Nallesairaala

Tänään tuli museoon yksi pariskunta naapuri kaupungista Alèsista nallensa kanssa, eivät museokäynnille vaan nallea korjauttamaan.

Madame on soittanut joskus aikaisemmin ja kysynyt, jos korjaan nalleja. Yleensä vastaan, että riippuu tapauksesta. En ole siitä erikoisen  innostunut, en ainakaan nykyajan uusista kiinalaisista nalleista. Vain kerran aikaisemmin olen korjannut yhden asiakkaan nallen. Se on useimmiten joku pikkuasia, kaikki eivät ole käsityöihmisiä, eikä siitä kehtaa ottaa maksua. En jaksa sellaista paikkaajan hommaa.

Mutta tällä kertaa oli eri asia. Nalle on noin 50-luvulta, kuten emäntänsä. Söpö korvaton ja silmätön nalle, joka on myös rikki paikoittain. Lisäksi sisäpahnat ovat vähissä. Siitä pitää nyt tehdä iloisempi nalle. Haen sille silmät ja teen korvat. Täytettä on vintilläni varastossa. Voisin ehkä sille tehdä myös jonkun henkselihameen. Saan nyt käyttää mielikuvitustani. Sovittiin jo hinnastakin, noin 5-10 euroa. En viitsi ilmaiseksi tehdä. Lupasin syyskun alussa sen tehdä valmiiksi, kun sesonki on ohi.

Kuvat otetaan aina ennen ja jälkeen restaurointia. Omia vanhoja nallejani en yleensä restauroi, ne saavat olla luonnontilassa käytön jäljiltä. Siistiä täyty silti, useimmiten joudun puhdistamaan, koska ovat liian likaisia esille pantavaksi. Toisaalta siinäkin on rajansa. Brysselin lelumuseossa nallet täysin alkutekijöissään viimeisen leikin jäljiltä olivat koskettavia hienoissa lasivitriineissä, joissa oikein korostui ero. Jos niistä on tehty liian puhtaita ja täydellisiä, kuin uuden uutukaisia, eivät ne enää ole niin aitoja.

Pieni valokuvakehys

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/14945620642/

Yksi sunnuntai ostin Anduzen kirpparilta pienen valokuvakehyksen. 10 euroa.  Pronssia kai.

Koristeellisen kehyksen yläosassa on pieni ortodoksi risti. Vanhan tavaran kauppias eli ranskalaisittain brocanteur näytti sitä suurennuslasillaan ja sanoi, että risti on aitoa kultaa.

Kysyin, mihin käytettiin niin pikkuruisia valokuvakehyksiä. Myyjä sanoi, että 1.maailmansodassa sotilas kuljetti sitä mukanaan rintamalla repussaan, koska siinä oli hänen morsiamensa kuva.

Siinä yksi tarina lisää nukketalooni, vaikka se onkin myöhemmältä ajalta 1900-luvun alusta. Itse nukketalo on viktoriaaninen, 1800-luvun lopulta.

Linkit - museo netissä

http://www.hs.fi/kotimaa/Digitointi+tuo+museon+verkkoon/a1408247013714

http://www.hs.fi/kotimaa/Historia+tutuksi/a1408246915746

Soittorasian taikaa

Barjacin kylä.

Kuvat AMS.

Tässä eilisen Barjacin antiikkimarkkinoiden löytö, soittorasia posliininukkeineen. Sen alla on päivitys ja omistuskirjoitus lahjan saajalle Charlottelle 2.elokuuta 1912.

Eilen illalla aloin heti putsaamaan ja tutkimaan aarrettani, miten saan sen korjattua.

Se oli tavallaan palasina, koska keinua pitävä keppi oli mennyt poikki molemmista sivukohdista.myyjältä kuljetuksessa. Uskalsin silti ostaa sen, koska minulla on hyvää liimaa, joka pitää ihmeesti. Lisäksi rikki menneen saa halvemmalla. Tästä pyydettiin ensin 200 euroa. Sain sen kuitenkin 180 euroon alennettua. Pelkästä pikku nukesta, kun se on noita posliinisia mignonetteja, joutuu helposti saman hinnan maksamaan, jos sillä on alkuperäiset kauniit vaatteet ja on hyväkuntoinen kuuluisa merkkinukke. Noita pieniä antiikkisia posliininukkeja on vähän kaiken hintaisia, hintahaitari kokemukseni mukaan alkaa noin 15 eurosta ylöspäin, enemmän tai vähemmän hintansa arvoiset, saa sitten hyvän kaupan tai ei.

