maanantai 2. joulukuuta 2019

Mitä uutta ensi vuonna?

Lähetin tämän kuvan kylämme tammikuun uutislehden vuosijulkaisuun ja myös Alèsin kaupungin kuntainliittomme uutislehteen.

He lupasivat julkaista sen tammikuussa.

Tämän synttärin turvin jaksaa majailla täällä samoilla kylillä vielä niin kauan, kunnes kokoelmalle löytyy uusi paikka ja minulle uusi huusholli. Sellainen tupa, jossa  on myös pikku piha tai puutarha pitkää Välimeren maan kesää varten.

Siinä toiveet uudelle vuodelle 2020.

Nukketalojen palapeliä

Vuonna 2007 hankin tämän nukketalon, joka on vuodelta 1880, ehkä Saksassa valmistettu. Lehtisahatyötä, joka oli muotia. Täynnä pieniä yksityiskohtia.

Jotkut museokävijät ovat sanoneet tätä kummitustaloksi. Varsinkin nuorempi sukupolvi, joka ei vanhasta pidä. Toiset taas ihailevat. Tragediaa ja komediaa on kuulunut, kun tästä on puhuttu.

Se on sekatyyliä, jollaisia taloja (vaikka tavallisin länsimaisin ikkunoin) näkyy oikeasti monessa paikassa. Saksassa olen nähnnyt, Ranskassa Salon de Provencessa...museokävijät sanovat nähneensä Etelä-Espanjassa Andalusiassa, jossa on vaikutteita arabikulttuurisista reikäikkunoista moucharabieh. Yksi ranskalainen museokävijämies sanoi, että nuo reikäikkunat on tehty intimiteettisuojaksi, ettei ulkoapäin kukaan näe talon naisia.

https://fr.wikipedia.org/wiki/Moucharabieh

https://en.wikipedia.org/wiki/Mashrabiya

Muuten arvoituksellisia ovat vanhat talot, on sitten kyse oikeista tai nukketaloista. Nyt vasta huomasin yhden asian, vaikka tuo nukketalo on ollut minulla jo kauan. Kuvatessani uusia huonekaluja sen alakerrassa, pohdin mistä mahtaa olla peräisin sen oven gravyyri, joka esittää olutjuojaa. Siinähän on lukkokin! Ruosteessa se on, avaimesta ei ole tietoa, kadonnut aikojen saatossa. Mutta minkä takia on mahdettu siitä tehdä lukollinen? Sinne on voitu kätkeä jotakin. Ostaessani se oli tyhjä ala-ja yläkerrasta, yläkerta taas aukeaa vain kattoa liikuttamalla sivuun. Sekin avaustapa on salaperäinen. Ei osaisi avata, jos ei tietäisi, miten se aukeaa.

Nyt vasta tänne löytyivät sopivat huonekalut, nämä Napoleonin sotavankien keittiöluista tekemät ovat juuri oikean kokoiset ja väriset. Vaikka olen aina ajatellut, että sinne ei kannata mitään hakea, koska näkyy vain ovea avatessa.

Taulun voi sinne vielä hankkia tilaisuuden tullen. Tuo posliininukke on minulla ollut jo ennestään ja lisäsin sen sinne. Sen kampaus pukuineen on myös 1800-luvulta.



Alimmaisena on yläkerrasta kuva. Sen olen sisustanut jo aikaisemmin.

Monta vuotta tämä talo oli tyhjillään ikkunalla. Vaikea sisustettava.

Pala palalta nämäkin rakentuvat kuin palapeli.

Elämä alkaa uudestaan unohdetuissa paikoissa.

Katto muistuttaa liuskekivikattoa.

https://fr.wikipedia.org/wiki/Lauze_(pierre)

https://en.wikipedia.org/wiki/Flagstone

Tässä vielä viime vuoden video tästä nukketalosta.

https://www.youtube.com/watch?time_continue=289&v=M25Av9H6ZGg&feature=emb_logo

torstai 21. marraskuuta 2019

Steiff nallemuseossa 2019

Stuttgartin lentokentältä on noin 75km Giengen (an der Brenz) kaupunkiin, jossa on Steiff museo.

