Viime kesänä siivosin vuosien aikana kerääntynyttä paperitavaraa nurkista. Nykyään pankit yms. lähettävät kaiken diginä netissä, harvemmin postissa. Joten ei kerry enää « tärkeitä papereita » säilytettäväksi vuosikausiksi tai vuosikymmeniksi. Jos viime kesänä järjestin omia henkilökohtaisia vanhoja papereita, silppusin roskiin myös niitä paljon, nyt oli vuorossa museoyhdistyksen dokumentit, jotka enimmäkseen voi säilyttää edelleen.
Vaikka kyseessä oli tuikitavallisia arkipäiväisiä laskuja, lomakkeita, sopimuksia, vakuutuspapereita, tositteita, mainoksia, suunnitelmia, valokuvia...monia muistoja ne herättivät kuin filminauhalta olisin sitä aikaa katsellut taaksepäin. Tuli sellainen tunne kuin siitä olisi jo « 100 vuotta » aikaa, kun museon avoin vuonna 2000.
Kun Suomesta tulin käymään tänne Ranskaan viime kuussa monen kuukauden poissaolon jälkeen, oli kuin unessa olisin tullut, niin epätodelliselta koko tämä « Unelmani Etelä- Ranskassa » - kirjani sanoin tuntui. Jo ilmaston vaihdos, Suomesta lähtiessä viileä talvinen ilma ja tänne tullessa lämmin aurinkoinen keväinen ilma, antoi vaikutelman eri planeetalle tulosta puusta pudonneena. Lentokentälle saapumisen jälkeen Nîmesistä bussilla Lézaniin kotiin. Niin oli kuitenkin ihmeen äkkiä taas kotoisaa, tuttua, turvallista arkipäivää. Mutta kaukaa katsottuna olin jo Suomeen kotiutunut ja tämä Etelä-Ranska tuntui siellä vieraalta. Lentomatkat tapahtuvat nopeasti, täällä perillä tunnin aikaeroon kesti myös sopeutua.
Nyt Pääsiäisenä tulee 33 vuotta, kun ensimmäisen kerran tulin tänne Gardin alueelle Anduzeen pääsiäislomalle protestanttiseen Mission Timothéehen vuonna 1992. Olin silloin yli kolmikymppinen, nyt olen yli kuusikymppinen. En olisi siihen aikaan uskonut, mitä kaikkea mahtuu noihin tuleviin vuosiin. C’est la vie ! Sellaista elämä on, sanovat ranskalaiset. Ja, että lopulta on tämä kotiinpaluu Suomeen kimssuineen ja kamssuineen. Vaikka ne kimssut ja kamssut tarkoittavat nyt rekkakuormaa, jossa on vuosien aikana keräämäni Nukkenalle-museon kokoelma. Hamsterin ja aarteenmetsästäjän saalista se on.
Vielä noista Nukkenallemuseon vanhoista papereista puheenollen, niissä oli varsinkin yksi mieleenjäävä juttu, josta kerron tässä seuraavaksi kuvin. Onneksi on oppinut lapsena laittamaan kaikkea korjuun, ei olisi säilynyt nuokaan paperit tallessa muuten. Minulle arvokas dokumentti se on, koska ensimmäisen vuoden jälkeen olisin joutunut sulkemaan museon, yritysmuodossa businessksenä pikku kylässämme, nallekauppoina museon lisänä, sillä ei ollut tulevaisuutta, sen oppi kantapään kautta. Antiikkinallejen teko oli 2000-alun kansainvälinen muotijuttu, kun Teddy Bear täytti 100 vuotta. Paris Créationissa meitä käsityöläisiä, nallejen tekijöitä oli paljon, en ollut siellä yksin kuten maaseutukylässä olin. Monessa kaupungissa, Marseille, Avignon, Paris, Salon de Provence, Uzès, Alès... eri tapahtumiin minun piti osallistua nallet matkalaukussa myyntiä varten. Kun olin taas kerran keräilytapahtumassa tällä kertaa Nîmes kaupungissa myymässä nalleluomuksiani, juttelin siellä muiden keräilijöiden kanssa standeillaan. Kerroin huonon tilanteeni sulkemisuhasta. Silloin yksi vanhempi mies antoi hyvän neuvon. Perusta ei voittoa tuottava -yhdistys museolle! Hänellä oli varmaankin kokemusta muista pienistä museoista, miten ne toimivat Ranskassa. Monsieur kirjoitti ehdotuksensa paperille, kun pyysin, silloin se oli selvempää. Tuumasta toimeen. Onni onnettomuudessani oli vielä siihen aikaan, kun paikallislehti Midi Libre kirjoitti artikkelin yhdistyksen perustamisesta kansanomaisesti. Siinä yksi tärkeä pointti on, että se pysyy ei kaupallisena toimintana, kulttuurisena, ei businesstä ja kokoelman piti muuttua kokonaan vanhan tavaran kokoelmaksi. Muutenkin yhdistyksen perustamiseen liittyi paljon selvitettävää, mutta uusi mahdollisuuksien tie oli edessäpäin.
Kokoelma sai oman haasteensa. Kun itsetehdyillä nukeilla ja nalleilla museo oli päässyt alkuun vanhojen lelujen määrän ollessa minimaalinen, nyt vastedes piti olla päinvastoin, vanhat lelut ja kaikki vanha pääosassa. Siitä lähtien joka penni meni ja on mennyt niiden keräilyyn, koska silloin vasta on menestys taattu. Museo on muistojen tyyssija.
Nîmes keräilytapahtuma vuonna 2001 oli käänteentekevä tämän kotimuseon elämässä ja antoi uuden tulevaisuuden toivon, joka jatkui parisenkymmentävuotta sekä myötä- että vastatuulessa pandemiaan asti. Pandemia taas oli toinen käännekohta. Talossani ei ole tarpeeksi hyvää tuuletusmahdollisuutta pienissä tiloissa, joten yksikin koronavieras olisi ollut täällä kohtalokas ilmalevitteisessä viruksessa, siksi oli parasta sulkea. Kyseessä on espanjantaudin 100-vuoden jälkeen uusi vakava uhka.
Terveys on kultaakin kalliimpaa, opetti vanha kansa. Siinä yksi prioriteettimme museoyhdistyksessä, joka lopetettiin 2023 alussa. Vaikka tämä museo oli suljettu, kulissien takana tapahtui koko ajan, pakkasin kokoelmaa yli puolitoista vuotta Suomeen menoa varten. Viikottaisilta supermarketti reisuilta toin pahvilaatikkoja sitä varten.
Vielä muutama päivä sitten tuli sähköposti, jossa yksi madame olisi halunnut tulla tänne
museoon labrador koiransa kanssa. Sydäntä se lämmitti.
Miten paljon tämä museoseikkailu onkaan rikastuttanut elämää! Kynä sauhuu
museopaivakirja blogissani.
Kaikkia papereita en ole vielä käynyt läpi, joten uusia yllätyksiä voi niistä löytyä. Tässä kuva vanhan miehen neuvosta, jonka hän kirjoitti ylös kirjekuoren toiselle puolelle ja paikallislehden yhdistysjutusta:
