Kahden tulen välissä

https://museopaivakirja.blogspot.com/2023/10/100-kertaa.html 

Siinä jatkoa eiliseen talokauppa tekstiini.

Syksyyn 1998 liittyi vielä mutkia Ranskan ja Suomen matkassa. Olin käynyt katsomassa löytämääni Etelä-Ranskan taloa monet kerrat kesän aikana. Oikeastaan olin nähnyt sen jo vuosi sitten, mutta katossa näkyi, miten tiilikatto oli vuotanut ja se epäilytti minua, ajattelin, etten voi sitä ostaa. Vuoden jälkeen huomasin, ettei budjettini riitä muuhun kuin siihen taloon, se oli muuten hyvä. Jatkoin kaupankäyntiä tauon jälkeen.

Olin nähnyt kiinteistön hankinnan oppaassa Ranskassa, että myyjältä voi pyytää testata talo asumalla siinä ensin vähän aikaa. Sovittiin myyjäperheen kanssa, että he korjaavat katon ja odotetaan sadetta, jotta näkee pitääkö katto korjauksen jälkeen, saisin asua talossa sen aikaa. Joten majoituin sinne ja odotetiin sadetta. Mutta silloin oli erikoinen syksy, ei satanut, aurinko paistoi vaan aina. Lopulta joulukuussa tuli kovemmat sateet, jotka testasivat katon. Se piti. Silloin olin valmis allekirjoittamaan kauppakirjan notaarin tykönä, kuten Ranskassa tehdään. Ranskalaisen ystävän äiti oli tukenani läsnä.

Kiitos kärsivällisen kiinteistömyyjä perheen, jotka ymmärsivät vaikean tilanteeni ja vielä jälkeenpäin sain heiltä apua talossa. 

Syyskuun 1998 Suomi matkaani liittyi myös mutka matkaan. Kuten kotiväki, äiti kielsi Helsingin yksiön myynnin riskien takia, piti löytää ratkaisu asiaan. Olin saanut vihjeen, että sitä yksiötä vastaan pankki voi antaa lainaa. Sinne menin 180 000markan lainan hakuun, mikä oli talon hinta (n.200 000frangia). Yllättävän helposti sain sen. Tuon rahan siirsin Ranskaan pankkiin odottamaan kaupantekoa.

Mutta se kaupanteko oli vasta joulukuussa kuten edellä kerroin. Ranskan pankissa oli hyvä korko, se kasvoi 10 000 frangia korkoa syyskuusta joulukuuhun. Sillä sain tilattua Cheminée Philippe kuuluisan ranskalaisen takan taloon. 

Suomeen palattua ja talokaupat tehtyä joulukuussa kukaan kotiväestä ei tiennyt, että se Etelä-Ranskan talo oli jo ostettu ja maksettu lainarahalla. 

Äiti uskoi lopulta, vaikka kaikkea tuota ei tiennyt, että minun tieni vie nyt Suomesta Ranskaan. Äitien on usein vaikea luopua lapsistaan, oli ikä mikä tahansa. 

Sitten lopultakin tammikuussa alkoi se Runeberginkadun yksiön myynti. Hyvin se meni, ensimmäiseksi maksoin pois koko lainan ja jäljelle jäi rahaa äidin toivomaan (Karkkilan) yksiöön.

"Unelmani Etelä Ranskassa"- kirjani sanoin, oli monen kivikkoisen tien takana.  

Sukan varsi

Viime päivinä on autettu kaksoissiskoa muutossa pois Helsingistä maaseudulle, kun lopultakin talo löytyi vuosien etsinnän jälkeen ja yksiönsä saatiin myytyä. Sellainen vanha talo, johon voi Ranskan museon siirtää. Siinä meille elämänsuolaa loppu elämäksemme.

Hänen tavaroidensa joukossa on myös minun tavaroitani, koska asuttiin yhdessä jonkun aikaa.

Kuvan lehtileike on vuodelta 1999 helmikuun 7.päivältä. Tuo päivä on varmaankin mitäänsanomaton monille, eivät kaikki vuodenpäivät jää muistiin. Joten roskiin menisi monelta tuollainen yksi vanha lehden sivu.

Mutta minulle se oli tärkeä päivä. Ja sen Hesarin sivun löytäessäni vanhasta muovikassistani, jossa muutakin kiinteistökauppaani liittyvää tallennettu, tulivat muistot mieleeni. Ei voi olla totta, olen säilyttänyt sen! Siitä sain nyt jutunjuurta.

