50 sentin kaupoilla

Eilen olin naapurikylässä St Christolissa ruokakaupassa. Poikkesin samalla ulkoilmakirpparille, koska se on joka lauantai. Se on halvempi paikka kuin Anduzen kirppari. Mutta se on myös huonompi, siellä on enimmäkseen kiinalaista roinaa ja perhemyyntikojuja lasten vaatteineen yms. Ammattimyyjiä on vain jokunen.

Taas sain sieltä näitä ristipisto- tai puolipisto kukkatauluja ihan halvalla. Kun kysyin, mitä maksaa, miesmyyjä sanoi, että nuo kaksi ovat 50 senttiä! Siinä minulle nukketaloon matot (46cmx17cm). Ne täytyy vaan puhdistaa ensin. Kehykset laitan kierrätykseen.

Eivät miehet tiedä, kuinka monta pistoa on tarvinnut tehdä ja kuinka monta tuntia naiset ovat ahkeroineet, kun he näitä käsitöitä ovat tehneet. Jo kanavatyön tekoaineetkin maksavat aika paljon, kun niitä uutena ostaa. Puhumattakaan niiden kehystämisestä.

Toisaalta uusi sukupolvi ei osaa arvostaa käden työtä, kun kaikkea saa kaupasta helpolla ja halvalla. Kaupat notkuvat aasialaista halpatuontia. Ei saa sitäkään halveksia. Mutta se kätkee sisälleen paljon negatiivistä.

Kyllä tulee vielä sekin aika, kun nämä isoäitien käsityöt ovat taas arvossaan ja kalliita.

Toisaalta Anduzessa näkee myös näitä kukkatauluja. Mutta useimmiten on ollut naismyyjiä, jotka osaavat arvostaa niitä ja hinnoittelevat ne myös eri tavalla. En ole ostanut sieltä, koska tiedän, että St Christolista saa edullisemmin miesmyyjiltä.

Nyt noista kukkatöistä tulee nukketalomattoja museoon. Kuka liekin ne tehnyt. Kaikki kunnia hyvästä työstä. Hyvin tehdyllä työllä on tulevaisuus.

Museouutiset

http://myoldbear.free.fr/textes/finnois/yhdistyskirje10.1.2015.pdf

Tässä on viimeinen yhdistyskirje.

Museovuoden 2014 tilitystä

Eilen illalla aloin laskea kuluneen vuoden 2014 yhdistyksen tuloja. Se olikin pieni yllätys.

Meillä oli melkein 50 euroa edellisvuotta parempi tulos. Vuosibudjetiksi tuli 2664,50€. Edellisvuonna se oli 2618€.

Kuukausien tulot vaihtelivat, kun vertasi viime vuoteen. Mutta lopputulos oli sittenkin plussan puolella. Se on stressaavaa, kun tulee aina verrattua.

Nukkenallemuseon raha-asiat ovat parantuneet alkuvuosista. Vaikka tuo meidän nykybudjetti on eri museoiden vertailussa varmaan aivan häntäpäässä, meille se on iso raha. Minulta ei unohdu ne 800 euron vuosibudjetit, joilla yritettiin päästä eteenpäin. Ilman vapaaehtoistyötä ja harrastustoimintaa  tämä ei olisi ollut mahdollista.

Nyt voi sanoa, että Alèsin turistitoimistoon liittyminen oli tärkeää jo edellisvuonna. Tulokset näkyvät. Paikallisten keskuudessa meidät tunnetaan paremmin ja heidän kävijämääränsä on lisääntynyt museossa.

Alès ei ole ihan pikkukaupunki suomalaisiin kaupunkeihin nähden.
http://en.wikipedia.org/wiki/Al%C3%A8s
Population (2008) 40,520 = Vuonna 2008 oli 40,520 asukasta.

http://www.kunnat.net/fi/tietopankit/tilastot/aluejaot/kuntien-lukumaara/Sivut/default.aspx

http://vrk.fi/default.aspx?docid=6707&site=3&id=0
Hyvinkää, Nurmijärvi, Lohja, Rauma ja Järvenpää ovat suurin piirtein saman kokoisia edellä olevan nettisivun mukaan.

