sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Leikkikalut eivät ole vain leikkikaluja

Kokoelmassani on maailma pienoiskoossa. Elämän koko kirjo komedioineen ja tragedioineen kehdosta hautaan. Paljon iloa ja surua kätkeytyy kaikkeen vanhaan. Ja salaisuuksina ne monesti voivat pysyä.

Leikkikalut kertovat paljon enemmän kuin lasten leikeistä. Ne peilaavat yhteiskuntaamme.

Sadutkaan eivät ole vain satuja. Niissä on usein mukana elämän- tai muuta filosofiaa.

Aisopoksen, Hans Christian Andersenin ja muiden satusetien sadut viestivät myös aikuisille eikä vain lapsille.

"Keisarin uudet vaatteet" on julkaistu 1837. Mutta "keisareita uusine vaatteineen" on kai aina ollut historiassa ja on edelleen. Riittää, kun vilkaisee maailman uutisia. Tarvitaan lapsia ja muita totuudentorvia sanomaan totuus.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Keisarin_uudet_vaatteet

https://webinaari.fi/2013/02/03/aurinko-tuuli-ja-suostuttelun-lempea-voima/
Aisopoksen sadussa tuuli ja aurinko kiistelivät siitä, kumpi on vahvempi.

https://en.wikipedia.org/wiki/The_North_Wind_and_the_Sun

The wind attempts to strip the traveler of his cloak, illustrated by Milo Winter in a 1919 Aesop anthology. The sun persuades the traveler to take off his cloak.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Tarinoiden maailmassa

Tässä 18 vuoden aikana hankitut kirjat museoon.

Mutta internetti on parempi tietopankki. Toisaalta molempia tarvitaan.

Netistä sain hyvän vinkin, mikä motivoi lisää löytöjen salapoliisityöhön. Mitä enemmän tietoa, sitä arvokkaampaa.

Taidan ottaa yhteyttä katoliseen kirkkoon ja kysyn 1700-luvun vahanukestani, joka on katolinen kulttiesine. Sen on sanottu edustavan Jeesus-lasta, vaikka on puettu Marie Antoinette'iksi.

Toisaalta toisen lähteen mukaan se edustaa jotakin pyhimystä. Mene ja tiedä. Nuo tiedot on saatu  ranskalaisesta museosta ja kulttiesineisiin erikoistuneesta yhdistyksestä.

Netistä löysin kerran Pyhän perheen Marian, Joosefin ja Jeesus-lapsi vahanuket puettuna aristokraateiksi  suljettuna lasiseen laatikkoon kuten tämä alla.

Miten mahtaa selittää sen todellisuuden vastakohtaisuuden katolinen kirkko. Köyhää perhettä kuvataan rikkaina. Historiallinen konteksti täytyy ottaa huomioon.

Tämä nukke on kuunnellut paljon ihmisiä, heidän rukouksiaan. Kädessä sillä on rautaristi.

Se vastaa kai ortodoksien ikoneita.

Silkkipuku on ollut roosa, näin sen takaa, kun otin pois sen laatikosta. Laatikko piti käsitellä toukkamyrkyllä monta kertaa, koska niin vahingoittunut se oli. Muuten hyvin säilynyt. Pitsi on hopeasta tehty. Yllättävää. Mutta sitten näin Twitterissä pukuhistorioitsijoiden esittämiä hopea-kulta-kirjontaisia tai -pitsisiä prinsessahameita 1700-luvulta, -kengät mukaan lukien. Aristokratia kieriskeli rikkauksissaan. Kaikki mikä kiilsi oli kultaa, hopeaa, kuten kuninkaiden linnoissa. Yllä ja ympärillä. Hopeoissa oli rahavara pahan päivän varalta, ne voi sulattaa ja myydä. Niin Aurinkokuningas rahoitti aikoinaan kuulema sodankäyntinsä.

