Museopaivakirja

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Tervetuloa kahvikakulle!

Tässe se tekemäni omenakanelikakku on.

Uunini on vanha SEB, ostin sen joskus 1996, kun asuin vuokralla Anduzessa. Siellä minä kokkailin paljon. Mutta jo vuodesta 2007 uuniin voi laittaa kypsenemään vain alimmalle ritilälle, muuten palaa. Mutta hyvin se silti kypsentää.

Tästä kakusta tuli hiukan tumma, se oli 5:lla ja sitten 4:lla, silti vähän paloi päältä. Otin palaneen osan pois ja koristin tomusokerilla. Maussa ei ole vikaa. Hyvää se on. Saa nähdä mitä ranskalaiset ja saksalainen sanovat suomalaisesta reseptistä.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Joulukalentereista

http://www.adventtikalenteri.fi/kalenterigalleria.php#1940

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulukalenteri

Vieraita tulossa

http://www.myllynparas.fi/suomi/reseptit/makeat_leivonnaiset/kahvikakut/helppoja_kahvikakkuja_moneen_makuun/
Tänään täytyy tehdä kahvikakku, koska huomenna tulee vieraita.

Ostin aineksia omenakanelikakun tekoa varten. Kaikkia muita hilloja näkyi supermarketissa paitsi omenahilloa, sitä eivät näköjään ranskalaiset paljoa käytä. Löysin vain omenasosetta, jossa on vähemmän sokeria kuin hillossa. Omenasosetta käytetään paljon sellaisenaan jälkiruokana. Minä en siitä pidä. Se on kuin söisi vähäsokerista omenahilloa paljaaltaan.

Tänään on taas säävaroitus, kovaa sadetta ja ukkosta luvattu. Nyt on ollutkin poikeuksellisen leutoa vuoden aikaan nähden, joten se tietää ukkosta usein. Mutta ei näitä säävaroituksia ennen ole yhtenään ollut muina vuosina. Toisaalta ne ovat olleet hyvin paikallisia. Toisin paikoin on ollut apokalyptiset ilmat ja toisin paikoin vähemmän vaarallista. Sääkatastroofiin kuolleitakin on ollut tänä vuonna. Ihmiset ovat jääneet loukkuun autoihin, kun ovat ylittäneet tulvivaa siltaa, jonka on yhtäkkiä hyökyaalto vallannut ja vienyt auton mennessään. Kadutkin ovat paikoin muuttuneet joiksi.

Sitten kakkuasiaan. Tein perusohjeen mukaan. Mutta voista tehdessä, vaikka se on huoneenlämpöistä, taikinasta ei tule pehmeää voivaahtoa kuten margariinista saan helposti. Rakenne ei ollut samaa kuin Suomessa tehdessäni, kun olin kaikki sekoittanut. Ei se näyttänyt niin herkulliselta, että olisi huvittanut maistaa. Saa nähdä, onnistuuko, kun harvemmin tekee. Joka tapauksessa on mukava itse tehdä pitkästä aikaa.

Huomenna tulee Suzannen lisäksi Henriette ja Sébastien. Puhutaan Suzannen kesänäyttelystä, johon mekin osallistutaan.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Oravan yllätys

Tänään oli selkeämpää kuin viime päivinä. Ilma on ollut talvisen harmaata, kosteaa, tihkusateista, mutta leutoa. Sellaista oli Pariisin alueella, kun olin siellä 1991-92. Täällä se on aika harvinaista. Meillä on hyvin usein aurinkoa, jos ei sada.

Heti kun sää salli piti lähteä ajelulle Anduzeen. Olihan nyt kirpparipäivä. Sitä paitsi se on sosiaalinen tapahtuma Ranskassa, sinne mennään myös tapaamaan ihmisiä, ei pelkästään vanhan tavaran perään. Näin muutamia tuttuja ja ystäviä.

Suomessa ollessani Forssan kirpparilla oli ihana täytetty orava oksalla käpyineen. Se oli söpö. Juuri sopiva koulunäyttelyyn. Mutta hinta oli liian korkea, siitä pyydettiin 60 euroa. Joten en ostanut.