Minun pitää taas kirjoittaa museouutiset eli yhdistyskirje. Vaikka tänne blogiini selostan pitkin vuotta tapahtumia, mutta yhteenveto täytyy tehdä. Sitäpaitsi kaikki eivät vielä harrasta nettiä, joten painetussa muodossa se pitää myös olla ja lähettää postitse. Toisaalta tämä digitaalisuus on helposti tuhoutuvaa, vähän väliä siitä lehdissä saa lukea. Joten vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia. Paperi säilyy korjussa. Kirjeillä, korteilla ja kirjoilla on tärkeä paikkansa tässä alati muuttuvassa maailmassa. Niiden arvo vaan nousee, kun digitaalinen voi hävitä yhtäkkiä kuin tuhka tuuleen.

Ranskalaisista pusuista

http://en.wikipedia.org/wiki/Culture_shock

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kulttuurishokki

http://lci.tf1.fr/france/societe/combien-de-bises-faites-vous-a-vos-proches-voici-la-carte-de-france-8541248.html

http://www.economist.com/blogs/gulliver/2014/10/kissing-business-acquaintances?fsrc=scn/tw/te/bl/xxxxorxxxxx

Tässä yksi kulttuurishokin aihe minulle Ranskassa. Vaikka tämä on minulle jo 16. vuosi täällä, en koskaan totu noihin poskipusuihin. (Tulin tänne ensi kerran vuonna 1992, mutta en silloin vielä asunut täällä, vasta vuodesta 1999, kun edellisenä vuonna olin ostanut tämän talon).

Minun mielestäni ne ovat pinnallisia ja outoja. Eikä minusta tarvitse jatkuvasti pussailla ystäviä tai perheen jäseniä saati sitten tuttavia tai sitten muita. Siinä astuu jo toisen reviirille.

Minä olen aina kiusaantunut ja otan melkein askeleen taaksepäin välttääkseni tuota epämiellyttävää lähestymistä. Kaikki ranskalaiset ystäväni ja tuttavani tietävät sen ja he eivät kiusaa minua noilla omituisuuksillaan. Siinä heillä taas on ihmettelemistä ja nauramistakin.

Kun menen joskus yhteen Missionin, joka on protestanttinen kirkko ja lomanviettopaikka, siellä oikein porukalla pussataan kaikkia, monta kertaa vielä molemmille poskille. Minä olen melkein paniikissa ja tekisi mieli juosta pakoon!

Kättelystä sen sijaan pidän. Se on minusta kohteliasta. Sitäpaitsi se on kansainvälisempi lähestymistapa ja tietyssä mielessä "turvallisempi", silloin ei "astu varpaille". Joka maassa kätellään, enemmän tai vähemmän.

Vaikka aina välillä tulee kulttuurishokki jostakin vieraalla maaperällä, ei se niin vakavaa ole. Huumori on yksi keino sopeutua. Muuten viihdyn erilaisessa kulttuurissa. Olen löytänyt pienen paikan Välimeren auringossa. Ja oppipoikana olen joka päivä kuin koulun penkillä ranskan kielen ja kulttuurin opissa. Oppia ikä kaikki.

Poikkeus vahvistaa säännön, kuten koulussa opittiin englannin tunnilla. Mukava yllätys aina on, kun museokäynnin lopussa joskus joku pikkulapsi antaa poskelleni pusun. Se on niin kuin palkan olisi saanut.

Joululoma-ajasta museossa

Museossa on ollut nyt joululomilla vähän elämää, kaikkiaan 19 henkeä on käynyt täällä. Midi Libre on julkaissut ylimääräisen "Minne mennä"-talvioppaan ja siinä on myös nukkenallemuseosta pieni artikkeli. En ole nähnyt sitä vielä, mutta se on tuonut tänne väkeä. Kiitos taas kerran paikallisen sanomalehden, joka ei meitä unohda.

Nämä museokävijät ovat olleet viereisistä kylistä ja he ovat usein tulleet kauempaa lomalle tulleiden perheidensä mukana. Kaikkia sukupolvia on ollut.

Yksi ryhmä kyseli puhelimella, jos voi tulla museoon, noin 20 henkeä. Olin sanonut heille, että vain 10 henkeä kerralla voi tulla sisään, joten he tulisivat sitten kaksi kertaa, koska museon tilat ovat pienet. Ryhmä muutti mielensä ja he eivät tulleetkaan ilmoittamatta mitään. Ihme käytöstä. He eivät viitsineet edes soittaa ja peruuttaa! Tätä on nykyään sattunut liian monta kertaa. Jos taas joku varaa ryhmävierailua, ei kannata ottaa vakavasti. Sellaista on tämän päivän mentaliteetti, sanoi Sébastien, kaikki täytyy saada heti, odottaa ei haluta mitään. Henriette lisäsi, että kaikkea näkee.