Tästä tarinaa riittää...

torstai 11. lokakuuta 2018

Kahden pahvilaatikon salaisuus

https://www.youtube.com/watch?time_continue=6&v=SOxbEtNA1p4
Siinä videokierros museostani. Se on tehty vuonna 2013. Joten uutta on paljon tullut sen jälkeen tänne.

Viime vuosina ollaan haettu uutta museotaloa täältä Gardin alueelta. Monta taloa on keritty katsomaan. Tykkään vaan vanhasta ja vanhoista kortteleista. Täällä se tarkoittaa keskiaikaista kivikylää. Sellaisiin minun sydämeni on kiintynyt.

Joka kerta on päädytty samoihin negatiivisiin tuloksiin. Esteettömyysnormit eivät toteudu kuten pitäisi. Ja talobudjettini on myös liian pieni isompaan ajanmukaiseen vaativaan museotaloon.

Vähitellen tulee mieleen, kun on aina seinä vastassa, nyt heitän hanskat naulaan. Täytyy keksiä muita ratkaisuja tälle museolle.

Tämän oman taloni 80m²:sta, josta kaksi kerrosta on museona, noin 50m² on liian pieni ja toisen kerroksen rappuset eivät ole enää normien mukaiset. Täällä ei saisi olla yhdellä kertaa yhdessä kerroksessa edes 10 museokävijää, vaikka välillä on.

Parhaina vuosina on ollut yli 600 kävijää vuodessa. Mutta viime vuosina vähemmän, koska turisteille on nähtävyystarjonta kasvanut, kilpailu on lisääntynyt.

Joulukuussa tulee 20 vuotta siitä, kun olin tämän talon kauppakirjoja allekirjoittamassa. Se oli minulle erikoisen koetteleva ja jännittävä tilaisuus, koska tein kaupat vastoin kotiväen tahtoa Suomessa. Otin suuren riskin niskoilleni. Tuhlaajapojaksi minua sanottiin. Kotona pelättiin, että menetän omaisuuteni. Kotimaassakin kiinteistökaupoissa on riskinsä ja voi tulla petetyksi, saati sitten vieraalla maalla. Kerron siitä enemmän "Unelmani Etelä-Ranskassa" kirjassani.

Seuraavana vuonna 1999 muutin tänne. Taloni oli kunnostettu paitsi kellariosa alhaalla ei ollut. Muurari rakennusmies, joka avasi yhteen kiviseinääni ikkunan, se kuului kauppasopimukseen, sanoi, että hän voi tehdä minulle remonttiarvion kellaristani. Kaikki kehuivat, että siellä on hieno kaarikatto.

Minulle tuli mieleeni myöhemmin, että Suomesta voisin tuoda nukkenallekokoelmani ja perustaa museon kellariini. Se ajatus sai siivet...

Vuonna 2000 kellari kunnostettiin kivimuuratuin seinin. Minun piti ottaa arkkitehti tekemään rakennuslupahakemus, koska halusin avata julkisen tilan. Hän sanoi, että mahdollista on ja saan varmaan rakennusluvan, vaikka ulko-ovi piti laajentaa esteettömyysnormien mukaiseksi. Alussa museo oli normien mukainen, koska se oli vain alakerrassa.

Tilasin kolme lasivitriiniä Nîmesistä museota varten. Äiti lähetti Suomesta kaksi isoa pahvilaatikkoa, joissa oli pieni nukkenallekokoelmani. Nukkenalleharrastus on ollut jo vuodesta 1985, jolloin muutin Helsingin yksiööni. Sen koristelusta, Pariisin ja Lontoon matkoistani kaikki sai alkunsa.


