Vierailu meni oikein hyvin, yli odotusten. Olin varautunut, koska tämä oman kylän väki ei ole ollut yleensä museostani kiinnostunut.
"Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan," sanotaan.
He olivat yllättävän kiinnostuneita kaikesta ja meillä oli mukavaa. Kaikilla oli jotakin kerrottavaa. Tunnelma oli hyvä.
Aika paljon samoja kysymyksiä tuli esille kuin yleensä: mistä olen löytänyt, olenko saanut lahjaksi, onko joukossa omia lelujani...Mutta ne kysymykset liikkuivat "sallitun" rajoissa kuten toivoo. On ollut monia paikallisia vuosien aikana, joiden uteliaisuudella ei ole rajoja, niin että hyvät tavat unohtuvat, kun juoruakat tai -ukot pääsevät vauhtiin. Jos minä menen jonnekin museoon, en kysy oppaalta museoesineiden sijasta hänen yksityiselämästään! Olen kuullut ystäviltäni, joilla on yritys Anduzessa, että ei kannata yllättyä mistään. Ihmisiltä voi suusta tulla ihan mitä sylki suuhun tuo, ilman harkintaa. Turistit ovat yleensä asiallisia, mutta paikalliset, jotka ovat eläneet koko elämänsä alle 60km säteellä kuten ennen vanhaan. Sellaista on pikkukylän mentaliteetti. Huomaa, kuinka tärkeää matkustelu on. Niin tuulettuu ja näkee ja oppii kaikenlaista, eikä tarvitse naapureita seurata nokka pitkänä. Niinkuin siinä olisi ainut elämänilo.
Entinen taloni omistaja perheenjäsenkin oli heidän joukossaan. Vanhaa perheomaisuutta hän tuli katsomaan ennemmin kuin minun museotani, sen huomasin, koska hänen piti lähteä melkein heti pois. Kaikki talot kyläläiset tuntevat ja niiden omistajat, entiset ja nykyiset. Nykyään lähes 1500 asukkaan kylä on alati kasvanut 900 asukkaasta 16 vuodessa, jotka olen täällä asunut.
Museokäynnin jälkeen oli suunniteltu vielä "konferenssi" hienosti ranskalaisittain sanottuna seurakuntataloon tämän ryhmän kanssa. En ollut siihen aluksi niin kauhean innostunut, mutta yllätyin. Se olikin hyvä idea ja niin voisi toistekin tehdä jonkun ryhmän kanssa. Piirtoheittimellä näytin kokoelma kuvia leluista, joita oli museossa juuri nähty. Nyt kerroin niistä enemmän kaikkine yksityiskohtineen. Siitä syntyi paljon keskustelua ja oltaisiin jatkettu kauemmin, mutta aika loppui.
Alimpana kuvassa ollaan kunnan seurakuntatalolla vierailun jälkeen. Suzanne sanoi, että hänen anoppinsa, joka omisti ennen kylän linnan, oli lahjoittanut tämän linnan maatalo-osan protestanttisen kirkon seurakuntatilaksi.
Suzanne oli apunani. Hän on asunut 30 vuotta täällä. Siinä on tyypillinen saksalainen kuten amerikkalaiset tai englantilaiset, jotka aikuisenakin kuljettavat pehmoleluaan mukanaan. Repussa näkyy hauska pehmo-otus. Se on tervetullutta huumoria tähän meidän tylsään aikuismaailmaamme. Mutta täytyy uskaltaa.
https://www.facebook.com/LaMaisonCecile
Siinä yllä Facebook sivulla Suzannen hieno vanha maalaistalo, joka on nyt majoituspaikkana.
Sébastien oli myös apujoukkoina. Tässä hänen Facebook sivu:
https://www.facebook.com/pages/G%C3%AEte-dEtape-dAnduze/1560989854137021
Sébastien näytti hyvää esimerkkiä näille muille ranskalaisille, miten voi olla apuna yhtä hyvin meille ulkomaalaisille kuin oman maan kansalaisillekin.
