Isä kertoo tarinan

Tämä kuva on otettu joskus 20-30-luvun taitteessa. Isä on siinä noin 11-12-vuotias.

Joskus isä innostui puhumaan vanhoja asioita. Harmi vaan, että ei kovin usein. Tässä yksi lapsuusmuisto, joka häntä nauratti kovasti vielä vanhana miehenä.

Kylällä oli poikasakissa joku nuorempi pikkupoika. Kun he kulkivat tiellä yhdessä, jos sattumalta joskus sattui auton näkemään, silloin tuo porukan nuorimmainen hyppäsi äkkiä ojan yli pientareelle pakoon "peljättävää" autoa.

Kun häneltä kysyttiin, miksi pakoon piti juosta. Poika selitti vakavana, että pappa on käskenyt, jos auton näkee. Ja sai sitten kaikki nauramaan.

Autot olivat hyvin harvinaisia siihen aikaan maaseudulla Somerolla (noin 100km Helsingistä).

http://www.stat.fi/tup/suomi90/lokakuu_en.html

Tässä autokanta tilastoja. Siinä näkyy, miten vähän autoja oli vielä 1900-luvun alkukymmenillä Suomessa.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Auto

http://oppiminen.yle.fi/historia-suomi/arjen-historiaa/aikamatka-arkeen-autoilu
"-Auto tuli Suomeen myöhään, vasta 1900-luvulla, kun se muihin Pohjoismaihin ja Baltian maihin tuli jo 1800-luvulla. Ensimmäinen varma autohavainto on toukokuulta 1900, jolloin turkulainen maatalouskauppian Viktor Forselius  toi myytäväksi Benz-merkkisen auton."

http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_automobile

Ranskankielisessä Wikipediassa (alla linkki) kerrotaan, miten ihmiset oudoksuivat alussa tuota uutta keksintöä. Niin usein kaikkeen uuteen suhtaudutaan. Ennakkoluuloja on.
http://fr.wikipedia.org/wiki/Automobile
(L'automobile suscite très vite la polémique....L'automobile effraie les animaux (les automobilistes seront surnommés les « tueurs de poules »), elle est très bruyante et dégage une odeur nauséabonde. Bouleversant la quiétude des piétons dans les villes, beaucoup désirent l'interdire. Ces derniers n’hésitent pas à lancer des pierres ou du fumier sur les automobiles qui croisent leur chemin. Les publications humoristiques de la Belle Époque font d’ailleurs souvent occurrence au thème de l'« automobiliste-écraseur » ............Les ecclésiastiques s'opposent à cet engin qui « ressemble plus à un diable qu'à un humain» .....)

Lahjoja kuin liukuhihnalta

Tänään yksi madame soitti naapurikylästä ja kysyi, jos olen kiinnostunut hänen vanhoista vaunuistaan. Ne saisi tänne museoon tai sitten ne viedään kaatopaikalle. Hän on ennenkin jo soittanut, koska oli viesti puhelivastaajassa Suomesta tullessani.

Tämän yli 80-vuotias täti oli jättänyt jälkeensä nuo vaunut, joilla hän oli pienenä leikkinyt. Sääli heittää niitä pois paljoine muistoineen, joten rouvalle tuli mieleen naapurikylän nukkenallemuseo.

En kieltänyt puhelimessa, koska vaunut ovat kuulema vanhat. Ja olin nähnyt viime aikoina, että arvokastakin olen saanut kuten ihanan Jumeau-nuken!

Sovittiin, että nämä naapurikyläläiset tulevat tänään museoon, kun se aukeaa iltapäivällä. Sitten puoli 6:lta ovikello soi ja siellä oli kolme sukupolvea, äiti, tytär ja tyttärentytär. Kun näin vaunut, en ollut kovin innostunut, koska ne ovat huonokuntoiset ja ruostetta täynnä, roskisvaunut melkein.

Olin ajatellut, että voin myydä ne, jos eivät muuten ole sellaiset, että kannattaa pitää museossa. Ei samantapaisia malleja tarvitse kahta paria. Myyn ne joillekin vanhan tavaran kauppiaille, kyllä niistä 10 euroa saa, jos ei enempää. Ranskassa niitä näkee paljon, Suomessa hinnat ovat kalliimmat, koska niitä on vähemmän myynnissä.

Tämä entinen opettaja-sairaanhoitaja perhe oli ihastuksissaan museossa. Vanhimmat nuket ja nukketalot erikoisesti kiinnostivat. Ja vieraskirjaan kirjoittaminen oli tärkeä tapahtuma, he olivat siitä tyytyväisiä. Käskin mainita siinä myös heidän lahjastaan. Se miellytti. Heistä tulee nyt meidän "mainosnaisia" kylillä. Museokävijät kokemuksineen on osa markkinointiamme.

