdottomasta tulee mahdollista.

 

Tässä koulunäyttelyssä niitä tekemiäni nalleja istuu pulpeteissa. Ja alla niitä on rappusilla.

Nyt on rappuset tyhjinä ja nautin siitä, kun joka paikka ei ole täynnä.

Painonnostaja museon kulisseissa

Viime vuonna tähän aikaan olin käsitoipilas. Koiraa taluttaessani oli ollut vaaratilanteita ja kaaduin, loukkasin ensin toisen käden, sitten yksikätisenä vielä toisen. Toisesta kaksi luuta poikki ranteesta ja toisesta kyynärpäästä yksi luu poikki. Kun ne paranivat vähitellen syksyyn mennessä, päätin, että 11. syyskuuta, nyt tai ei koskaan alan kokoelman pakkaamisen. Siitä asti se on ollut jokapäiväinen työmaani tavalla tai toisella. Toisaalta haluan pelastaa tämän elämäntyöni kotimaahan. Ja kun kerran kaksossisko on luvannut sen ottaa taloonsa...

Kuvassa entinen haukku Dixou Amerikasta tulleen paketin vieressä 2010. Paketti oli minun pituiseni paljon yli puolitoista metriä.

Tänään nostin tätä painavaa Amerikasta tullutta nukketaloa, jonka olen ostanut vuonna 2010 museon 10.vuotispäivän kunniaksi. En muista miten sain sen kannettua toiseen kerrokseen, aina ei ole apujoukkoja tarjolla. Sen muistan, että juuri ja juuri jaksoin nostaa sen hiki hatussa korkealle hyllylle esille. Painosta en tiedä.

Monta päivää olen ajatellut, miten ihmeessä saan tuon pitkämäisen 1880-luvun nukketalon ylhäältä hyllyltä alas? Tänään tyhjensin vierestä paketteja pois ja kiipesin yhden huonekalun päälle, kokeilin nukketalon toisesta päästä nostaa,liikkuuko se yhtään ja jaksanko ottaa sen pois hyllyltä alas. Kyllä se liikkui, alkoi nousta pois paikoiltaan, sitten kaikin voimin tervein käsin otin riskin ja alas se tuli toisten nukketalopakettien päälle ihmeesti. Siinä saa sitä nyt ensin puhdistaa ja suunnitella pakkaamista. Yläkerrassa on kaksi isoa pahvilaatikkoa, jotka liitän yhteen kuin junana, koska nukketalo on pitkämäinen. Siitä tulee 350.paketti. Sisällön olen pakannut jo aikaisemmin erikseen kuten muissakin useimmissa nukketaloissa, ettei tule liikaa painoa yhteen pakettiin.

Pakkaamatta on keltainen iso nukketalo, sitä suojataan vasta autossa kuten uusin jättiläismäinen viime kesän nukketalo, joka painaa kuulema 30kg. Sen kuljettajafirman kaksi poikaa toivat noin 100metriä kadulta museoon pyörivällä kärryllä. Sen nostamiseen tarvittaisiin Peppi Pitkätossu, koska hän on nostanut hevosenkin.

Yläkerrassa on varastohuoneesa kaikki itsetekemäni nallet ja nuket. Niitä on monta muovikassillista, joita nyt järjestän suoraan laatkoihin sitä mukaa kuin löydän kaupasta isoja laatikoita. Laskin yläkerran tämän hetkiset laatikot 21kpl, joihin tulee lisää monet kymmenet laatikot, koska siellä on tavaraa paljon monta hyllyä täynnä.

Kaikkiaan paketteja on nyt 349, yhtä monta kertaa olen nostanut eri painoisia, eri kokoisia paketteja, puntteja, kuin painonnostaja. Voi arvioida, että pitkälle yli 400 tulee ja siihen täytyy lisätä vaunujen, rattaiden ja muutaman ison puueläimen suojaaminen.

Äiti lähetti vuonna 2000 kaksi pahvilaatikkoa Postissa tänne, joilla museon aloin. Paljon on tavaraa siunaantunut sen jälkeen, kun kotiin Suomeen palaavat nyt nuket ja nallet monikertasina.

Alla tekemäni video tuosta saksalaisesta nukketalosta.

Ensimmäinen ja viimeinen

Tässä vieraskirjan viimeisiä sivuja. Viimeksi kirjoitti Sébastien, joka on ollut paikallinen apu museotoiminnassa. Hän oli apuna äitinsä Nicolen kanssa 1998, kun tämän talon ostin. Heti alussa sain idean museon perustamisesta. 

Kun kontaktit on kielletty nyt pandemiassa tai ainakin vältettäviä, ei kukaan ole täällä käynyt, muuta kuin poikkeuksellisesti. Toissa viikolla tarvittiin apua, joten pyysin ystäväni kirjoittamaan samalla muiston tähän vieraskirjaan. Hän kirjoitti olin ensimmäinen...ja nyt olen viimeinen museokävijä.