Laitoin paikalliseen sanomalehteen ilmoituksen, että noin 100 nukkea ja nallea on nähtävänä uudessa kotimuseossani. Käytin komeasti museo nimeä heti alussa. Mitä sitä turhan vaatimattomaksi rupeaa. Mutta voi minua onnetonta! Vaikka lehtinainen tuli tekemään kivan positiivisen jutun lehteen, kyläläiset ottivat tämän arvostelun kohteekseen. Ystävänikin, joka on auttanut alusta lähtien, sanoi totuudentorvena, ettei se mikään museo ole. Toisaalta paremminkin olisi voinut puhua näyttelystä, koska kokoelma oli minimaalinen. Nyt voisi jälkeenpäin sanoa, että maailman pienin museo se oli. Ja kaikella on alkunsa.

Vuodet ovat vierineet ja tämä museotalo on tullut liian pieneksi. Kaksi kerrosta on täpötäynnä lattiasta kattoon. Jos ensimmäisenä vuonna yksi naapurikyläläinen madame sanoi kriittisenä, ettei täällä ole mitään nähtävää. Nykyään museokävijät sanovat, että täällä on liian paljon nähtävää liian pienessä tilassa.

Viime aikoina minulle on tullut sellaisia ajatuksia, että olen tullut nyt yhden tieni päähän. Voisin hakea uutta taloa ilman kotimuseota. Ja kokoelmani voisi palata takaisin Etelä-Suomeen jonnekin valtion museoon kotinurkille päin jonnekin, mistä löytyisi paikka. Kahden pahvilaatikon postilähetyksen sijasta se tarvitsisi nyt rekkakuljetuksen. Mutta kuinka monta kuormaa? Museomainokseen kirjoitetaan aina yli 2500 artikkelia, mutta tosiasiassa niitä on monta tuhatta, kaikkea ei voi julkistaa.

Vanha iso nallejen koululuokka oikeine pulpetteineen ja muine moninaisine koulurekvisiittoineen vaatisi varmaan yhden kuorman.

311 vanhaa nallea ja lähes 200 itse tekemääni ekonallea saisivat toisen oman kuljetuksen. Kunnioitettu 100-vuotias Steiff nalle ja 3 muuta Steiffia tarvitsevat myös vähän enemmän tilaa siellä. Monet sadat vanhat nuket sopisivat sitten nallejen seuraan. Aarrepakkaus pitäisi olla 1700-luvun harvinaiselle vahanukelle. Hyvin pitäisi olla suojeltu myös useat 1800-luvun nuket ja 1900-luvun alun kolme Jumeau posliininukkea. On minulla yksi iso Martta-nukkekin. Kotimatkalle se lähtisi jo varmaan mielellään.

Yksi erikoiskuljetus voisi olla varattu noin 70 nukketalolle, joita on 1800-luvun lopusta 2000-luvulle. Suurin osa niistä on ajanmukaisesti sisustettu, muutama on tyhjä. Mukaan pitäisi sopia 15 Nooan arkkia, joita on 1800-luvulta lähtien.

Sitten vielä olisi kymmenien lasten-ja nukenvaunujen kuorma. Varsinkin isot lastenvaunut ovat tilaavieviä. Niitä on monia 1800-luvulta 1970-luvulle. Ja samaan voisi mahtua monet puiset hevoset ja muut puueläimet. 100-vuotias peltinen iso musta hevonen kärryineen (sulky) vie myös oman tilansa. 60-luvun ison kokoinen punainen Peugeot polkuauto pääsisi lopulta esille. Se on joutunut olemaan kaikki museovuotensa vintin varastossa, jossa on myös monia pahvilaatikollisia folklorisia nukkeja eri maista ja paljon muuta.

Siinä suureksi paisunut kokoelmani, joka on kätketty pienen kylän kätköihin. Valtion museotiloissa se pääsisi oikeuksiinsa ja voisi olla iloksi paljon suuremmalle yleisölle kuin täällä.

Minä jatkaisin keräilyharrastustani samoin kuin ennen. Ja pitkästä aikaa voisin nauttia elämästä omassa huushollissani. Viimeiset vuodet olen elänyt tämän "nukketeatterin" kulisseissa aina vaan pienemmissä ja pienemmissä tiloissa, kun taloni on näin vallattu.