Tänään näin yllätyksekseni sattumalta melkein samanlaisen, yllä kuva. Ostin sen, koska hinta oli vain 8 euroa! Hinnat vaihtelevat suuresti. Ei tuo minun sen huonokuntoisempi ole kuin Forssassa oli.

Kouluissa näkyi aina täytettyjä eläimiä, tai sitten niitä tuotiin esille biologian tunnilla. Nyt meidän nallekoulussakin on yksi.

Sitten sain 8 eurolla kolme 100 vuotta vanhaa kynttelikköä nukketaloja varten. Joten ei ollut turha reisu naapurikylään.

Päivän harmaus unohtuu, kun tapaa ihmisiä. Jos nykyään ollaan liikaa netissä virtuaalimaailmassa, huomaa, että oikeita kontakteja se ei korvaa koskaan.

Marraskuun harmaudessa

Iltapäivän kolme tuntia piti päivystää, koska museo on silloin auki. Täällä täytyy olla valmiina kuin partipoika ties kuka tulee käymään.

Kello oli jo puoli kuusi ja kuudelta suljetaan. Ajattelin, että ei enää kukaan tule. Odotellessani yritin soittaa Sébastien ystävälleni, mutta en saanut kiinni häntä, jätin vain viestin. Meillä oli hiukan erimielisyyttä päivällä tämän museon kokoelmasta, hänen mielestään se on liian feminiininen. Maskuliinisuutta ja nykyaikaa puuttuu, on sanonut hän. Minun mielestäni kaikki yksityiskokoelmat ovat persoonallisia keräilijän tai keräilijöiden mukaan. Valtion museoiden kokoelmat sitävastoin ovat neutraalisimpia ja persoonattomimpia ilman yksityisleimaa.

Sitten ovikello soi. Yksi ranskalainen nuori nainen oven takana kysyi, jos museo on auki. On tämä ja yli kello kuuden aukioloajan myös tarvittaessa, koska museo on talossani, vastasin minä. Heitä on kuusi, viisi aikuista ja yksi lapsi, jotka odottavat autossa, kertoi tämä tulokas. Hän meni hakemaan perheensä ja minä valmistelin museota.

Siinä mukava yllätys. Kun oli kaikki katsottu, tein taas vakiokysymykseni: "Mistä te piditte eniten?" Sain vastaukseksi koulunäyttelyn, nukketalot, vanhin nukke...Sitten tein uuden kysymyksen, ystäväni oli suuhuni antanut sanat päivällä, juuri se ystävä, jolle yritin soittaa illalla. "Mistä piditte eniten lapsuudessanne?" Siitä museovierailijat oikein innostuivat ja he varmaan jatkoivat keskenään vielä museosta lähdettyään.

Meillä oli mukava nostalginen iltahetki näiden ventovieraiden ihmisten kanssa. Siinä oli kolme sukupolvea, Pariisista, Martinique-saarelta ja Alèsista. He olivat kesällä nähneet museokyltin ja päättivät nyt tulla katsomaan.

Illalla soiteltiin puolin ja toisin Sébastienin kanssa ja päästiin yhteisymmärrykseen. Museokokoelman keräiljänä minun pitää ottaa huomioon erilaisia näkökulmia ja hankkia myös sellaista, mikä ei aina minua itseäni miellytä, tärkeää on, että on "jokaiselle jotakin". Eli monipuolistaa täytyy.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Kyläläisiä museossa

Vähän kello 3 jälkeen ovikello soi. Lezanilainen pariskunta tuli museoon kuten sovittu. Kasvot olivat tutut, olen nähnyt heidät ennenkin kylällä. Yli 1000 asukkaan kylässä tunnetaan kaikki ainakin ulkonäöltä enemmän tai vähemmän.

Mieleenpainuvin muisto heistä on yhdestä kylätapahtumasta museon alkuvuosilta joskus 2001-2002, kun osallistuttiin kylän muiden yhdistysten kanssa johonkin tapahtumaan kunnan vapaa-aika tiloissa. Tuo muisto ei ole kovin hyvä. Pariskunta on kylän "kermaa", ja asunut täällä koko ikänsä sukuineen.