Jo Giengenin rautatieasemalle saavuttaessa näkee, kuka kuuluisuus siellä asuu. Museo on ihan lähellä asemaa ja Margarete Steiff katu vie sinne suoraan.





https://www.giengen.de/welcome

https://www.giengen.de/de/english/Steiff-Museum

https://www.steiff.com/en-gb/steiff-shop-outlet

https://www.steiff.com/en-gb/fascination-steiff/the-museum/gallery


https://www.steiff.com/en-gb/fascination-steiff/history

Ulmin ja Aalen kautta pääsee junalla, vaikka sinä päivänä kun tultiin Aalen juna ei kulkenutkaan, ratatöitä tai muuta, mutta lippumme kelpasi yhtä hyvin toiseen junaan.

Netistä ostamalla sai kaiken halvemmalla kuten junalipun menopaluun 15€, muut liput paljon kalliimpia. Usein näkyi kulkevan junia Giengenistä Stuttgartiin.

Hiljainen pikkukaupunki oli ensimmäinen vaikutelma, kun sinne saavuttiin. Mutta Steiff-nalle yritys on sen tehnyt kuuluisaksi ja nykyään sinne tulee turistilinja-autoja joka paikasta ja turisteja maan ääristä. Kuuluisa nalle vetää valtavasti väkeä!

Margarete Steiff (s.1847) halusi tulla ompelijaksi, vaikka hän oli lapsena polion seurauksena joutunut pyörätuoliin loppuiäkseen ja lisäksi oikea käsi oli vaivainen. Silti hän onnistui luomaan menestyksekkään yrityksen käsitöillään perhe tukenaan.

Opittuaan soittamaan sitraa, kanteleen tapaista soitinta, hän alkoi antaa soittotunteja. Ja niin tienasi rahaa, jolla osti Giengenin kaupungin ensimmäisen ompelukoneen. Ompelijan ateljee perustettiin perheen avulla ja muotivaatteita yms. valmistettiin.

Margarete teki huovasta elefantti neulatyynyn 1800-luvun lopulla. Se viehätti lapsia niin paljon, että niitä ruvettiin tekemään myyntiin leluiksi. Ja myöhemmin vähän kaikkia eläimiä.

Kuvissa Steiff museosta otettuja valokuvia:





Vuonna 1902 Margareten veljen poika Richard keksi Steiff nallen, josta tuli heidän menestystarina.

Nallen valmistus vaati jo tehtaan rakentamisen, koska nallemarkkinat kasvoivat Amerikkaa ja Eurooppaa myöten melkein miljoonaksi muutamassa vuodessa.

Siellä pääsi myös katsomaan nallen tekijöitä, miten ne tehdään käsin edelleen. Valmistus tapahtuu paikan päällä eikä ole siirretty halvempiin maihin kuten nykyään on yleistä.







Alla näkyy kaksossisko lempipuuhissaan. En olisi omalla salamavalo kamerallani saanut hyviä kuvia yksityiskohtineen.








Historia osa museossa on mielenkiintoinen, mutta se on varmaankin pienempi ja vain sivuosassa tuota valtavaa museota, joka on tehty pääasiassa kuin satueläintarhaksi lapsille.

Nykyajan tendenssi on leikkipaikka lapsille joka paikkaan. Mutta tuolla se on melkein koko museon kokoinen. Siitä me ei siskon kanssa tykätty. Ajattelin, että jos minun pitäisi viedä lapset jonnekin sellaiseen, veisin ne ennemmin oikeaan eläintarhaan, jossa olisi oikeita eläimiä, eikä teddyeläimiä jättikoossa kuten tuolla. Vaikka Tripadvisorin kommenttien mukaan toiset aikuiset viihtyivät siellä hyvin lapsista puhumattakaan.

http://jiphoune.over-blog.com/2016/09/tour-d-allemagne-etape-7-le-musee-steiff-a-giengen-an-der-brenz.html

https://photos.google.com/share/AF1QipMyBS2l15KC7KKovT3-3FNzfcyAOuK_6m4x7bQ2CvqcxWHJREz6KxuPK2zOo25OYg?key=WjIwVXI3M1ZYWXh1QW9vbmkwSWdndE5uSFpjcmZB

http://meiadeleite.com/2014/11/24/the-steiff-museum/

https://www.steiff.com/

Kaupallisuus häiritsee minua. Jo heidän nettisivuillaan sen näkee. Tuollakin on kaksi suurta kauppaa. Jälkeen päin tuli mieleen, että olisin voinut ostaa sieltä pikkuelefantin, jollaisia Margarete teki aluksi. Vaikka ne ovatkin uusia, yleensä en uusista tai reproduktioista tykkää.

http://leluisaa.blogspot.com/2014/12/steiff-ja-giengen.html Siinä Suomenlinnan Lelumuseon Steiff museo käynnistä blogijuttu.