Jaettu onni on moninkertainen onni. Sen olen kokenut museota pitäessäni.

Niin 20 Etelä-Ranskan vuottani ei olisi kulunut hukkaan.

Tässä minun kulissini verhojen takana. Vaikka yläkerta on vielä, ja siellä kaksi huonetta. Mutta sielläkin toinen huone on vinttinä ja museotavaraa tai -laatikoita täynnä.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Flashback 60-luvulle

Tässä kuva Turun linnasta, jossa käytiin muutama vuosi sitten.

Halusin katsomaan nukketaloa, jonka näin lapsena siellä. Sitä, joka antoi unelmilleni siivet...

https://www.turku.fi/turunlinna

perjantai 28. syyskuuta 2018

Viime vuonna tähän aikaan

Tämä Dixie belgianpaimenkoira tuli taloon viime vuonna näihin aikoihin.

Se on Dixou labradorin taivaasta lähettämä, koska surtiin niin paljon sen kuolemaa tammikuussa 2017.

Siinä kaksi maailman kilteintä koiraa kotona kotiväen kesken. Vaikka toisaalta Dixie valvoo museota niin tarkkaan, että rosvot saavat kyytiä.

Ei ainuttakaan tylsää päivää vuodessa, kun on noita arkipäivän ilopillereitä hauskuuttamassa.


keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kulttuuriviikonloppu 2018

Katselin Facebookissa Kulttuuriviikonlopun uutisia uudesta St Jean du Gardin punaisesta komeaan silkkitehtaaseen viime vuonna avanneesta n.10 miljoonaa maksaneesta Sevennien Perinnemuseosta. Valtavat jonot ja pitkälle yli tuhat viikonloppu kävijää!
https://www.facebook.com/MaisonRougeMusee/photos/a.362930984167137/526418011151766/?type=3&theater

http://www.maisonrouge-musee.fr/

Mutta ei saa verrata itseään toisiin. Siellä on miljoonien investoinnit, suuret neliömetrit isoine puutarhoineen, valtion museona markkinointi on sen mukaista. Kävijöitä pitääkin olla.

Meillä oli 40 henkeä yhteensä lauantaina  ja sunnuntaina. Sellaiset vaatimattomat ovat pienen kotimuseon numerot. Mutta koko ajan oli hiukan ihmisiä sunnuntaina, he tulivat vähitellen pitkin päivää. Lauantaina sitä vastoin he tulivat vasta iltapäivällä yhteen menoon.

Viime vuonna oli sunnuntaina enemmän, koska kylämme linna osallistui kulttuuripäiviin, tänä vuonna ei. Linnan kunnostus suunnitelmat ovat kai kaikki peruuntuneet, joten se huutaa tyhjyyttään. Eikä kunta halunnut silloin mitään siellä järjestää. Näkee, että ei ole helppoa toteuttaa linnaunelmaa, jos (eripurainen) kunta on omistajana. Voi olla, että joku rikas yksityinen voisi sen tehdä helpommin.

Nyt meidän kylässä oli vain  tämä museo nähtävänä, siksi kävijöitä oli vähemmän. Mutta me olemme tyytyväisiä. Tänne ei paljoa mahdukaan. Ja oli hauskaa. Taas kerran voi sanoa, että ihmiselämän kirjo oli läsnä. 92-vuotias kunnioitti läsnäolollaan Nukkenallemuseota, vaikka kepin kanssa kulkeminen on vaivalloista. Lisäksi 2-vuotias poika tuli perheineen tänne tutkimusmatkalle. Ja kaikki sukupolvet heidän väliltään mahtuivat noihin kahteen päivään.