Kaikkein ensimmäiseksi pyyhin sametilla peitettyä pohjaa vanhalla kuivalla hammasharjalla. Yhtäkkiä alkoi soittorasia soimaan jotain viime vuosisadan musiikkikappaletta. Antiikkimarkkinoilla myyjä ei saanut sitä soimaan, vaikka yritti, joten vieteriä oli kierretty valmiiksi. Se toi mysteerisen vanhan ajan tunnelman mukanaan. Missä lie tämä soittorasia soinut ennen? Se oli salaperäinen.

Sitten imuroin siitä 100 vuoden pölyt pois. Ei se siitä vahingoittunut, vaan muuttui tunkkaisesta  raikkaammaksi. Värit kirkastuivat. Keinun reunapuuosat pyyhin myös puhtaaksi. Mahtaako se puu olla tammea, joka on tehty koristeelliseksi kuten ajan huonekalut olivat. Liimasin nuo pohjaosat kiinni samettiseen jalustaan ja reunoissa olevat koristenauhat, jotka olivat osittain irronneet.

Irrotin nuken keinusta, jossa se oli vähän kiinni pienillä rautalangoilla sivusta. Puhdistin nuken likaantuneita kasvoja ja käsiä kostealla rievulla. Kasvot ja kädet täytyy pestä ainakin kerran muutamassa sadassa vuodessa.

Liimasin keinua pitävän poikkipuun keinuineen takaisin reunoihin, joista se oli katkennut. Ei parane käyttää kuitenkaan liikaa liimaa, ettei se näy tuhruisena, mutta silti tarpeeksi. Painoin osia yhteen jonkun aikaa. Liima on ihmeliimaa, joka ottaa heti kiinni. Sitten jätin kaikki kuivumaan seuraavaksi päiväksi.

Aamulla katsoin liimauksia. Hyvältä näytti, katkenneet puureunat olivat nyt tukevasti kiinni, kun kokeilin. Ilman erikoisliimaa tämä ei olisi mahdollista korjata. Laitoin nuken takaisin keinuun paikoilleen.

Nyt voin alkaa hankkimaan tietoa soittorasiastani. Netti on siinä korvaamaton tietopankki.

Löysin soittorasialle paikan vitriinistä toisten satavuotiaiden joukosta. Sinne se sopii hyvin.

Taas yksi vanha nukke ullakon kätköistä löysi uuden elämän Ullan museossa. Elämä jatkuu monien myllerrysten ja unohdettujen vuosien jälkeen. Tänään se sai jo huomiota täällä ja varmaan tulee olemaan yksi museon harvinaisuuksista.

Kun voi ostaa välillä kokoelmaan jotakin, se motivoi ja innostaa jatkamaan. Tulevaisuutta siinä ajatellaan. Horisonttinäkymä on tärkeää. Jos ei mitään näe taivaanrannassa, se on surullista. Vaikka museon menestys on sattuman kauppaa. Ei parane liikaa tuijottaa tuloksiin ja kannattavuuteen. Menee pohja pois kulttuuri harrastuksesta. Sitävastoin aika kultaa muistot yli kaikkien sukupolvien, meidänkin. Tämän päivän odotukset häviävät.

http://gajitz.com/like-clockwork-incredible-18th-century-swiss-automatons/

Askartelua museossa ja viimeiset juorut

http://fr.wikipedia.org/wiki/Imagerie_d%27%C3%89pinal

http://www.edition-originale.com/en/oeuvres-dart/constructomanies-images-depinal/pellerin-grandes-constructions-theatre-1890-35363

Tässä kuvassa edellisen sunnuntain kirpputorilöytö Anduzesta. Ranskalainen Epinal leikepaperi- tai pahviminiatyyri. Se on ainakin 100 vuotta vanha. Sain 5 eurolla, halpa.

Ostin pari muuta samantapaista, toinen on lelumyyjän koju ja toinen on lammastarha paimenineen. Ne jätän pahvimuotoon enkä leikkaa. Harvoin niin vanhoja leikepahveja löytää ja vielä aika hyvässä kunnossa.

Leikkasin tuon teatterin ja liimasin osat. Se oli aikaavievää. Jos tuota on ennen lapset tehneet, oli se aika taiturointia aikuisellekin saati sitten lapsille. Sorminäppäryys siinä kehittyy. Teatteriin käytin nopeasti liimautuvaa teholiimaa, marionetit liimasin yhteen tapettiliimalla.