Vaikka en säilytä tuota vanhan tädin "lapsuusmuistoa" täällä museossa ja muutan sen rahaksi, se tulee käytettyä museon hyväksi ja silloin hyvään tarkoitukseen.

Nooan arkki symboleineen

Eilen illalla, kun vein Dixoun ulos, taivas oli uhkaavan näköinen. Synkkiä pilviä näkyi joka puolella. Ajattelin, minkälainen yö on edessä. Välillä on ollut kovia rajuilmoja juuri yöaikaan, silloin se on pelottavampaa kuin päivällä.

Mutta yö oli rauhallinen, ei tullut ukkosta. Ja sateetkin pysyivät normaalina. Mikä helpotus. Ilmat alkavat olla jo stressaavia, kun sade ei lopu ollenkaan. Onneksi ensi viikosta eteenpäin on luvattu kuivaa, aurinkoista ja talvisempaa. Tämä syksy on ollut erikoinen loputtomine säävaroituksineen. Ihmishengiltäkään ei ole säästytty. Aika paljon on kuollut tulvissa autoihinsa ihmisiä. Ennalta aavistamattomiin kuuluva minitornaadokin on ollut jossain päin Etelä-Ranskaa.

Tässä kuvassa on viimeisin löytöni. Nooan arkki, ehkä 40-lukua, valmistettu Saksassa. Tämä ei ole kovin iso, noin 20cmx10cmx15cm. Eläimet ja arkki on käsin maalattu pikkutarkasti.Voi olla Erzgebirgessä tehty, joka on kuuluisa puisista miniatyyreistään.

Tämä arkki sopii tähän päivään hyvin raamatun historiallaan. Viime kuukausien sateet ovat olleet apokalyptisiä, loputtomia. Me tarvitsemme arkin, joka antaa turvan.

Rajuilmat jatkuvat

http://www.midilibre.fr/2014/11/28/intemperies-languedoc-roussillon-et-aveyron-en-vigilance-orange,1089120.php

Huomiseen asti on säävaroitus. Tänä syksynä niitä on yhtenään.

Ainakin kahdet tiet on veden peitossa Anduzeen ja St Christol kyliin.

Sää on vielä poikkeuksellisen leutoa, vasta ensi viikoksi luvataan talvisempaa ja kuivaa.

Nyt on taukoa välillä onneksi. Sitten yhtäkkiä se muuttuu. Salamoi ja ukkostaa. Vettä tulee kuin saavista kaataen. Tietokone täytyy sammuttaa heti, kun ilma muuttuu uhkaavaksi.

Niin kesäsää muuttuu talvisääksi. Kaikelle on selitys.

Museon kulisseissa

Eilen oli kakkutreffit täällä museossa. Suomalainen omenakanelikakku sai kiitosta ulkomaalaisvierailta, eli ranskalaisilta ja saksalaisilta. Ranskalaiset leikkaavat isoja kakkupaloja toisin kuin me suomalaiset tehdään vain siivuja niihin verrattuna. Joten minä leikkasin kakun ranskalaiseen tapaan, vaikka se on oikea kaloripommi. Ja hyvin se meni kaupaksi, annoin loput heille tuliaisiksi kuten ennen vanhaan oli tapana pidoissa antaa tai ottaa kotiväelle nenäliinaan maistiaisia.

Suzanne oli nyt meidän kanssa museoverhon taakse kätketyssä keittiönurkassa. Kun museotilat ovat vähän kasvaneet viime vuosina, elintilat ovat pienentyneet. Nyt museo on tärkein tässä talossa ja se näkyy aina enemmän. Täällä eletään vaatimattomasti verhojen takana kuin teatterin kulisseissa päänäyttämön sivussa piilossa.

Kesänäyttelystä linnassa ei puhuttu loppujen lopuksi ollenkaan, se on vasta suunnitelmissa Suzannella, joten ei siitä mitään uutta.

Mutta sähköposti toi eilen hyviä uutisia. Nîmesiläinen 40 hengen lapsiryhmä 6-12 vuotiaita neljän ohjaajan kanssa pyysi museovierailusta visiittitarjousta Tapaninpäiväksi. Sitä varten pitää varata kunnan vapaa-aikatila iltapäiväksi, koska museoon mahtuu vain 10 henkeä kerrallaan. Toiset lapset voivat leikkiä silloin siellä vuoroa odotellessaan.