Kävijät olivat paikallisia läheltä ja kaukaa. Kysyn aina, mikä toi tänne ja mistä tulee. Tämä kulttuuriviikonloppu toi kaikki. Huvittavaa oli, kun yksi tyylikäs kiva vanha rouva kertoi nähneensä tämän museon ALES AGGLO 100% INFO lehdessä muiden mukana. Juuri siinä lehdessä, jonne ei ennen ole päästy ei-paikallisina ja johon päästiin nyt, kun torvella vähän toitotin lehden toimitukseen. Siinä on hyvä näkyvyys paikallisten silmissä. Kun siellä on, on olemassa tai ei. Kuten ennen vanhaan puhelinluettelossa. https://museopaivakirja.blogspot.com/2018/07/kissa-poydalle.html Siinä kerron enemmän ALES AGGLO-jutusta kuvineen.

Kun olin kertonut 1000 tarinaa monta kertaa, olin aika väsynyt. Taskulampullakin pitää aina näyttää yksityskohtia.

Tuhatlukuiset kävijämäärät saisivat sekaisin koko pikku museon.Pienen talon kapasiteetti ei kestäisi. Jos joskus saadaan lopulta isommat tilat, voidaan unelmoida suuremmista numeroista.

Tämä syyskuun puoliväli kulttuuritapahtuma on hirveän suosittu Ranskassa. Monet suljetut paikat avaavat ovensa ja vielä ilmaiseksi, jos ovat valtion, kunnan omistuksessa. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät kulttuurista yleensä ole kiinnostuneet, lähtevät liikkeelle. Ja kaikki puhuvat jälkeen päin, missä olivat ja mitä näkivät.

Syysvieraita museossa

Viikonlopulla Seija tuli englantilaisen miehensä kanssa kylään ja hänen veljensä vaimoineen Suomesta. Seija on yhdistyksemme jäsen, ollut alkuajoista lähtien.

Täällä kesä jatkuu kauniina, joten menimme picnicille Serre-vuorelle, joka on kylämme vieressä. Sieltä n.300m. korkeudesta on upeat maisemat joka ilman suuntaan.

Kuvia klikkaamalla ne saa isommiksi.

Haukku oli nätisti, vaikka heillä oli mukanaan kaksi pikkukoiraa. Toisaalta ne olivat sylivauvoja koko ajan. Yleensä Dixie näyttää hurjan villisuden luontonsa pienten koirien lähettyvillä. Niistä se ei tykkää, varsinkaan jos ne haukkuvat koko ajan. Nuo koirat eivät haukkuneet kertaakaan. Näkee, että se on paljon kesyyntynyt ja muuttunut.





perjantai 14. syyskuuta 2018

Mantin peili

Tässä kuva vintti-kirppari-löydöistäni, joita toin tänne viime kerralla Suomessa ollessani.

Oikealla kahvipannun yläpuolella on Mantin vanha peili.

Manti on yksi tädeistäni, joka asui meillä kotona viimeisinä vuosinaan. Hän eli 92 vuotiaaksi.

Vanha peili on arvokkaampaa nukketaloja resturoidessa kuin uusi. Se on aitoa. Tiesin, että paikka sille löytyy ennemmin tai myöhemmin.

Mutta miten sen saa leikattua eri muotoon? Anduzen remonttiliikkeessä he leikkaavat myös lasia ja peiliä.

20-luvun punakattoisesta  Moritz Gottschalk talon kylpyhuoneesta puuttui peili kylpyammeen päältä. Se oli vahingoittunut. Siinä yksi paikka. Tässä kuvat ennen ja jälkeen.

Vasemmalla vanha ja oikealla "uusi".
Tyhjä paikka ammeen yläpuolella.
Yksityiskohta korjattuna. Muuten tämä nukketalo on hyvin säilynyt.
Tässä toinen paikka Mantin peilille. Tämä on 1800-luvulta. Se oli oikeastaan taulu, josta lasi oli mennyt rikki ja niin myös akvarelli sen sisällä. Roskiin heitettävässä kunnossa. Minulla oli idea jo valmiina, koska olen hakenut samantapaisia peilejä 1800-luvun nukketaloon. Voin tehdä siitä peilin.

