Eilen oli pitkä päivä. Herätys aamulla kukonlaulun aikaan, kuten usein matkaan lähdössäni. Montpelliern lentokentälle piti lähteä viimeistään klo 5, koska kentällä oli oltava noin pari tuntia ennen lähtöä. Ja autonajo tässä kuussa 20 vuotta täyttävällä Peugeot 205 ei ole aina huippu varmaa. Edellisenä iltana etuovien lukot alkoivat reistailla. Onneksi saatiin korjattua.
Yksi asia oli kuitenkin helpotus, aamulla lento ja jatkoyhteys iltapäivällä. Se on ensimmäinen kerta, kun sain niin sovitettua Ryanairilla, koska ne aina sattuvat eri päiville.
Kerkisin lentokentälle hyvissä ajoin, ajo kesti vain 1,5 tuntia. Sitten tavaroitani punnitsemaan, ne eivät saa ylittää 10kg. Tyhjensin kassiani hiukan vielä ja vein autooni parkkipaikalle. Eväät ja tuliaiset veivät suurimman osan kiloista, vaihtovaatteita en paljoa tarvitse. Kotona voin olla lainahepenissä ja pitää siskon vaatteita. Lisäksi kassissani painoi 150 vuotta vanha iso muotikirja "La mode illustrée"vuodelta 1860. Se on yksi viimeisiä löytöjäni, maksoi vain 15 euroa yhdellä hyväntekeväisyys kirpputorilla. Siinä kaksossiskollani on suuri aarre täynnä ideoita.
Ensimmäinen lento Montpelliersta Frankfurt Hahniin sujui ok, vain 1,5 tuntia. Kun oltiin Saksassa, lähdin ulos vähän kävelemään. Kauhea sumu ja maa huurteessa, yöllä oli ollut pakkasta. Kävin katsomassa läheistä hotellia, jos voisin mennä sinne paluumatkalla. Mutta näytti kalliilta. Joka tapauksessa ulkona olo teki hyvää, nukutti lyhyen yöunen jälkeen. Sitten odottamaan lentoasemalle seuraavaa lentoa, joka oli klo 16:35. Välillä aina söin eväitäni vaihtelun vuoksi ja se piristi. Hahnin lentokenttäkaupat eivät ole erikoisen mielenkiintoisia, joten ei niissäkään aika kulu. Katselin sitten vaan ihmisiä, se on kyllä aika tylsää. En pysty keskittymään siellä lukemiseenkaan. Kun näin toisten käyttävän kannettavia tietokoneitaan, ajattelin, että siinä se aika kuluisi helposti. Toisaalta olen tyytyväinen, että minulla ei ole sellaista, tulisi liikaa oltua koneella. Täytyy muutakin olla elämässä, kuin nykyajan vempeleet. Niistä tulee riippuvaiseksi.
Minä olen varmaan niitä harvoja suomalaisia, jotka eivät vielä käytä kännykkää. Ranskassa sen käyttö on hirmu kallista ja pärjään ilman, tavallinen lankapuhelin riittää, ainakin vielä nykyään. Vaikka tällä matkalla tuli vähän ongelmia...
Loppumatka kävi jo mielessäni ja stressasi. Nimittäin jos saavutaan myöhässä Tampereelle, myöhästyn klo21:11 Turun junasta, sen jälkeen ei Humppilaan asti enää pääse, vaan pitää mennä Toijalaan. Sieltä taas on pitkä matka siskoille hakea minua autolla. Enkä saa heille soitettua, koska yleisöpuhelimia ei ole missään. Siinä Suomi on yksinään ja erilaisena tehnyt suuria ratkaisuja, kun on ne kaikki poistanut. Ihan hullua! Ranskassa voi soittaa joka paikasta kortilla ja Saksassa saa eurolla soitettua.
Kun vihdoin oli jatkolennon aika ja oltiin kaikki jo valmiina lentokoneessa, kaikenlaista huoltoa piti sille tehdä viime tipassa. Joten me lähdettiin noin 20 minuuttia myöhässä. Huonolta näytti. Me saavutaan sittenkin myöhässä kuten pelkäsin ja myöhästyn joka paikasta....Miten siinä nyt käy? Mistä saan ilmoitettua kotiväelle? Me oltiin sovittu etukäteen, että siinä tapauksessa tulen sitten seuraavassa junassa klo 22:07, joka menee vaan Toijalaan asti ja heidän täytyy tulla sitten Humppilan rautatieasemalta sinne eli noin tunnin matka lisäksi.