Muistan miten madame suhtautui ylpeästi ja mitätöivästi museooni, niinkuin se ei olisi yhtään minkään arvoinen. Se oli yleistä tässä kylässä silloin. Minähän olin yhdistyksineni ulkomaalainen. Vain paikkakuntalaisten hankkeet olivat jotakin arvostettavaa. Sellaista on pikkukylän nurkkapatrioottisuus.

Mutta mitä me menneistä! Joka menneitä muistelee sitä tikulla silmään, sanoo suomalainen sananlasku.

He soittivat, muutama viestikin oli puhelinvastaajassa ja kun minua ei saanut kiinni Suomen matkan takia, he olivat tuoneet kirjeen postiluukusta. Siinä kerrottiin, että heillä on joitakin sukulaisten leluja minulle annettavana ...Se oli selvää, että nämä kyläläiset olivat nyt uteliaisuudesta haljeta ja halusivat tulla tänne katsomaan samalla. Molemmat, monsieur ja madame, olivat yhtä kiinnostuneita kokoelmasta, kun he astuivat ovesta sisälle. Jotakin he olivat kuulleet puhuttavan meistä. Ja käytös oli vallan toinen kuin yli 10 vuotta sitten, toinen ääni kellossa, kuten sanotaan.

Nämä ystävälliset uudet "museon ystävät" olivat kaikesta ihastuksissaan, erityisesti nukketalot ihmetyttivät heitä, koska se on Ranskassa harvinaista.Yli tunnin me puhuttiin kaikkea maan ja taivaan väliltä, kuten museo mahdollistaa vanhoine dokumentteineen menneestä ajasta, politiikkaa unohtamatta. Sitä on myös lasten leluissa. Ne ovat yhteiskunnan peili.

He tuovat tänne museoon vielä joitakin leluja, tuo kuvan nalle ylhäällä oli ensimmäinen lahja. Muuten meidän suomalaisten kesken, yksi salaisuus, yleensä en noin uusia leluja ota museoon, koska ei ole tilaa, mutta tämä on nyt poikkeustapaus. On oman kylän väki kysymyksessä. Ja näyttää siltä, että nukkenallemuseo on valloittanut uusia sydämiä. Tällä kertaa niitä kaikkein vaikeimmin valloitettavia.

http://souvenirs.midiblogs.com/media/00/00/3277017408.jpg

perjantai 21. marraskuuta 2014

Sillanrakentajat

Suzanne, joka pitää majoituspaikkaa vanhassa maalaistalossaan täällä Lézanissa, soitti ja kysyi matkakuulumisia. Me oltiin heillä kylässä syksyllä ja kerroin siitä tässä blogissani:
http://museopaivakirja.blogspot.fr/2014/10/vierailulla-susannen-suuressa.html

Suzanne sanoi liittyneensä jäseneksi kylämme kulttuuriyhdistykseen, joka tarkoittaa paljolti "linnayhdistystä", koska se on meidän suurin kulttuurikohteemme. Hänestä on tullut sen sihteeri. Suzanne oli ideoita täynnä. Ensi kesänä ennen sesonkia he meinaavat järjestää näyttelyn linnassa teemana eilispäivän lapsuus ja nuoruus. Hän kysyi, jos me ollaan halukkaita tulemaan mukaan. Sanoin, että miksipä ei. Joten museon leluja kiikutettaisiin 100 metrin päähän linnaan näytille. Vahinko vaan, että linna on remontoimaton. Puitteet ovat hienot, vaikka kunnostuksen tarpeessa. He ovat pitäneet siellä kulttuuripäivinä kerran vuodessa aina joitakin näyttelyitä siivoomatta pahemmin huoneita.

Kirjaston väki on kuulema jo luvannut osallistua tapahtumaan.

Suzannea voi sanoa sillanrakentajaksi. Nukkenallemuseota ei ole kylässämme noteerattu. Kunnantalo on meidät unohtanut joka paikasta, missä vaan on kerrottu kylästämme. Aina on tarvinnut tehdä ääntä itsestään tullakseen huomatuksi muiden mukana. Ei sellaista aina jaksa. Joten me ollaan nyt oltu viime aikoina maan hiljaisia. Sellaista se on, kun ollaan ulkomaalaisia, vieraita kylillä.

