Iltapäivän kolme tuntia piti päivystää, koska museo on silloin auki. Täällä täytyy olla valmiina kuin partipoika ties kuka tulee käymään.
Kello oli jo puoli kuusi ja kuudelta suljetaan. Ajattelin, että ei enää kukaan tule. Odotellessani yritin soittaa Sébastien ystävälleni, mutta en saanut kiinni häntä, jätin vain viestin. Meillä oli hiukan erimielisyyttä päivällä tämän museon kokoelmasta, hänen mielestään se on liian feminiininen. Maskuliinisuutta ja nykyaikaa puuttuu, on sanonut hän. Minun mielestäni kaikki yksityiskokoelmat ovat persoonallisia keräilijän tai keräilijöiden mukaan. Valtion museoiden kokoelmat sitävastoin ovat neutraalisimpia ja persoonattomimpia ilman yksityisleimaa.
Sitten ovikello soi. Yksi ranskalainen nuori nainen oven takana kysyi, jos museo on auki. On tämä ja yli kello kuuden aukioloajan myös tarvittaessa, koska museo on talossani, vastasin minä. Heitä on kuusi, viisi aikuista ja yksi lapsi, jotka odottavat autossa, kertoi tämä tulokas. Hän meni hakemaan perheensä ja minä valmistelin museota.
Siinä mukava yllätys. Kun oli kaikki katsottu, tein taas vakiokysymykseni: "Mistä te piditte eniten?" Sain vastaukseksi koulunäyttelyn, nukketalot, vanhin nukke...Sitten tein uuden kysymyksen, ystäväni oli suuhuni antanut sanat päivällä, juuri se ystävä, jolle yritin soittaa illalla. "Mistä piditte eniten lapsuudessanne?" Siitä museovierailijat oikein innostuivat ja he varmaan jatkoivat keskenään vielä museosta lähdettyään.
Meillä oli mukava nostalginen iltahetki näiden ventovieraiden ihmisten kanssa. Siinä oli kolme sukupolvea, Pariisista, Martinique-saarelta ja Alèsista. He olivat kesällä nähneet museokyltin ja päättivät nyt tulla katsomaan.
Illalla soiteltiin puolin ja toisin Sébastienin kanssa ja päästiin yhteisymmärrykseen. Museokokoelman keräiljänä minun pitää ottaa huomioon erilaisia näkökulmia ja hankkia myös sellaista, mikä ei aina minua itseäni miellytä, tärkeää on, että on "jokaiselle jotakin". Eli monipuolistaa täytyy.