Olin herra ja rouva Bernardeilla, jotka ovat ystäviäni täällä kylässä. Heidän puutarhansa vieressä, joka on kylän läpikulkutien varrella, on nukkenallemuseon pieni kyltti. Sen vieressä on monia isoja mainoskylttejä. Yksi päivä tuli mieleen, että kysyn heiltä tilaisuuden tullen, jos saan laittaa siihen isomman kyltin kuten toisetkin ovat. Nyt kysyin ja sain luvan. Ensi viikolla ostan vaneria ja maalaan sen.

Uusi isompi museokyltti on sitten mitä parhaimmalla paikalla. Siitä kulkee autoja edestakaisin  jatkuvana virtana, koska tie menee Montpellier'hen ja Nîmesiin Anduzesta, St Jean du Gardista ja Alèsisista. Ajattelin tehdä kylttiin poikkeuksellisesti ison varjokuvan nukketalosta, jonka viereen voisi tehdä nallen varjokuvan. Ja tekstinä vain museo katuineen ja nuoli. Kuva pysähdyttää enemmän kuin pelkkä teksti. Ihmiset jäävät ihmettelemään kuvaa, mikä siinä oikein on.

Muuten yksi pariskunta, joka tuli tänne yllä mainitun Midi Libren jutun nähtyään, kyseli, kuinka kauan tämä museo on ollut olemassa. Kun sanoin, että tulee 15 vuotta. He ihmettelivät, etteivät ole koskaan kuulleet puhuttavan, vaikka asuvat vain 8km:n päässä. Varmaan nämä syntyään sevenniläiset ovat kylämme ohi kulkeneet monesti, mutta museokyltit ovat silti jääneet noteeraamatta. Siinä huomaa, miten sokeaksi tulee noille mainoksille, kun niitä päivittäin katselee. Toisaalta riippuu kiinnostuksesta tietenkin. He sanoivat, että he eivät ole kuulleet puhuttavan. Joten se puhuminen on pikkukyläläisille tärkeämpää kuin mikään muu ja tietenkin painettu sanomalehti, jolle he ovat uskollisia.

Tässä viimeisin yksi vieraskirja kommentti. Vapaa suomennukseni: "Tämä ihastuttava museovierailu vei meidät hetkeksi takaisin lapsuuteen. Kiitos hyvästä vastaanotosta ja opastuksesta. Museo on vaatinut paljon kärsivällisyyttä ja rohkeutta. Jospa kaikki nämä nuket ja nallet voisivat kertoa meille tarinansa!"

Linkit - museoista

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/12/09/voiko-museo-johdattaa-pikkukaupungit-tulevaisuuteen?ref=ydd-newest-in-subsp

10-vuotissynttärit

Museopaivakirja blogini täyttää 10 vuotta tänä uutena vuotena 2015.

Olen lapsesta asti ollut päiväkirjaan kirjoittaja. Me ihailtiin kaksossiskon kanssa naapurin Kirstiä, joka kirjoitti päiväkirjaa 60-luvulla. Joten heti kun opittiin kirjoittamaan 8-vuotiaina, piti saada oma päiväkirja. Niitä on nyt vintissä Suomessa pahvilaatikollinen. Varsinkin teini-ikäisenä se oli tärkeä harrastus. Päiväkirja oli meidän oma pieni maailmamme. Niiden sivujen väliin kerättiin muistoja ja muuta rekvisiittaa kuten scrapbooking.

http://en.wikipedia.org/wiki/Scrapbooking

Blogikirjoittelu on julkista toisin kuin päiväkirja. Mutta jos tämä museopaivakirja olisi vain yksinpuhelua, se olisi tylsää. Tässä blogissani kerron "matkaseikkailuistani". Matkoista aina puhutaan, ja seura on tärkeää, muuten tämä maailma on Lonely Planet.

http://www.lonelyplanet.com/

Laitoin tämän saman tekstin Facebookiin. Olen huomannut, että toiset viihtyvät siellä paremmin kuin blogeissa. Ja siellä voi kommentoida ja luoda uusia kontakteja helpommin. Lisäksi se on kansainvälinen. Olen alkanut osallistua enemmän muiden facebook-sivuihin. Siten tulee linkkiverkostoa ja mainosta vähän joka paikkaan. Niin nukkenallemuseo näkyy maailmanlaajuisessa verkossa jo paremmin kuin täällä paikan päällä Lézanin pikkukylämme keskiaikaisten labyrinttikatujen kätköissä. Google olisi tullut tänne kuvaamaan. Mutta se olisi ollut satojen eurojen sijoitus, johon meidän yhdistyksessä ei ole varaa.