Edellisenä syksynä 1998 olin Etelä-Ranskasta tullut Suomeen. Kerroin kotiväelleni, että meinaan myydä Helsingin yksiöni ja ostaa sillä Ranskasta talon. Myrsky siitä seurasi. Kaikki sanoivat, että niin voin hävitä omaisuuteni ulkomailla, kun kotimaassa Suomessakin kiinteistökaupat eivät ole helppoja saati ulkomailla. Jouduin palaamaan Ranskaan tyhjin toimin. Talo oli jo valmiina minua odottamassa. Mutta käytin hyväkseni 3kk:n turistioikeuden olla Euroopan maassa. Sitten joulukuussa palasin Suomeen. Uusi yritys. Tammikuussa laitan yksiöni myyntiin, kerroin äidille. 

Olin matkustanut Suomen ja Etelä-Ranskan väliä vuodesta 1992 alkaen, jolloin Sevennit vuoristoalueen löysin ja sain idean ostaa sieltä talon ja perustaa sinne yrityksen. Siinä minun 90-lukuni kului. Toinen jalka oli Suomessa ja toinen Etelä-Ranskassa. En saanut mielenrauhaa ennen kuin hankkeeni toteutui.

Lisäksi voi sanoa, että minulle oli tullut siellä Ranskassa vuosien aikana verkostot, tuttava-, ystäväpiiri, joihin kuului eri alan ammattilaisia, he olivat apunani. Vaikka itse myös hankin paljon tietoa talokaupoista. En minä siten sikaa säkissä olisi ostanut. 

Lopulta äiti myöntyi yhdellä ehdolla, Helsingin yksiörahalla pitää saada Ranskan talon lisäksi yksiö Suomesta. Hän sanoi, jos menetän Ranskan talon, minulle jää ainakin yksiö Suomeen, jonne voin aina palata.

Runeberginkadun alkupään yksiöni myytiin noin kuukauden aikana tammikuussa ja sain ok hinnan. Kiinteistöjen hinnat olivat nousseet laman jälkeen, Ranskassa sitävastoin hinnat vielä vähän halvempia, joka auttoi minun tapauksessani. Helmikuussa minulla oli pari viikkoa aikaa ennen Ranskan matkaa löytää se äidin toivoma uusi yksiö. Joka päivä seurasin Helsingin Sanomien kiinteistökauppa ilmoituksia hätääntyneenä, mistä ihmeestä niin äkkiä sen voi löytää ja osaa tehdä hyvän kaupan. Kädet ristissä olivat.

Sitten viikko kului ja 7.päivä helmikuuta Hesarissa näin tuon ilmoituksen alla: Karkkilassa on 24m2 hyväkuntoinen yksiö...Varasin heti ajan kiinteistövälittäjälle sitä katsomaan. Oli paukkuva pakkanen ja luminen talvi, taisi olla vuosisadan kylmimpiä talvia. Mutta mitä siitä, kun sain nyt sen kaivatun hyvän tilaisuuden. En kertonut kaksoisiskolleni minne menin enkä muille. Paikan päällä Karkkilassa olin ihmeissäni, miten hieno yksiö keskellä Karkkilaa ja miten halpa muihin verrattuna. Käsirahan maksua jo suunnittelin. Joten seuraavana tai sitä seuraavana päivänä menin tekemään kaupat.

Kun kotiväki sai tietää, että kaivattu yksiö oli jo ostettu, he olivat vähän puulla päähän lyötyjä. Toisaalta äiti oli tyytyväinen. Helsingistä tuotiin tavarani myydystä Runeberginkadun yksiöstäni Karkkilan vinttihäkkiin, huonekalut melkein kaikki myin läheiseen ostomyyntiliikkeeseen, ei niitä paljoa ollut. Isoveli auttoi muutossa ja Karkkilan yksiön nähdessään totesi, että hinta voi tulla vain ylöspäin.

Jälkeenpäin kuulin syyn alhaiseen hintaan. Karkkila oli Suomen velkaisin kunta siihen aikaan 90-luvun laman jälkeen. 

4 vuotta kului. Löysin hyvin vuokralaisen sinne, ei se tyhjänä ollut yhtään. Mutta joskus 2003 vuokralaki oli muuttunut epäedulliseksi vuokranantajille, tuli hankaluuksia. Päätin laittaa sen myyntiin. Ihme ja kumma, Karkkila oli maksanut velkojaan takaisin, tilanne parantunut, ja kiinteistöjen hinnat nousivat. Myin sen uskomattoman äkkiä parissa viikossa hyvällä myyntivoitolla. Vaikka siitä meni paljon veroa, mutta siinä Nukkenallemuseon "Sukan varsi", kuten ennen vanhaan sanottiin.