Minä olin eilen siitä puhumassa herra ja rouva Bernardeille, joiden vävypoika on kunnanjohtajamme. Kunnantalon sihteerit ovat puolueellisia meidän kunnassa, joten en halua asioida heidän kanssaan suoraan. On parempi ensin toimia tavallaan kiertoteitse, niinkuin suhteilla. Sihteerit ovat syntyään kyläläisiä ja siten he pitävät paikallisten puolia niinkuin tiikeriemot puolustavat omia pentujaan. Me ollaan taas ulkomaalaisia, joten ollaan aina "toisella" sijalla. Olen huomannut nimittäin, että sihteerit valehtelevat. Kun minun on pitänyt varata kunnan yhteisiä tiloja ryhmävierailua varten, he ovat sanoneet, että se on jo varattu siksi päiväksi. Vaikka myöhemmin on selvinnyt, että se ei ollutkaan varattu.

Sovittiin Bernard'ejen kanssa, että menen tänään kunnantalolle varaamaan vapaa-aikatilan 26.joulukuuta. Olin siellä jo. Kun sihteeri otti kalenterin esille, nähtiin, että tyhjä se oli koko siltä jouluviikolta. Hän sanoi, että hän puhuu vielä asiasta muille kunnantalolla, ja huomenna iltaan mennessä saa tietää, jos sopii tai ei tuo varaus. Sitten saan lähettää Nîmesiin ryhmälle tarjouksen museovierailusta. Se oli tärkeää, että minä näin heidän kalenterin tyhjät sivut, niin he eivät voi väittää sen olleen täynnä, kuten viimeksi.

Tervetuloa kahvikakulle!

Tässe se tekemäni omenakanelikakku on.

Uunini on vanha SEB, ostin sen joskus 1996, kun asuin vuokralla Anduzessa. Siellä minä kokkailin paljon. Mutta jo vuodesta 2007 uuniin voi laittaa kypsenemään vain alimmalle ritilälle, muuten palaa. Mutta hyvin se silti kypsentää.

Tästä kakusta tuli hiukan tumma, se oli 5:lla ja sitten 4:lla, silti vähän paloi päältä. Otin palaneen osan pois ja koristin tomusokerilla. Maussa ei ole vikaa. Hyvää se on. Saa nähdä mitä ranskalaiset ja saksalainen sanovat suomalaisesta reseptistä.

Joulukalentereista

http://www.adventtikalenteri.fi/kalenterigalleria.php#1940

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulukalenteri

Vieraita tulossa

http://www.myllynparas.fi/suomi/reseptit/makeat_leivonnaiset/kahvikakut/helppoja_kahvikakkuja_moneen_makuun/
Tänään täytyy tehdä kahvikakku, koska huomenna tulee vieraita.

Ostin aineksia omenakanelikakun tekoa varten. Kaikkia muita hilloja näkyi supermarketissa paitsi omenahilloa, sitä eivät näköjään ranskalaiset paljoa käytä. Löysin vain omenasosetta, jossa on vähemmän sokeria kuin hillossa. Omenasosetta käytetään paljon sellaisenaan jälkiruokana. Minä en siitä pidä. Se on kuin söisi vähäsokerista omenahilloa paljaaltaan.

Tänään on taas säävaroitus, kovaa sadetta ja ukkosta luvattu. Nyt on ollutkin poikeuksellisen leutoa vuoden aikaan nähden, joten se tietää ukkosta usein. Mutta ei näitä säävaroituksia ennen ole yhtenään ollut muina vuosina. Toisaalta ne ovat olleet hyvin paikallisia. Toisin paikoin on ollut apokalyptiset ilmat ja toisin paikoin vähemmän vaarallista. Sääkatastroofiin kuolleitakin on ollut tänä vuonna. Ihmiset ovat jääneet loukkuun autoihin, kun ovat ylittäneet tulvivaa siltaa, jonka on yhtäkkiä hyökyaalto vallannut ja vienyt auton mennessään. Kadutkin ovat paikoin muuttuneet joiksi.

Sitten kakkuasiaan. Tein perusohjeen mukaan. Mutta voista tehdessä, vaikka se on huoneenlämpöistä, taikinasta ei tule pehmeää voivaahtoa kuten margariinista saan helposti. Rakenne ei ollut samaa kuin Suomessa tehdessäni, kun olin kaikki sekoittanut. Ei se näyttänyt niin herkulliselta, että olisi huvittanut maistaa. Saa nähdä, onnistuuko, kun harvemmin tekee. Joka tapauksessa on mukava itse tehdä pitkästä aikaa.