Onneksi Anduzen remonttiliikkeessä he ovat tottuneet noita leikkaamaan, millimetristä hienosäätöä se on. Ensin leikattiin suorakulma ja sitten joka reuna. Liimasin sen kehyksiin.

Noita kullanvärisiä ostin kaksi, toinen on hyväkuntoinen akvarelli.

Ne hankin tämän talon takkojen yläpuolelle.


Keskimmäisessä huoneessa on pianonsoittajataulu. Se on uusin löytöni.


Yksikin vanha esine voi tuoda mieleen tuhat muistoa. Vaikka niistä tämän peilin suhteen eivät museokävijät tiedä, koska ne ovat henkilökohtaisia. Mutta museossa on esineitä, jotka herättävät toisten muistot.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Museopollari parkui

https://www.midilibre.fr/2018/09/10/tourisme-dans-les-cevennes-aout-a-sauve-lete,4693359.php

Tässä yllä paikallinen tämän päivän sanomalehti Midi Libre, joka otsikoi "Elokuu pelasti kesän Sevenneillä".

Niin mekin voimme museossa sanoa. Ja lohduttavaa oli lukea siitä, miten muuallakin turistipaikoissa heinäkuu oli oudon hiljainen. Jo aikaisemmin siitä oli lehdessä. Toisaalta Anduzen läpi ajaessa heinäkuussa huomasi, että oli poikkeuksellisen tyhjiä katukahviloita, vaikka täysesonki. Ovatko turistit Sevennit, Anduzen alueen, hylänneet ja menneet muualle tänä vuonna?

Lehdessä pohdittiin eri syitä. Koululomat alkoivat myöhemmin kuin ennen, vasta 7.heinäkuuta, Jalkapallo-ottelutkin mainittiin, vaikka se oli minusta kaukaa haettu syy, intiaanikesä, hyvät ilmat myös muualla...

Mutta elokuun alettua, turistit alkoivat tulla taas esiin piilostaan, missä liekin.

Nukkenallemuseossa huonon heinäkuun jälkeen hyvä elokuu korvasi, joten jäätiin vain 10% häviölle viime vuoden kävijämääristä ja tuloksista.

Meillä oli paljon ulkomaalaisia ranskalaisten lisäksi: belgialaisia, hollantilaisia, amerikkalaisia...ja kaikkia sukupolvia, eri ammatteja. Sekalaista seurakuntaa. Ei kyllästy, kun on vaihtelevaa porukkaa. Ja jutut sen mukaiset. Kivat muistot jäivät tästä 2018 heinä-elokuu pääsesongista.

Dixielle tämä oli ensimmäinen museopoliisikoiran kesä. Tulee ensi kuussa vuosi, kun se adoptoitiin. Olen totutellut sitä pitkin vuotta vastaanottamaan museokävijöitä. Yleensä ottaen hyvin on mennyt.

Mutta nyt, kun ihmisiä tuli useasti, se varmaan sai haukun hämilleen. Ja koira, kun tunnistaa ei-koiraihmiset heti haistamalla, heistä ei se myöskään pidä. Sympatiat ja antipatiat ovat usein molemminpuolisia myös meillä ihmisillä. Joten Dixie näytti villin luontonsa lapsiperheelle. Siitä lähtien haukku joutui yläkertaan arestiin, kun lapsiperheet tai muut ei-eläinystävät tulivat sisälle museoon.

Mutta voi surkeutta! En ole ennen kuullut, kuinka onneton koira parkuu, niin, että koko tämä kivitalo kaikasi sen surullisesta valituksesta. Välillä se muuttui kuin villisuden ulvonnaksi.

Sitten taas, kun oven takana oli koiraystäviä, Dixie haisteli he tarkkaan ja toimi kuin opetettu pollarikoira ja näytti, että he saavat tulla sisälle. Koko museovierailun aikana se oli mukana kaikkien silityksiä varten. Niitä ei koskaan saa ihmisen paras ystävä liikaa.