Alimmaisissa kuvissa on kaksi muuta ostamaani kuvapahvia. Kaikista alimmaisessa näkyy ihmishahmoja. Ne ovat 1800-luvulta, jos ei peräti 1700-luvun lopusta vaatetuksensa perusteella. Miehellä näkyy polvihousut, siitä tulee mieleen hovivaatetus. Taidan ostaa lisää noita Anduzesta, jos samalla myyjällä on vielä yhtä suuri varasto niitä.

Eilen kuulin viimeisimmän uutisen kylämme "juoruakalta", siksi ystäväni Natalie häntä nimitti täällä kylässä asuessaan vuosia sitten. Madame kulkee talosta taloon ja puhuu kaikkien asiat kuten ennen vanhaan. Toisaalta sellaista pikku kylissä on.

Kylällä puhutaan nyt nukkenallemuseosta, että tämä menestyy. He ovat huomanneet, että on museokävijöitä koko ajan.

Naapurin emäntäkin sanoi aamulla ikkunasta puhuessaan, että pikku katumme on vilkas, kun ihmisiä liikkuu. Museo vetää väkeä.

Siinä hyvä uutinen meille. Kyläläiset ovat minua pommittaneet vuosia kysymyksillään, onko siellä museossa kävijöitä vai ei. Nyt he itse sen näkevät ja tunnustavat, että museosta pidetään, ainakin turistien keskuudessa. He itse vain seuraavat sivusta, eivät ole kiinnostuneita.

Kylämme "uutisreportteri" on eläkeläisleski. Hän asuu yksin kylän keskellä ison parkkipaikan vieressä, jossa on Posti. Siinä on hyvä "näköalapaikka" tapahtumille. Näkee kuka tulee ja kuka menee ja mihinpäin menee ja milloin. Sellaiseksi se elämä tulee vanhuksilla, kun elinympyrät jäävät pieniksi.

Toisaalta tuota toisten "uutisointia" voisi käyttää myös mainostamiseen. Voi kertoa museon asioita "salaisuutena" ovelasti sillä varauksella, että kaikki se tieto leviää kuin kulovalkea ilmaisena mainoksena koko kylälle. Se on kuin "vettä myllyssä".

Mitä tulee viime vuoden elokuuhun verrattuna, nämä ensimmäiset 10 päivää ovat samoissa tuloksissa, ei olla edellä ainakaan toistaiseksi. Sitä ei kannata kylälle kuuluttaa.

Dixou kesällä 2014

Kuva AMS.

Kuvaa klikkaamalla sen saa suuremmaksi.

Viktoriaanisessa keittiössä

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157636693272466/

Olen löytänyt keittiöön jo aika paljon tavaraa. Tässä kuva.

Vaikka kupariesineet eivät ole kaikki tarpeeksi vanhoja, jos löydän vanhempaa, ostan tilaisuuden tullen. Ja tietenkin jos saan kohtuuhinnalla. Niistä voi joutua maksamaan aika paljon. Ensi tiistaina on Barjacissa antiikkimarkkinat, jos siellä olisi.

Leikkasin yli 20 vuotta sitten kutomastani pellavaliinasta palasen takan koristeeksi, johon tein hapsut. Lisäksi tein siitä pyyheliinatelineeseen peiteliinan ja pienen pöytäliinan. Tekstiilit tekevät keittiön kuten muutkin huoneet kotoisamman näköiseksi.

Puuesineitä otin toisista nukketaloistani, joita oli niissä jo tarpeeksi. Puiset suola-ja jauhoastiat ostin. Ne sain halvalla, se tarkoittaa 11 euroa yhteensä. Yleensä niistä pyydetään 15 euroa kappalehintaan. Kallista.

Takan reunoissa on molemmin puolin messinkipannut. Niiden kiinnittäminen oli työlästä, varmaan tunti meni tuohon "pikku hommaan". Minulle se oli iso homma. Onneksi tuo Silber&Fleming talo on tehty oikeasta puusta eikä vanerista, se olisi vielä hankalampaa työstää.

Koko nukketalo piti tyhjentää ja pistää sitten selälleen, jotta sai naulat kiinni seinään. Oikealla puolella on pitkä naula, koska musta puuosa hellan yläpuolella oli edessä ja piti saada pannu roikkumaan sen päälle. Vasaralla sain naulan seinään lopulta, vaikka reikää piti valmistaa ensin ruuvimeisselin pistimellä. Vasemmalla puolella takan ja seinän väli oli pienempi, ja vasara liian suuri tähän pieneen nukketaloon, siiihen oli mahdoton saada naulaa. Joten tein reiän taas valmiiksi ruuvimeisselin pistimellä ja ruuvaamalla sain siihen lopulta pienen ruuvinaulan. Mahdoton tuli mahdolliseksi, vaikka tunsin itseni jättiläiseksi pienessä minikeittiössä tai elefantiksi lasikaupassa.

