keskiviikko 13. elokuuta 2014

Soittorasian taikaa

Barjacin kylä.

Kuvat AMS.
Tässä eilisen Barjacin antiikkimarkkinoiden löytö, soittorasia posliininukkeineen. Sen alla on päivitys ja omistuskirjoitus lahjan saajalle Charlottelle 2.elokuuta 1912.

Eilen illalla aloin heti putsaamaan ja tutkimaan aarrettani, miten saan sen korjattua.

Se oli tavallaan palasina, koska keinua pitävä keppi oli mennyt poikki molemmista sivukohdista.myyjältä kuljetuksessa. Uskalsin silti ostaa sen, koska minulla on hyvää liimaa, joka pitää ihmeesti. Lisäksi rikki menneen saa halvemmalla. Tästä pyydettiin ensin 200 euroa. Sain sen kuitenkin 180 euroon alennettua. Pelkästä pikku nukesta, kun se on noita posliinisia mignonetteja, joutuu helposti saman hinnan maksamaan, jos sillä on alkuperäiset kauniit vaatteet ja on hyväkuntoinen kuuluisa merkkinukke. Noita pieniä antiikkisia posliininukkeja on vähän kaiken hintaisia, hintahaitari kokemukseni mukaan alkaa noin 15 eurosta ylöspäin, enemmän tai vähemmän hintansa arvoiset, saa sitten hyvän kaupan tai ei.

Kaikkein ensimmäiseksi pyyhin sametilla peitettyä pohjaa vanhalla kuivalla hammasharjalla. Yhtäkkiä alkoi soittorasia soimaan jotain viime vuosisadan musiikkikappaletta. Antiikkimarkkinoilla myyjä ei saanut sitä soimaan, vaikka yritti, joten vieteriä oli kierretty valmiiksi. Se toi mysteerisen vanhan ajan tunnelman mukanaan. Missä lie tämä soittorasia soinut ennen? Se oli salaperäinen.

Sitten imuroin siitä 100 vuoden pölyt pois. Ei se siitä vahingoittunut, vaan muuttui tunkkaisesta  raikkaammaksi. Värit kirkastuivat. Keinun reunapuuosat pyyhin myös puhtaaksi. Mahtaako se puu olla tammea, joka on tehty koristeelliseksi kuten ajan huonekalut olivat. Liimasin nuo pohjaosat kiinni samettiseen jalustaan ja reunoissa olevat koristenauhat, jotka olivat osittain irronneet.

Irrotin nuken keinusta, jossa se oli vähän kiinni pienillä rautalangoilla sivusta. Puhdistin nuken likaantuneita kasvoja ja käsiä kostealla rievulla. Kasvot ja kädet täytyy pestä ainakin kerran muutamassa sadassa vuodessa.

Liimasin keinua pitävän poikkipuun keinuineen takaisin reunoihin, joista se oli katkennut. Ei parane käyttää kuitenkaan liikaa liimaa, ettei se näy tuhruisena, mutta silti tarpeeksi. Painoin osia yhteen jonkun aikaa. Liima on ihmeliimaa, joka ottaa heti kiinni. Sitten jätin kaikki kuivumaan seuraavaksi päiväksi.






































Aamulla katsoin liimauksia. Hyvältä näytti, katkenneet puureunat olivat nyt tukevasti kiinni, kun kokeilin. Ilman erikoisliimaa tämä ei olisi mahdollista korjata. Laitoin nuken takaisin keinuun paikoilleen.

Nyt voin alkaa hankkimaan tietoa soittorasiastani. Netti on siinä korvaamaton tietopankki.

Löysin soittorasialle paikan vitriinistä toisten satavuotiaiden joukosta. Sinne se sopii hyvin.

Taas yksi vanha nukke ullakon kätköistä löysi uuden elämän Ullan museossa. Elämä jatkuu monien myllerrysten ja unohdettujen vuosien jälkeen. Tänään se sai jo huomiota täällä ja varmaan tulee olemaan yksi museon harvinaisuuksista.

Kun voi ostaa välillä kokoelmaan jotakin, se motivoi ja innostaa jatkamaan. Tulevaisuutta siinä ajatellaan. Horisonttinäkymä on tärkeää. Jos ei mitään näe taivaanrannassa, se on surullista. Vaikka museon menestys on sattuman kauppaa. Ei parane liikaa tuijottaa tuloksiin ja kannattavuuteen. Menee pohja pois kulttuuri harrastuksesta. Sitävastoin aika kultaa muistot yli kaikkien sukupolvien, meidänkin. Tämän päivän odotukset häviävät.

http://gajitz.com/like-clockwork-incredible-18th-century-swiss-automatons/