Mieleenpainuvin muisto heistä on yhdestä kylätapahtumasta museon alkuvuosilta joskus 2001-2002, kun osallistuttiin kylän muiden yhdistysten kanssa johonkin tapahtumaan kunnan vapaa-aika tiloissa. Tuo muisto ei ole kovin hyvä. Pariskunta on kylän "kermaa", ja asunut täällä koko ikänsä sukuineen.
Muistan miten madame suhtautui ylpeästi ja mitätöivästi museooni, niinkuin se ei olisi yhtään minkään arvoinen. Se oli yleistä tässä kylässä silloin. Minähän olin yhdistyksineni ulkomaalainen. Vain paikkakuntalaisten hankkeet olivat jotakin arvostettavaa. Sellaista on pikkukylän nurkkapatrioottisuus.
He soittivat, muutama viestikin oli puhelinvastaajassa ja kun minua ei saanut kiinni Suomen matkan takia, he olivat tuoneet kirjeen postiluukusta. Siinä kerrottiin, että heillä on joitakin sukulaisten leluja minulle annettavana ...Se oli selvää, että nämä kyläläiset olivat nyt uteliaisuudesta haljeta ja halusivat tulla tänne katsomaan samalla. Molemmat, monsieur ja madame, olivat yhtä kiinnostuneita kokoelmasta, kun he astuivat ovesta sisälle. Jotakin he olivat kuulleet puhuttavan meistä. Ja käytös oli vallan toinen kuin yli 10 vuotta sitten, toinen ääni kellossa, kuten sanotaan.
Nämä ystävälliset uudet "museon ystävät" olivat kaikesta ihastuksissaan, erityisesti nukketalot ihmetyttivät heitä, koska se on Ranskassa harvinaista.Yli tunnin me puhuttiin kaikkea maan ja taivaan väliltä, kuten museo mahdollistaa vanhoine dokumentteineen menneestä ajasta, politiikkaa unohtamatta. Sitä on myös lasten leluissa. Ne ovat yhteiskunnan peili.
He tuovat tänne museoon vielä joitakin leluja, tuo kuvan nalle ylhäällä oli ensimmäinen lahja. Muuten meidän suomalaisten kesken, yksi salaisuus, yleensä en noin uusia leluja ota museoon, koska ei ole tilaa, mutta tämä on nyt poikkeustapaus. On oman kylän väki kysymyksessä. Ja näyttää siltä, että nukkenallemuseo on valloittanut uusia sydämiä. Tällä kertaa niitä kaikkein vaikeimmin valloitettavia.
http://souvenirs.midiblogs.com/media/00/00/3277017408.jpg