Teen vielä kuvasarjan Steiff museokuvista...jatkuu

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

NIMES-NIZZA-STUTTGART-GIENGEN-HELSINKI-FORSSA-LOIMAA

Ennen Suomen matkan reittiä suunnitellessani pohdin, mihin tänä syksynä menisin samalla. Nizza-Helsinki on tällä hetkellä suorin lento Suomeen. Ja se on nyt tullut jo vähän tutuksi. Joten siitä alkuun. Nîmesistä Nizzaan Eurolines bussilla n.20euroa (4-6t).

Nukkenallemuseo täyttää 20vuotta ensi vuonna enkä ole vielä nähnyt Steiff nallemuseota Saksassa, joten päätin, että siinä hyvä idea. Sinne seuraavaksi.

Katsoin netistä, mikä lentokenttä on lähellä Giengen kaupunkia, jossa on Steiff museo, ja jos Nizzasta pääsisi sinne helposti. Stuttgart näkyi olevan n.75km. Lisäksi Ryanair lentää n.20eurolla Nizzasta Stuttgartiin. Giengeniin sain netistä menopaluun junalla 15eurolla, se oli halpa, vaikka kestää n.1,5t. Juna menee Ulmin tai Aalenin kautta.

Aikataulu oli jäntti, suunniteltu vain Steiffia varten, muualla ei keritty pysähtymään, vain läpikulkumatkalla Nizzassa ja Stuttgartissa. Kaksi hotelliyötä vaati tämä matka, ensin Nizzassa Ibis Budget Nice Airport kävelymatkan päässä
lentokentästä. Ihan ok n.25€ per henkilö. Stuttgartissa hotelli oli yhden juna-aseman pysähdyspaikan päässä lentokentältä Holiday Inn Express Stuttgart Airport, suosittelen, hyvät aamiaiset kuuluvat hintaan 35€ per henkilö.

Saksalaiset ovat avuliaita. He tulevat jopa kysymään tarvitseeko apua, jos on vähänkin turistin ja eksyneen näköinen kartta kädessä. Stuttgartin valtavalla rautatieasemalla piti kiirehtiä junaan, mutta ei se niin helppoa ollut suuressa maailmassa. Sitten yllättäen yksi vanha arvokas herra, voi olla 90-vuotias harmaapää tuli tykömme, kun siskon kanssa siellä kuljettiin. Hän oli kuin toisesta menneestä maailmasta tänne 2000-luvulle pudonnut. Erosi jotenkin massasta. Toisaalta pelottavakin tietyllä tavalla, vaikka ystävällinen ja avulias. Olihan meitä kaksi, enkä yksin ollut. Mutta selitys tuli lopuksi. Tässä oli joku sotaherra, hän teki meille lopuksi armeijan tervehdyksen kuten vanhaan aikaan, kun oli löytänyt meille junan lähtölaiturin aseman toiselta laidalta. Vanhus oli kuin palanen historiaa keskellä nykypäivää.

Sitten myöhemmin oli nuoria, jotka myös itse tarjoutuivat neuvomaan tietä. Meille suomalaisille se on yllättävää. Minä yleensä kysyn ihmisiltä, vastaantulijoilta, kun teoreettinen kartta ei käytännössä aina helposti toimi. Ja siten tulee kontaktia paikallisiin. Välillä on tullut hauskoja tilanteita sen johdosta. Minä en ole älypuhelin ihminen, enkä haluaisi kulkea nenä kiinni siinä joka paikassa ihmisiä näkemättä omissa maailmoissani.

Stuttgartin lentokentältä lähdettäessä KLM hollantilaisella koneella Helsinkiin turvatarkastus oli sotilaallinen. Vaikka muualla me pääsimme kuin koira veräjästä. Nyt kaikki menivät kokovartalo skannaukseen. Turvatarkastus matkalukku tonkimisineen oli aikaavievää, pelkäsin jo, että myöhästytään pian koneesta. Saksassa on ollut ongelmia, joten sen ymmärtää. Israelissa joskus vuonna 1989 koin samantapaisen tilanteen. Siellä terroristien pommi-iskuja on ollut paljon.