Twitteriä en ole museolle tehnyt. Kahden blogin, kahden nettisivun ja facebook-sivun päivityksessä on minulle tarpeeksi hommaa. Lisäksi hoidan nyt ystäväni facebook-pagea.

Ranskankielinen blogini souvenirs täyttää ensi vuonna myös 10 vuotta. 

Netti on yksi tärkeimmistä markkinointi keinoista museolle.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015!

Tämä on postikortin kokoinen puulle maalattu öljyväritaulu, jonka ostin kesällä kirpparilta 5 eurolla. Se on signeerattu. Noita samantapaisia minulla on muutama pienempi, joista maksoin enemmän 10 euroa kpl.

Niitä yms. sisustustavaraa kerään nukketalojeni sisustukseen, kun taas aloitan uuden nukketaloprojektin.

Museokävijät ovat ihastuksissaan, kun näkevät oikeita tauluja nukketaloissa.

Joulupukki myöhästeli

Tänään se tuli postista. Se odotettu paketti.

Kaksoissisko sanoi minulle Skypessa internetissä puhuttaessa ennen jouluviikkoa, että minulle tulee joululahja postissa. Isosisko on sen lähettänyt. Se oli salaisuus.

Mutta meidän perheessä salaisuuksista viis. Kun oltiin pieniä, myös äidillä oli tapana kertoa ennen joulua, mitä meidän tädit olivat meille ostaneet. Hän itse ei ollut lapsena saanut lahjoja, se ei ollut yleistä 1920-luvulla maaseudulla. Joten nyt äiti tavallaan iloitsi lastensa lahjoista, kun hän niistä kertoi jo etukäteen. Eikä siten osannut pitää niitä salaisuuksina.

Isoveli oli ottanut "tehtäväkseen" hakea kaikki kätköpaikat, joihin oli lahjoja piilotettu, jos oli onnistuttu vähänkin niitä salaamaan. Hän näytti ne sitten meille suurina löytöinä. Se oli jännittävää.

Muistan kun yhtenä jouluna saatiin hienot sateenvarjot, ne kai tulivat täytenä yllätyksenä. Me juostiin sitten siskon kanssa sateenvarjoinemme ilosta riemuiten tuvan pöydillä (ompelukone Huskvarna mukaan lukien). Oltiin niinkuin lennossa, Maija Poppanen siitä tulee mieleen. Minulla on toinen noista sateenvarjoista esillä museossa, se Annin viininpunainen, omani ruudullinen on rikki ja hävinnyt.

Mieleeni on jäänyt hetki yhtenä jouluaattona, kun huomasin suureksi pettymyksekseni, että joulupukin paksujen ukkivaatteiden takaa pilkotti sivusta Veikko-veli. Ja sitten ymmärsin, että hän oli naamioitunut joulupukiksi! Joulupukkia ei kai sitten ole olemassakaan...se olikin satua. Siitä päivästä lähtien tiesin totuuden. En muista ikääni, niin pieni olin.

Vielä tästä tämän joulun lahjapaketista puheenollen. Se oli niin hyvältä haiseva, että Dixou koirani oli myös kovin innoissaan sen saapuessa. Sieltä tuli kaikkea hyvää syötävää: sulkaata, siskon tekemiä perinteisiä joulupiparkakkuja,  -kakkua, -torttuja...näkkileipää, suomalaista metvurstia, josta pidän kovasti, vastustamantonta lakritsia ja sitten lämmin flanellinen yöasu ja sukat.

Dixoun kanssa maisteltiin heti paketin auki saatua ihanaa torttua. Kaikki nuo Suomen syötävät "tuliaiset" piti piilottaa heti kaappeihin tai kauemmas. Huomasin, että Dixou alkoi etsiä ja haistella nenä pitkänä kaikki nurkat, mihin olisin voinut ne piilottaa. Se on aika ovela. Jos ei anneta mitään, se meinaa varmaan, että täällä on itsepalvelu.

Lakritsipussista osa on jo "tilattu" ranskalaiselle ystävälleni. Muuten yleensä olen saanut sen vaikutelman, että he eivät tykkää lakritsista kuten me suomalaiset.

Joulu on perhejuhla. On perhettä sitten kaukana tai lähellä, tärkeintä on, että ajatuksissa on läsnä, vaikka olisikin kaukana. 

Korvapuusteja tekemään!

http://www.martat.fi/ruoka/reseptit/korvapuustit/