Mutta pieni paikka auringossa on jo vallattu täällä Välimeren maalla. Turistit tykkäävät meistä. Siitä todistaa jo 15. museon toimintavuosi ensi vuonna 2015.

Huomenna tänne pitäisi tulla yksi pariskunta kylästämme. He haluavat antaa joitakin sukulaistensa leluja museoon...Se on positiivista. Kuten alèsilainen madame, joka toi tänne "joululahjoja" keskellä syksyä.
http://museopaivakirja.blogspot.fr/2014/10/kiitokset-anne-marielle.html

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

http://videos.tf1.fr/infos/2014/a-100-ans-elle-decouvre-l-ocean-pour-la-premiere-fois-8522655.html

torstai 20. marraskuuta 2014

Räsynukke ennen ja jälkeen

Tässä on Someron kirpparilta ostamani 5 euron räsynukke.

Ensimmäisessä kuvassa se on likaisena. Ei se ollut kovin koristeellinen ja näytteille pantava. Vaatteet on helppo pestä, mutta nukke on sitten eri asia. Jos en usko, että sitä on mahdollista puhdistaa, en osta. Mutta olen niitä ennenkin puhdistanut, joten siksi ostin. Vaikka aina se on riski. Voi olla yllätyksiä.

Alimmaisessa kuvassa se on alkuperäisine vaatteineen. Punapallollinen kangas tuo mieleen 50-luvun, joten nukke on varmaan 50-luvulta.

Tämä nukke kertoo toisesta aikakaudesta kuin meidän aikamme. Silloin ei ollut leluvuoria kaupoissa eikä kotona. Vaatimaton kotitekoinen lelukin oli aarre.

Kangasnuket on yksi tärkeä nukkeryhmä. Skandinavisissa- ja anglosaksissa maissa niillä on pitkät perinteet. Ja hintahaitari on suuri. 1800-luvun amerikkalaiset räsynuket ovat hinnoiltaan muiden kalliimpien nukkejen kanssa samaa hintaluokkaa, vaikka ovat kankaasta tehty. Monissa sadoissa euroissa hinnat pyörivät. Ja niitä näkee yllättävän hyväkuntoisiakin korkeasta iästään huolimatta.

Ranskassa on noita kangasnukkeja vähemmän. Ja arvostus pieni. Vaikka niitä on varmaan myös kotona tehty aikasemmin, kun elämä oli vaatimatonta ja köyhää. Täällä arvostetaan eniten kaikkea omassa maassa valmistettua. Oman maan merkit ovat ykkösenä ja ne tunnetaan ainakin näöltä, jos ei merkiltään.

Minä pidän näistä kansan leikkikaluista, mitä vaatimattomimpia sitä liikuttavimpia.

Vapriikin "Aika leikkiä"-näyttelyssä oli ihania lasten tekemiä leluja, joita ei usein museoissa näe: ritsa, tuohivene, käpylehmiä...Ne ovat lisäksi kansainvälisiä. Ranskassa museokävijät, jotka ovat eilispäivän lapsia, puhuvat joskus niistä.

Vapriikin näyttelystä jäi mieleeni yksi paljon leikitty ja kovaa kokenut iso nukke. Se istui arvokkaasti nätisti vaatetettuna kaikkien katseltavana, vaikka oli kasvoiltaan pahasti kärsinyt. Toisaalta se oli ihan loppuun asti rakastettu. Sitä ei oltu roskikseen heitetty kuten nykyään heitetään. Mikä lie nuken tarina. Sydäntä kosketti ainakin sen näkeminen. Täydellisenä säilynyt lelu ei ole yhtä puhutteleva.

Vanhat hylätyt leikkikalut nousevat uuteen arvoonsa, kun ne löytävät tiensä museoon.

Vahinko, että Vapriikissa ei saanut ottaa kuvia. Kamerani toimii vain salamalla ja se oli kielletty. Olisin tehnyt käynnistäni samanlaisen kuvasarjan kuin Lontoon museoista flickr.com sivuille.