Tällä matkalla minun piti uusia passi. Lentoyhtiö oli tiedottanut minua sähköpostilla, että joissakin maissa passi täytyy olla voimassa ainakin 3kk, jos ei 6kk. Minun oli tehty 5 vuotta sitten maaliskuussa, joten voimassa vielä on. Mutta uusi oli hankittava. Taas siinäkin on muutoksia ja modernimpi se on monine henkilökuvineen, jotta ei voi väärentää. Viime kerroilla olen uusinut passini aina vasta viimeisinä voimassaolo päivinä eikä siitä silti harmia ole tullut.. 

Veli oli kyydissä Loimaalla passia toimittamassa. Tilaisuus kertoa kokoelmani uusin löytö. Minulla on Napoleonin sotien aikaisten sotavankien tekemät nukketalohuonekalut, joita he tekivät keittiöltä saamistaan eläinten luista 1800-luvun alussa. Siihen velipoika tokaisi, se on sitä höpö höpö juttua. Sellaista se on, kun ollaan nuorimpia siskon kanssa perheessä ja isommat suhtautuvat noin. Hän jatkoi, että nuket eivät kiinnosta minua, historia kylläkin, eihän sinuakaan traktorit kiinnosta. En voinut olla silti kertomatta Dionnen viitosista 30-luvulla, jolloin se oli ihmesyntymä, ennen monikkosyntymä oli kuolema. Minulla on ne Dionnet nukkeina. Sitä hän kuunteli vahingossa ja oli sittenkin kiinnostunut tarinasta niiden nukkejen takana. Ollaan me sitten minkä ikäisiä tahansa, samat jutut meillä hänen kanssaan on. Pienenä on ollut ja nyt on myös isona.

Muuten museo on täynnä uskomattomia tarinoita. Totuus on tarua ihmeellisempää.

Tällä kertaa pysyteltiin muutamat Suomipäiväni kotosalla Ypäjällä. Ei aina tarvitse juosta kirppareita. Katsottiin pari elokuvaa videoina: Kurjat, Les Misérables (Victor Hugo), vuoden 1935 elokuvasovitus, Richard Boleslawski. Ja Oliver! (Charles Dickens Oliver Twist), Carol Reed, 1968. Molemmat hyviä kertomaan 1800-luvun Pariisin ja Lontoon elämästä, siitä köyhemmästä.

Melkein joka paikassa satoi matkalla, vaikka välillä oli taukoa sateesta. Giengeniin Steiff museokaupunkiin saavutessa onneksi oli alussa kuivaa, että saatiin kuvia otettua ulkona. Mutta museokäynnin jälkeen ulos tullessa illemmalla oli kova sade ja juna-asematalo on kokonaan suljettu, ei voinut missään lämpimässä odottaa junaa. Ulkona sitten värjöteltiin, olisi pitänyt tunti odottaa. Hypättiin aikaisempaan junaan, vaikka lippu oli myöhäisemmälle, mutta hyvin se junamatka silti meni. Ihmettelen tuota Giengenin kaupunkia, jossa on n.20 000 asukasta, mutta juna-asema on kiinni. Ei se ole kaupungille hyvää mainosta, kun jättää ihmiset ulos kylmään. Vaikka turistivirtaa riittää Steiff nallen ansiosta. 

Steiff museosta kerron seuraavaksi kuvineen. 

maanantai 18. marraskuuta 2019

Mitä uutta museossa?

https://en.wikipedia.org/wiki/File:Cmglee_Peterborough_Museum_doll_house.jpg

http://napoleonic-pow.blogspot.com/2018/04/qui-fabrique-les-plus-belles-spinning.html

https://www.pinterest.fr/pin/732046114400485602/




https://www.telegraph.co.uk/news/uknews/1577089/French-prisoner-of-war-chairs-to-be-auctioned.html

http://www.sothebys.com/fr/auctions/ecatalogue/2016/schorsch-collection-n09466/lot.19.html

https://northeastauctions.com/product-category/auction/summer16/page/28/?orderby=menu_order

https://www.atlasobscura.com/places/prisoner-of-war-bone-model-ships

Tässä Dixie haistelee jättilaatikkoa. Ei ihme toisaalta, sillä sen sisällä on jotakin erikoista, mistä koirat pitävät. Herkkua.

Mutta tällä kertaa haukulle ei löydy sieltä mitään pureskeltavaa, vaikka se hiukan sitä odottaa.

Olen odottanut tätä pahvilaatikkoa jo viikkoja ja viime viikkoinen Suomi matka vielä pitkitti odotustani. Tämä on ollut suunnitelmissani jo kesästä lähtien, mutta vasta syksyllä voin sen toteuttaa.