Huomenna tulee Suzannen lisäksi Henriette ja Sébastien. Puhutaan Suzannen kesänäyttelystä, johon mekin osallistutaan.

Oravan yllätys

Tänään oli selkeämpää kuin viime päivinä. Ilma on ollut talvisen harmaata, kosteaa, tihkusateista, mutta leutoa. Sellaista oli Pariisin alueella, kun olin siellä 1991-92. Täällä se on aika harvinaista. Meillä on hyvin usein aurinkoa, jos ei sada.

Heti kun sää salli piti lähteä ajelulle Anduzeen. Olihan nyt kirpparipäivä. Sitä paitsi se on sosiaalinen tapahtuma Ranskassa, sinne mennään myös tapaamaan ihmisiä, ei pelkästään vanhan tavaran perään. Näin muutamia tuttuja ja ystäviä.

Suomessa ollessani Forssan kirpparilla oli ihana täytetty orava oksalla käpyineen. Se oli söpö. Juuri sopiva koulunäyttelyyn. Mutta hinta oli liian korkea, siitä pyydettiin 60 euroa. Joten en ostanut.

Tänään näin yllätyksekseni sattumalta melkein samanlaisen, yllä kuva. Ostin sen, koska hinta oli vain 8 euroa! Hinnat vaihtelevat suuresti. Ei tuo minun sen huonokuntoisempi ole kuin Forssassa oli.

Kouluissa näkyi aina täytettyjä eläimiä, tai sitten niitä tuotiin esille biologian tunnilla. Nyt meidän nallekoulussakin on yksi.

Sitten sain 8 eurolla kolme 100 vuotta vanhaa kynttelikköä nukketaloja varten. Joten ei ollut turha reisu naapurikylään.

Päivän harmaus unohtuu, kun tapaa ihmisiä. Jos nykyään ollaan liikaa netissä virtuaalimaailmassa, huomaa, että oikeita kontakteja se ei korvaa koskaan.

Marraskuun harmaudessa

Iltapäivän kolme tuntia piti päivystää, koska museo on silloin auki. Täällä täytyy olla valmiina kuin partipoika ties kuka tulee käymään.

Kello oli jo puoli kuusi ja kuudelta suljetaan. Ajattelin, että ei enää kukaan tule. Odotellessani yritin soittaa Sébastien ystävälleni, mutta en saanut kiinni häntä, jätin vain viestin. Meillä oli hiukan erimielisyyttä päivällä tämän museon kokoelmasta, hänen mielestään se on liian feminiininen. Maskuliinisuutta ja nykyaikaa puuttuu, on sanonut hän. Minun mielestäni kaikki yksityiskokoelmat ovat persoonallisia keräilijän tai keräilijöiden mukaan. Valtion museoiden kokoelmat sitävastoin ovat neutraalisimpia ja persoonattomimpia ilman yksityisleimaa.

Sitten ovikello soi. Yksi ranskalainen nuori nainen oven takana kysyi, jos museo on auki. On tämä ja yli kello kuuden aukioloajan myös tarvittaessa, koska museo on talossani, vastasin minä. Heitä on kuusi, viisi aikuista ja yksi lapsi, jotka odottavat autossa, kertoi tämä tulokas. Hän meni hakemaan perheensä ja minä valmistelin museota.

Siinä mukava yllätys. Kun oli kaikki katsottu, tein taas vakiokysymykseni: "Mistä te piditte eniten?" Sain vastaukseksi koulunäyttelyn, nukketalot, vanhin nukke...Sitten tein uuden kysymyksen, ystäväni oli suuhuni antanut sanat päivällä, juuri se ystävä, jolle yritin soittaa illalla. "Mistä piditte eniten lapsuudessanne?" Siitä museovierailijat oikein innostuivat ja he varmaan jatkoivat keskenään vielä museosta lähdettyään.

Meillä oli mukava nostalginen iltahetki näiden ventovieraiden ihmisten kanssa. Siinä oli kolme sukupolvea, Pariisista, Martinique-saarelta ja Alèsista. He olivat kesällä nähneet museokyltin ja päättivät nyt tulla katsomaan.

Illalla soiteltiin puolin ja toisin Sébastienin kanssa ja päästiin yhteisymmärrykseen. Museokokoelman keräiljänä minun pitää ottaa huomioon erilaisia näkökulmia ja hankkia myös sellaista, mikä ei aina minua itseäni miellytä, tärkeää on, että on "jokaiselle jotakin". Eli monipuolistaa täytyy.