En olisi voinut kotimuseotani talooni perustaa ilman tätä äidin tahtomaa yksiön hankkimista kotimaasta, kuin turvasatamaa maailmalta tarpeen tullen. 

Yksi veljistäni sanoi kerran, että tarvitaan lottovoitto, jotta voi museon perustaa. Lapsuudenystäväni kotimuseossa käydessään näki, että tämä ei ole kultakaivos. Totuudentorvena minä myös voin lisätä, että tyhjätaskuna en olisi voinut edes alkuun päästä, enkä eteenpäin. Mutta pienestä minä aloin. Rohkeasti laitoin lehteen ilmoituksen Nukkenallemuseon avajaisista. Käytin komeasti museo-nimeä jo, vaikka se oli ennemmin näyttely. Olin oppinut, että markkinointi on tärkeää, on sitten pieni tai suuri. "Ei saa halveksia pienten alkujen päivää."

Jos ajatellaan siirtolaisia, jotka lähtivät Amerikkaan 100 vuotta sitten, heillä ei useinkaan ollut kielitaitoa eikä muuta kuin matkarahat, tyhjästä he aloittivat elämän vieraassa kulttuurissa. Minulla on ollut kielitaitoa ja paljon enemmän kuin matkarahat, onnekas olen ollut. Unohtamatta Varjelusta, mitä kaikki tarvitsevat. Titanicilla oli surullinen loppu, vain osa matkustajista pelastui haaksirikosta. 

Lukuvinkki

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/koti/620d1313-3b90-44d2-8a83-5bd2924d5b40 

Lokakuussa 2025

Nyt lokakuussa tulee vuosi siitä, kun tulin Suomeen Dixien kanssa viiden vuoden pandemia katkon jälkeen. Sen jälkeen on ehtinyt paljon tapahtua. Haukkua ei enää ole, tyhjä paikka jäi. Olin tottunut sen kanssa ulkoilemaan paljon. Nyt ulkoillaan myös, mutta silloin se tarkoitti vanhan koiran kanssa ulos menoa useasti päivässä. Koira ulkoiluttaa ihmisiä ja näyttää luonnon kauniita paikkoja, joita ei muuten löytäisi. Vaikka sanotaan usein, että niitä pitää ulkoiluttaa, varsinkin urheilullisia kuten tuo belgianpaimenkoira. 

Tällä viikolla meillä siskojen kanssa oli erilaista ohjelmaa kuin tavallisesti. Nyt elämä on muuttoa. On mennyt jo monta syksyä, talvea, kevättä, kesää, kun on tätä syksyä odotettu.

Eilen tultiin Helsingistä. 1985 aloin tämän keräilyharrastuksen, kun olin ostanut Helsingin yksiön ja se oli typötyhjä, piti kalustaa ja koristaa. Kalustaa ei pientä asuntoa kauaa tarvinnut, mutta "koristaminen" ei ole vieläkään loppunut, lopulta sen johdosta syntyi kotimuseoni.

Seuraavaksi kerron kuvin uusista löydöistäni Helsingistä, Fasaani antiikkiliike ja kaksi ostomyyntiliikettä olivat hyviä löytöpaikkoja tällä kertaa. 

Tässä ollaan siskojen kanssa Eduskuntatalon edessä. Minulla oli niin erikoinen paketti kannettavana, että se sai ihmiset hymyilemään ja katsomaan sitä kaksi kertaa, mitä ihmettä siinä kannetaan. Piilokamera ohjelma voisi tallentaa ihmisten ilmeitä tuon nähdessään. Se olisi hauska.

Ei minua hävettänyt kantaa sitä silti, olen tottunut keräilijänä näihin hullutuksiin. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta Helsingissä tai muualla. Kerran vein Ranskaan isomman keinuhevosen samasta Fasaani antiikkiliikkeestä eikä se ollut edes pakattu, vasta kotona sen pakkasin. Lentokentällä perillä Marseillessa, kun sitä hain, se oli kadonnut tullitarkastuksessa, mutta tuotiin lopulta kotiovelleni pikku kylääni Etelä-Ranskaan. Onni onnettomuudessa.