Hyvin on pakattu isoon pahvilaatikkoon, joka antaa uskoa, että siellä on jotakin suurta, vaikka päinvastoin siellä on jotakin pientä, vain hyvin suojattuna.

Aarre siellä on.

Nukketalon miniatyyri huonekalut, joita tekivät ranskalaiset sotavangit Englannissa 1800-luvun alussa Napoleonin sotien aikana. He keräsivät luut keittiöistä ja niistä valmistivat taiteellisia laivamalleja, rukkeja, dominoja, leluja, miniatyyri linnan,- nukketalon, giljotiinin...

Taitavalla käsityöllään he ansaitsivat vähän rahaa ja muutenkin se toi vaihtelua kovaan vankielämään. Vaikka eroa oli tietenkin sotavangeilla ja rikollisvangeilla.

Minkä elukan luista nämä huonekalut on mahdettu tehdä, ei tiedä. Mutta koirani ei niistä saa syötävää, se on varmaa. Vaikka 200 vuotta vanhat luut voisivat maistua erikoisen hyviltä. Haukku saa pysyä kaukana tästä nettisaaliistani.

Kun niitä läheltä katsoo, tunnistaa materiaalin, että vanhaa luuta se on. Ihmeitä ne ovat. Kuin kellosepän työtä.

Viime viikolla puhuessani veljen kanssa Suomessa, kerroin tästä uudesta löydöstäni. Sanoin, että minulla on Napoleonin sotien aikaisten vankien tekemiä nukketalon huonekaluja, joita he tekivät keittiöltä saamistaan elukoiden luista 1800-luvun alussa.

Veli sanoi, että tuo on höpö höpö juttua. Sellaiselta se voi tuntua, niin kaukaahaettua se on. Mutta museothan ovat täynnä tällaisia uskomattomia tarinoita.

Totuus on tarua ihmeellisempää.

Näille on paikka valmiina viime kesänä ostamassani bride's boxissa, joka on samoilta ajoilta. Niiden sisustustila pitää vielä keksiä.




lauantai 19. lokakuuta 2019

Kolme kylää ja kolme piknikkiä

Nuket ja nallet ovat vallanneet taloni. Tässä kuva museon kulisseista verhon eli esiripun takana. Oikealla näkyy ruokapöytä. Tämä verho on auki, kun ei ole ketään museossa.

Kun vieraita tulee taloon, nykyään pöydän kattaus on vaatimatonta. Meitä oli nyt neljä ruokapöydän ääressä, siskon ja vieraiden kanssa, jokaiselle pieni pöydänkulma varattuna. Mutta ystäväseurassa lohisoppa maistui hyvältä valkoviinin kanssa ja jälkiruuaksi oli omenapäärynätorttu. Huumori kukoistaa joka paikassa.

Aikansa kutakin. Nyt on näin ahdasta pikkutiloissa, mutta kun museokokoelmalle löytyy uusi paikka, ei tarvitse asua kenkälaatikossa, kuten ranskalainen ystäväni sanoi. Vaikka on minulla vielä yläkerta ja kaksi huonetta siellä, mutta tämä keittiönurkka on pieni ja ahdas.

Seija ja Andrew Frears tulivat Marseillesta ja pohdittiin piknikpaikkaa seuraaviksi kolmeksi päiväksi. Säätiedot olivat epävakaiset, mutta päivä kerrallaan, joka tapauksessa voi puhua Suomen kesäilmoista täällä Etelä-Ranskassa lokakuussa. Kauniin luonnon keskelle piknikille on hyvä mennä, niin on tilaa paljon ympärillä ja kattona on avara taivas. Satoi tai paistoi, oltiin varauduttu siihenkin. Ei muutama tippa tai kova tuuli kukkulalla haittaisi.

Ensin olimme Tornacin linnan raunioilla.


Tässä on Tornacin haamulinna.
Ystävien tarjoama ruokapöytä oli ylenpalttinen. Kaikkia herkkuja saatiin.

http://www.cevennes-tourisme.fr/tornac/chateau-de-tornac/tabid/2678/offreid/90f4396e-e811-4bde-aa50-0854bf442786










Toisena päivänä Vézénobres kukkulakylässä.




https://www.avignon-et-provence.com/tourisme-provence/vezenobres











Kolmantena päivänä olimme Mialet kylän kukkuloilla, jossa on Protestantismin museo. Ensin syötiin ja sitten Protestantismin museoon.