Kun saavuttiin Pirkkalan lentokentälle, menin suoraan Tampereen keskustaan rautatieasemalle menevään bussiin lippua ostamaan infosta. Kysyin vielä, voiko soittaa jostakin. Ei voi, sain vastaukseksi. En voinut olla kritisoimatta Suomea, jossa julkista palvelua niin on huononnettu. En usko, että olen ainut, ketä sitä olisi tarvinnut. Parin tunnin yöunen ja pitkän matkan jälkeen väsymys voitti minut ja pieni poru pääsi. Lähdin sitten bussille, joka meitä odotti ulkona.
Jonkun ajan päästä yksi infon virkailijoista tuli bussiin ja sanoi minulle, että voin soittaa heidän puhelimella! Olipa ystävällistä! Mukava yllätys. Mentiin sitten takaisin sisälle soittamaan siskoilleni. Ja voin kertoa uutiset. Nyt he olivat tilanteen tasalla ja tiesivät, että Toijalaan asti täytyy jatkaa. Pirkkalan infon palvelu oli sitten matkani ensimmäinen enkeli.
Kun lentokenttäbussi tuli rautatieasemalle, oli kello noin 21:35. Onneksi minulla oli hiukan aikaa ennen junaani. Olin katsonut internetistä, että Toijalaan menee juna noin klo22. Kun astuin sisälle rautatieasemalle edessäni oli suuri seinäaikataulu. Mutta nyt en tiennyt, mikä se Toijalaan menevän junan pääteasema oli. Kaikki neuvonnat suljettu siihen aikaan illalla. Kyselin joiltakin nuorilta, ei selvinnyt. Ystävällisiä vastauksia sain silti monelta, lopulta yksi tyttö ohjasi minut ulos, sinne mistä junat lähtevät, siellä on kaikki junien pysähdyspaikat ilmoitustaululla. Se oli hyvä neuvo. Näin myös yhden konduktöörin ja hän tiesi heti, että RAIDE 1, HELSINKIIN menevä Pendolino juna. Mikä helpotus! Jos minulla ei olisi ollut aikaa kuin muutama minuutti junaani hakea, olisin varmaan siitäkin myöhästynyt.
Niinhän se on, että aina täytyy tietää päätepysäkit, lähtö- ja saapumispaikka, kun matkustaa. On sitten kyseessä metro, juna, auto tai bussi, kotimaassa tai ulkomailla. Mutta sitä en huomannut ajatella netistä aikatauluja katsellessani.
Juna tuli ajoissa, onni, että selvisin siihen kaikista mutkista huolimatta. Matkani alkoi olla loppuvaiheessa. Mutta kaikki ei ollut vielä varmaa, että loppu hyvin kaikki hyvin. Ilma oli nyt Suomessa sateista hiukan ja liukasta. Murehdin siskojen pitkää automatkaa tällä puolen tunnin junamatkallani.
Kun tultiin perille, astuin ulos junasta Toijalassa. Pimeää ja hiljaista. Aika suurelta vaikutti asema. Olin kuin eksyksissä. Missä ihmeessä se rautatieasema on? Ei näkynyt ristinsielua. Sitten näin kaukaa tulevan oranssinväriseen suojapukuun pukeutuneen rautatientyöntekijän, kysyin neuvoa. Hän oli menossa samaan suuntaan. Nyt oli jo myöhäistä ja minusta oli vaan parasta pyytää, jos saan soittaa hänen puhelimellaan selvittääkseni siskoilleni, että he tulevat taksiaseman tykö rautatieasemalle minua vastaan. Heillä oli vielä noin puolen tuntia matkaa.
Rautatientyöntekijä oli avulias ja sain toimitettua viestini perille. Kun hän kuuli, että joutuisin odottamaan ulkona kylmässä ainakin puoli tuntia, hän ehdotti, että heidän työhuoneeseen pääsee lämmittelemään...Siellä sitten kerroin matkaseikkailuni sun muuta ja juotiin kaffeet. Se oli huvittavaa. Niinkuin ennen vanhaan, kun elämänmeno oli toista ja ihmisillä oli aikaa enemmän auttaa toisia. Matkalaisille oltiin vieraanvaraisia. Soitettiin vielä siskoilleni, jotka eivät heti löytäneet huonosti viitoitettua rautatieasemaa vieraassa paikassa. Tämä rautatien yökkönä työssä ollut virkailija oli matkani toinen enkeli.
Nykymaailmassa koneet korvaavat ihmiset yhä useammassa paikassa. Näin taas kerran, miten vaikeaa on maailmalla ilman inhimillistä apua.
Museomainoksia kannan aina mukanani. Siinä oli taas pari tilaisuutta antaa niitä ja kertoa Nukkenallemuseosta Ranskassa.
Ison siskon auto tuli lopulta taksiaseman lähelle ja me lähdettiin tyytyväisinä kotimatkalle.