Näihin nukketaloihin saa paljon aikaa mahtumaan. Teki tai haki sinne mitä tahansa. Ja jälkipuintia riittää aina. Pitäisi tulla ajanmukaista, joten tiedon hankinta ei lopu koskaan.

Vanhaa posliinia täytyy löytää vielä keittiöön ja takan yläosan koristeeksi kuparia.

Emäntä puuttuu myös kyökistä.

Midi Libren kesäoppaassa

http://souvenirs.midiblogs.com/media/00/00/1001665797.pdf

Tässä me ollaan Midi Libren Gardin alueen kesäoppaassa. Muutama alèsilainen tuli jo tämän pikku artikkelin nähtyään (vasemmalla ylhäällä).

Pieniä yllätyksiä

Aamulla oltiin Alèsissa ja ostettiin DVD laite telkkariin. Edellisellä Alès reisulla oli löydetty Viimeinen Apassi elokuva (Burt Lancaster) ja nyt piti päästä sitä katsomaan.

Kerittiin juuri klo 11 kotiin, jolloin museo aukeaa. Oven takana oli jo perhe odottamassa. He olivat belgialaisia ja miehen vanhemmat ovat jo käyneet täällä museossa joskus aikaisemmin.

Myöhemmin tuli yksi äiti kahden pikkupoikansa kanssa. Nukkenallemuseolla on suosiota yhtä paljon poikien kuin tyttöjen parissa, vaikka teknisiä leluja ei ole paljoa.

Iltapäivällä puhelin soi ja kysyttiin jos museoon voi tulla 14 hengen ryhmä 4 ohjaajan kanssa. Puhuttiin hinnoista. Sanoin ryhmätaksan 4,50 euroa per henkilö 5 euron sijasta. Sitten tuli puhe ohjaajista, jos he saavat ilmaisen sisäänpääsyn. En ollut siihen halukas, kuten yleensä kieltäydyn. Miksi heille pitäisi olla ilmasta? Jälkeenpäin näytti siltä, että se sai heidät muuttamaan mielensä ja perumaan tulon. Mutta myöhemmin iltapäivällä ovikello soi. Ja yllätys yllätys. Kun katsoin yläkerran ikkunasta alas. Pieni katumme oli täynnä ihmisiä ja siellä se ryhmä nyt oli kuitenkin. Oli sovittu jo puhelimessä, että he tulevat sisään kahdessa eri ryhmässä, koska museotila on pieni.

http://fr.wikipedia.org/wiki/Picardie
http://fi.wikipedia.org/wiki/Picardie

Nämä kesälomalaiset olivat Picardie'in maakunnasta Pariisin lähettyviltä ja matkalla nyt yhdessä naapurikylässä. He olivat löytäneet meidät netistä ja myös Sevennien turistioppaasta. Siinä oli mukana eri ikäisiä aikuisia, naisia ja miehiä, kehitysvammaisia, ei kuitenkaan pyörätuolissa ainuttakaan. Esittelin heille museon vanhimmat esineet ja nukketalot jne.. Yleisö oli vastaanottavaista. Yksi ohjaajista valokuvasi koko ajan paljon, "matkafilmaus" on tärkeää, silloin jäljelle jää konkreettisia muistoja. Sympaattinen ryhmä. Kun kysyin kaikilta lopuksi, mistä he eniten pitivät, kuten minulla on tapana, kaikki olivat tyytyväisen näköisiä. Jopa yksi monsieur, joka oli puhelias. Kuulin ohjaajan sanovan hänelle, että et olisi halunnut tulla tänne nukkenallemuseoon ja nyt tämä mies oli kuitenkin täällä innoissaan ja kertoi pitävänsä kaikesta.

Yhdistyksemme sai 63 euron shekin lopuksi museokäynnistä. Se oli ihan ok. En maininnut mitään ohjaajien maksullisuudesta. Tärkeintä oli toteutunut onnistunut vierailu. Mieleen jäi monet iloiset kasvot. Museon tarkoitus on tuottaa iloa ihmisille.

Facebookista ja muusta netissä

http://www.iltasanomat.fi/digi/art-1288720812163.html?pos=ok-ltm-digi

http://www.iltasanomat.fi/digi/art-1288721658969.html