http://www.museedudesert.com/article5684.html

https://www.youtube.com/watch?v=uv8L_trfWY4

Protestantismin museo on sanasta sanaan käännettynä autiomaan museo. Sevennien vuoristo tarjosi piilopaikkoja protestanteille villissä luonnossa uskonsotien ja -vainojen aikaan (1500-luvulta Ranskan vallankumoukseen asti 1789).
Tässä protestantit piilossa kallion takana oikealla, vasemmalla katoliset sotilaat väijyvät heitä.
Tässä kuvassa on keittiökaappi. Ei ihan tavallinen sellainen, vaan piilopaikka uskonsotien aikana talon isännälle, protestanttien johtohahmolle, joka pakeni kuninkaan katolisia sotilaita kaapin lattiatason alahyllyltä avautuvaan maakuoppaan.
Ludwig XIV aikana protestantteja joutui galeerilaivoihin vankeina pakkotyöhon kuin rikolliset, jos he eivät kieltäneet uskoansa ja kääntyneet katolisiksi.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaleeri

https://www.museeprotestant.org/notice/la-condamnation-aux-galeres/

https://www.museeprotestant.org/en/notice/sentenced-to-the-galleys/

https://www.linternaute.fr/dictionnaire/fr/definition/galere/


perjantai 11. lokakuuta 2019

Silkkiperhos video Rouren linnasta, AMS


Linna tarinoi

https://www.chateaudesroure.com/




Viikolla oltiin siskon ja Dixie haukun kanssa yhdessä Roure'n linnassa Barjac kylän takamailla Ardèche'in vuoristoalueella, noin tunnin ajomatka täältä. Haukku jäi vartioimaan autoa.

Olin nähnyt viime vuonna turistimainoksessa alueemme nähtävyyksiä lähellä ja kaukaa ja siitä sen linnan löysin. Se sattui olemaan auki sopivasti, vaikka turistikausi on ohi. Yksi sana kiinnitti huomioni. OUBLIETTE eli ranskan oublier= unohtaa verbistä tehty sana 'unohdettu paikka". Siellä on sellainen nähtävänä.

Viime vuonna olin käynyt St Ambroix kylässä katsomassa keskiaikaista korkeaa talorauniota, jossa oli 4 jollei 5 kerrosta ja alimmaisena maan alla tuo oubliette. Siitä myyjä kertoi. En ollut koskaan kuullut sitä sanaa. Vankityrmä voisi suomeksi sanoa, jos se oli vankila, ei aina Wikipedian mukaan. Vaikka tuossa korjaamattomassa talossa se salaiselta vankityrmältä näytti, koska oli niin piilossa ettei sen olemassaolosta edes tietäisi, jos ei myyjä sitä olisi näyttänyt. Kauhistuttava näky. Kuvitella, jos ostaa vanhan talon ja löytää sieltä joskus myöhemmin sattumalta kätketyn maanalaisen kammion!

Takaisin linnavierailuun. Siellä mainostetaan sitä oubliette kummitustarinana lapsille hirtehishuumorilla. Jos se on ollut vankila, jonne unohdettiin sananmukaisesti elinikäisvangit kuin kidutuspaikkana, se yöaikaan ei olisi mikään houkutteleva vierailupaikka! Voisi tulla haamuja vastaan sinne maan alle mentäessä rappusista! Minä näin muuten seuraavana yönä panajaisia siellä käytyäni...Ja toisaalta voi ajatella, miten paljon ihminen on siellä kärsinyt, vaikka olisikin ollut vanki. Keskiaika oli julmaa ja epäinhimillistä.

https://fr.wikipedia.org/wiki/Oubliette

https://en.wikipedia.org/wiki/Dungeon

Wikipedia antoi muita tulkintoja noille oublitte- paikoille: ruokavarasto, (rikkauksien) kätköpaikka, sisähuusi...Arkeologisissa kaivauksissa sieltä löydetyt luut ovat olleet eläinten eikä ihmisten luita. Kirjallisuuteen nämä vankityrmät ovat antaneet sisältöä, jannitystarinoita jne. Tarua vai totta, kun on erilaisia tulkintoja. Ei savua ilman tulta. Mutta yleisesti käytössä oleva sana oubliette viittaa pahimpaan.

Linnassa kerrotaan trébuchet eli vastapainokatapultti piirityskoneesta, jota käytettiin keskiajalla. Sillä voitiin ampua jättikiviä vihollisen linnamuurin hajottamiseksi tai aikansa pelättyjä kulkutauteja kuten ruttoa, koleraa vihollisjoukkoihin. Se oli kuin aikansa kemiallista sodankäyntiä.