317.paketti valmis. Syyskuun 11.päivä aloin paketoimisen, muistan sen päivän aina. Koska siitä lähtien jokaikinen päivä olen ollut tällä museon paketointityömaalla aamusta ehtooseen ajatuksena, miten paketoin, millä ja mitä seuraavaksi. Niin kuin se olisi nyt ollut ainoa tehtäväni pelastaa kokoelma kotimaahan Suomeen. Viime keväiset käsionnettomuudet haukun kanssa minut saivat liikkeelle. Kaksin käsin on voinut taas kaiken tehdä, viime vuonna oli toista. Se oli kuin varoituksena minulle. Toisaalta se vahvisti myös museon sulkemisen päätöstä pandemian lisäksi.

Vielä on pakkaamista ja suunnittelemista miten monet nuken-ja isot 6 vauvanvaunut, rattaat saa kuljetettua, koska ne ovat tilaavieviä. Lisäksi isonkokoinen keinuhevonen, puukoira, kaksi pikkupyörää yms. vielä suojattavana. Vauvanvaunuista osan saa kuomun laskettua alas, joten se helpottaa, ettei se vahingoitu kuormassa. 

Onneksi lähistöllä on isoja supermarketteja 2 Lidl kauppaa, Aldi, Cora tavaratalo, Super-ja Hyper U, 2 Intermarché, noin 8 markettia, joista olen viikottain raahannut käytettyjä puhtaita pahvilaatikoita. Ilman autoa se olisi mahdotonta. En ole omasta kylämarketista hakenut laatikoita, koska en siellä käy, naapurikylissä isommat kaupat ja valikoimat. Joten kiitos noiden markettien ilmaisista laatikoista, jotka ovat mahdollistaneet Nukkenallemuseon muuttoa Suomeen. Ei haittaa vaikka paketin kyljessä olisi kuvia kekseistä, pesuaineista, viinapulloista, kahvipaketeista, kukista, banaaneista, talouskoneista yms. Sisällä on näitä suloisia nukkenalleyllätyksiä.

Toistaiseksi pakkaamista varten on joutunut ostamaan vain noin 50€:lla kuplamuovia ja pakkausteippiä, tusseja. Joten kierrätystä on muuten.

Tässä joskus Suomesta tuomani suutari koulutaulu tulee nyt takaisin Suomeen:

Merkkausliina vuodelta 1847, jonka ostin Lyonista, kun olin siellä siskoja vastassa heidän Suomesta tullessaan. Huvittavaa oli, kun pienellä reisulla tuolla matkalla tielleni osui silloinkin osto-myyntiliike, mistä tämän löydön tein 60€:lla, halvalla sai!

Minulla on toinen merkkausliina vuodelta 1863, se odottaa vielä pakkaamista.

Viime päivät olen ottanut koulunäyttelyn seiniltä pois näitä koulutauluja, jotka vielä muistuttivat minua museosta, en halua enää niitä nähdä seinillä. Suuri helpotus, kun sain melkein kaikki pakettiin. Iso puinen nukketeatteri on seinällä nyt yksinään.

Odottaa jo milloin voi sanoa, että ensimmäinen ja viimeinen paketti tehty...

Äitiäni muistellen

Äitiäni muistellen nyt äitienpäivänä 2023. Kun lähdin yksi kerta Ranskaan ja äiti oli Helsingissä saattamassa minua, hän kirjoitti vieraskirjaani: ...tääll ei saa yhdes olla joskuinkin tahdomme...

En tiennyt silloin, että se jatkuu hautausvärsynä: ...vaan haudan tuolla puolen taas toisemme kohtaamme. Siellä haudan tuolla puolen äiti on nyt

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!

Tässä 60-luvun koulupiirustuksia.

Joskus voi tarvita

 238. paketti valmis.

Tässä iso nalle odottaa paketoimista. Minulla on kymmenittäin suuria nalleja, jotka veisivät koko pahvilaatikon tilan, joten keksin niille erilaisen pakkaustavan. 

Kuvassa vasemmalla näkyy nallepaperikerä. Se on paksua kuin pakettipaperi. Isot nallet käärin paperiin, niin ne saa suojattua lähetyksessä.

Voin käyttää paperia muidenkin suojaamiseen, jos ei tarvitse olla pehmustetta. Nämä kaksi lammasta saivat saman suojan. Toisen lampaan olen kuljettanut pyörän selässä kirpparilta naapurikylästä, 2000-alussa minulla oli vain pyörä, jolla kuljin. Toinen lammas pääsi autokyydissä, kun sain autokortin ja auton 2006.

Sivussa oikealla näkyy puuleluja, joita olen osaksi Lidl tai Aldi supermarkettien pahvilla peittänyt matkaa varten. Pääasia niillä, että osittainkin suojattu, kun niitä autoon kootaan ja siellä ovat, etteivät kolhi toisiaan.

Tuo paperirulla on lahjaa 2000-alusta, kun museon avasin. Yksi tuttava, joka oli töissä pakkausfirmassa toi sen tänne, koska alussa myin myös itse tekemiäni nalleja. Se myynti ei menestynyt, mutta museolla on ollut menestystä enemmän tai vähemmän näiden yli 20 vuoden aikana. 

Paperirulla odotti tarkoitustaan, kun sitä alussa ei tarvittu yhtään. Nyt siitä on tullut korvaamatonta, kun museo on suljettu. Silloin alussa ei tiennyt, että lopussa kiitos seisoo paperillekin. Se olisi ollut mieleinen uutinen, että museo on ollut näin monta vuotta pystyssä.