Siihen aikaan 2000-luvun alkuvuosina, kun minulla ei ollut vielä autokorttia ja autoa Ranskassa, piti pyörän takasatulalla kuljettaa löytöjäni. Kerran siellä oli 50-luvun nukketalo, nettiostos, jonka hain rautatieasemalta 13km:n päästä, iso puinen pehmustettu lammas, puinen aasikin taisi kerran siellä olla, mitä milloinkin satuin kirpparilta tai muualta saamaan, eikä ollut muuta kuljetuskeinoa. Oma apu paras apu valitettavasti joskus maailmalla. Minä olin pyöräni kanssa silloin varmaan ainoita, jotka käyttivät pyörää hyötykäyttöön, siellä Ranskassa näki vain kilpapyöräurheiljoita hienoine urheiluvarusteineen teillä. Vielä jälkeenpäin joku paikallinen on sanonut minulle, että hän muistaa minut pyörämatkoistani. Aikansa sitä kesti, vaikka tuntui loputtomalta. Kun 2005-2006 kävin autokoulun ja ostin vanhan auton Peugeot 205, se oli minulle kuin juhlaa, lensin sillä vapaana kuin taivaan lintu. Niin elinympyräni avartuivat pois pienestä kylästä ympäristöineen. Riittää yksi pieni syy lähteä matkaan, tuhat muuta voi reisulta löytyä, niin elämästä tulee kuin löytöretki. Ei tylsisty.

Mitä siellä paketissa tällä kertaa on, näkyy kuvasta, ainakin sata-vuotias puuhevonen, voi olla kotitekoinen, kansantaidetta, kuten ennen leikkikalut monesti olivat. Ajan patina viehättää ja koskettaa. Mikä lie tämän tarina, ei tiedä, mutta puhuttelee se silti. Siinä sen taika, kuten vanhojen talojen. Ranskalaisilla on sanonta, että vanhoilla taloilla on sielu. Tämä heppa palaa nyt sellaiseen, jossa museopaikka on varattuna. Ei sillä kaupan "hyllyllä" myytävänä ole helppoa ollut, ihmisiä kulki ohi, eikä kukaan sitä huomannut, kunnes minä hellyin sen nähdessäni. Kunniapaikalle se pääsee, kun nyt aika vaan sallii.  

Toinen löytöni uuteen kotimuseoon Suomessa oli lastenkokoinen Kirkkonummen kansallispuku, Vuorelman valmistama, jonka sain 50€:lla, se oli halpa. Kerran on nähty Loimaan kirpparilla toinen lasten kansallispuku, kalliimpi, joka jäi ostamatta, joten nyt sellainen saatiin. Se sopii folkloristen nukkejen taustalle Suomea edustamaan.

https://vuorelma.net/tuote-osasto/kansallispuvut/ 

Äiti teki Sääksmäen kansallispuvustaan meille kaksoissiskon kanssa kansallispuvut, kun oltiin yhdeksän vanhoja. Mutta niitä ei ole enää löytynyt kotoa maalta, harmi.

Isosisko teki Kotiteollisuuskoulussa Sakkola-Rautun kansallispuvun.

Kansainvälisiä folklorisia nukkeja minulla on valtavasti kokoelmassa, koska niitä annetaan usein museoon enemmän kuin voi ottaa vastaan. Se on suosittu keräilykohde Ranskassa. Niitä löytyy helposti kirppareilta ja ne ovat halpoja. Mutta ne kuvaavat hyvin kutakin seutua tai maata. Kerran luin niistä, että 30-luvulla, kun alkoivat palkalliset lomat (Ranskassa?), niitä nukkeja alettiin tehdä ja myydä turisteille eri alueilla.

https://www.intersport.fi/fi/laji/hiihto/hiihtovinkit/hiihtosuksien-pituus-ja-valintakriteerit/ 

"hiihtäjän pituus + 15-20 cm"

Vielä yksi hieno löytö osto-myyntiliikkeestä Helsingistä, 91,5cm pitkät lasten sukset. Niin pieniä en ole koskaan nähnyt. Olen kuullut sanottavan, että "me suomalaiset ollaan synnytty sukset jalassa".

Ties kotitekoiset sukset kuten ennen vanhaan kaikki tehtiin kotona. Noissa nahkaremmit ovat irronneet, ne pitää kiinnittää uudelleen pikkunauloilla.

Äiti kertoi, miten 1920-luvulla hän käveli kouluun 5km joka päivä. Oikotietä pääsi rautatietä pitkin, joten sitä hän kulki ja joskus oli vaara lähellä, kun ei huomannut ihan heti junan tulevan lähistöllä. Talvella, kun piti mennä umpilumessa pitkän matkaa, pappa teetti äidille sukset tuttavilla, jotta kulku oli helpompaa.

Viime vuoden lokakuusta 2024 alkaen Suomesta olen paljon löytänyt kaikkea kokoelmaani, tällä kertaa suomalaista tavaraa. Sitä on puuttunut. 

Kotimuseo motivoi. Jos Dixie haukku jätti tyhjän paikan, niin Ranskassa suljettu kotimuseoni myös. Mutta nyt näyttää valoisammalta, vaikka on syksy.