Trébuchet'stä on tehty linnaan harrastajien  reproduktio.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Trebuchet


Aluksi mentiin sisälle linnan Silkkimuseoon. Linnassa on tänä päivänä silkkiperhosviljelyn harrastajien työnäytteet. Muuten silkkitehtaat alueellamme ovat mennyttä aikaa. Niitä on ollut täällä kaikkialla. Näkee konreettisesti, miten valtavan työn takana on silkkikangas.


Tässä kuvia ja video silkinviljelyn alusta toukkineen ja perhosineen.












Kreivittären huoneessa oli lastenkulttuuria. Tässä kuva. Mutta outoa oli, kun he olivat sinne laittaneet uusia muovinukkeja, se ei sopinut tunnelmaan.

Tässä on kreivittären sisähuusi eli latrines. Katsottiin huusin reikää ja se vei alas linnan reunamaalle. Joten sinne meni lannotetta suoraan puutarhaan kukkasille. Kun ei vain ketään sattunut kulkemaan siinä kohtaa linnan nurmea! Talvisaikaan taisi olla vetoisaa, kun pikkuikkuna perällä ja reikä olivat aina auki.

Kreivittären komiasta sängystä ei tullut kuvaa. Se oli lyhyempi kuin sängyt nykyään. Siihen oli selitys. Ennen nukuttiin istumaltaan ja isot korkeat tyynyt sängyssä. Oltiin taikauskoisia ja ajateltiin, että pitkänään ei voi nukkua kuin kuollut ihminen.


Seuraavaksi linnan saliin, jossa oli ihastuttava jättitakka. Katsoin sen sisälle ja se suippeni aina pienemmäksi ja pienemmäksi katolle, josta se jäi auki taivaalle asti. Siis ilman savupiipun hattua. Sateella vesi pääsee suoraan takkaan, koska auki. Miten senkin selittää? Vaikuttava. En ole moista koskaan ennen nähnyt.


Isossa huoneessa oli seinällä outoja renkaita, joissa piikkejä kuin nauloja pystyssä. Linnan tekstivihosta löytyi siihenkin arvoitukseen vastaus. Ne olivat susiaikana paimenen koiran kaulapantaita, jotta susi ei päässyt niitä nylkemään. Myöhemmin ne tehtiin vähemmän pisteliääksi, jotteivat vahingoittaneet myöskään kantajaansa, koiraa. Tässä susipannat koirille kuvassa:

Linnan tekstivihosta:

























Lopuksi kiivettiin katolle, josta hienot panoraama näkymät.









maanantai 26. elokuuta 2019

Yksityinen tai valtion museo

https://magazine.interencheres.com/art-mobilier/le-musee-de-la-poupee-et-du-jouet-ancien-de-guerande-aux-encheres-a-vannes/

https://museepoupee.wixsite.com/guerande

https://nantes.maville.com/actu/actudet_-vannes.-la-collection-du-musee-de-la-poupee-de-guerande-aux-encheres_dep-3745074_actu.Htm

Eilen näin sattumalta netissä uutisia pari vuotta sitten sulkeneesta Guéranden Nukke-ja Lelumuseosta. Kokoelma on myyty kesäkuussa Bretagnessa antiikkihuutokaupassa. Alla linkki huutokaupan myyntilistaan hintoineen.

https://www.svvruellan.com/ventes/musee-de-la-poupee-et-du-jouet-ancien-de-guerande-668/

Kun katselin hintoja ja vertasin niitä hintoihin esim.Barjacin antiikkimarkkinoilla, Salon de Provencen Nukketapahtumassa, osto-ja myyntiliikkeissä, ebayssä tai muualla netissä yms. yllätyksekseni näin, että tuo museo joutui myymään kokoelmansa aika halvalla, halvemmalla kuin muualla. Tai sitten myyntihinta on usein halvempi kuin ostohinta vaikka antiikkia olisikin, varsinkin jos on pakko myydä kaikki yhtä aikaa sarjoina. Joten tulee mieleen, että tappiolla meni. Pariisissa olisi ollut varmaan kansainvälisempi ja kilpailevampi ostajakunta. 

Surullinen tapaus tuolle museolle, kun päätti myydä ja hajottaa koko kokoelma. Kuolinisku se oli.

Samoihin aikoihin pari vuotta sitten Pariisin Nukkemuseo sulki myös. Pommiattentaatit vähensivät museokävijöitä niin katastrofaalisesti, ettei enää pystynyt maksamaan korkeaa vuokraa tiloistaan. Ja esteettömyysnormit myös aiheuttivat uusia vaatimuksia tiloihin.

http://www.lefigaro.fr/sortir-paris/2017/08/17/30004-20170817ARTFIG00218-le-musee-de-la-poupee-a-paris-ferme-ses-portes.php 

https://www.facebook.com/156495761068858/photos/pb.156495761068858.-2207520000.1566819192./2169176993134048/?type=3&theater 

https://cherubins.fr/ 

Pariisin museon omistajamies myi osan kokoelmaansa Amerikassa yhdessä kalleimpiin nukkeihin erikoistuneessa antiikkihuutokaupassa, jossa näkee vain luksusta. Kuljetus Amerikkaan maksoi varmaan paljon, mutta se kannatti, koska paremmat kansainväliset markkinat miljonäärineen. Heitä tarvittiin, koska Pariisin kokoelmaan kuuluu 200 000€:n nukkeja monta eli talonhintaisia. Vaikka ei niitä kalleimpia olisi myynytkään. Niistä oli pariisilainen lehtiartikkeli, kun se museo vietti 20 vuotis-juhliaan. 

Olen nähnyt hänet Facebookissa kansainvälisissä nukketapahtumisssa kuten oli ennenkin, nyt luennoimassa nukke-experttinä, enemmänkin businessmielessä. 


https://www.theriaults.com/node/1136608 Siinä linkki.
______________________________________________________________________________

Siinä kaksi yksityistä nukkemuseota, toinen melkein 20 vuotta toiminnassa ollut ja toinen vähän kauemmin. Molemmat vuokratiloissa, ensimmäinen kunnan lainaamassa (vaikka myöhemmin ilman vuokraa), toinen vapailla vuokramarkkinoilla Pariisin kalliissa korttelissa.

Tuolle ensin mainitsemalle kunta oli antanut vuoden varoitusajan hakea uutta toimitilaa, koska sillä oli uusia suunnitelmia. Nukkemuseo ei onnistunut löytämään mitään tilalle.

Molemmat museot olivat esillä mediassa monine lehtiartikkeleineen ja myös TV:ssä uutislähetyksissä ja muutenkin. Joten mainosta he saivat paljon uuden tilan löytämiseksi. Mutta ei löytynyt.

Uutislähetyksien minuuttienkin maininta noiden museoiden "hätätilanteesta" sai sanan kiertämään ja ulottumaan sellaistenkin ihmisten korville, jotka eivät muuten olisi olleet kiinnostuneita. Kun olin siihen aikaan yhtä taloa katsomassa täällä naapurustossa mukana olleet kaikki ihmiset olivat nähneet ja kuulleet sen uutisen telkkarista.

Näiden museoiden kohtalot näyttävät hyvin yksityisen museon rajat. Ja 20 toimintavuotta on niin kuin kriittinen raja-aika. Tämä Nukkenallemuseo täyttää ensi vuonna 20 vuotta, siis hiukan yli 4 kuukauden päästä. 

Me ollaan voitu toimia museona näin kauan, koska on omissa tiloissa kotimuseona eikä vuokraa. Mutta minä olen toisaalta väsynyt asumaan museossa. Ja on haettu jo vuosia toista taloa. Tämä kotimuseo ratkaisuna ei ole ihanteellinen, vaan väliaikainen. Sen on nähnyt viime vuosina miten vaikeaa on löytää normien mukaista paikkaa museolle.

Näyttää siltä, että lasten kulttuuri ei ole kovin kysyttyä tässä maailmassa. Jos olisi, meidän keräilijäimme kokoelmat löytäisivät paikkansa museossa helpommin. Modernille taiteelle ovet aukeavat joka paikassa. Sellainen on vaikutelma, kun uutisia seuraa.

Mutta kun valtio on kaiken takana, kuin taikaiskusta kaikki järjestyy paremmin. Sen rinnalla pieni on ihminen. 

Tässä alla kaksi kuvaa St Jean du Gardin Maison Rouge eli Silkkitehtaaseen tehdyn Sevennien Perinnemuseon jättimainoksesta, joita on täällä alueellamme joka paikassa. Markkinointibudjetti on suuri, kun yhteistyökumppaneina on valtio, kuntainliitto, EU jne. kaikki mahdolliset. Silloin jo kävijämääriään voikin odottaa suuriksi, kun on ammattilaiset kyseessä eikä tarvitse joka penniään laskea.