Täällä kävi väkeä ihan mukavasti, lauantaina oli 17 ja sunnuntaina 19, vaikka linna ei ollut enää auki.
Pääsylipun sai euron halvemmalla kuin normaalisti. Museon kukkaroon tuli 148 euroa. Se oli hyvä tulos. Jokainen euro on meille tärkeä. Pennissä on miljoonan alku, sanoi vanha kansa.
Lauantain joitakin linnakävijöitä tuli tänne. Vien aina siirrettävän museokyltin sinne tänne päin tietä ohjaamaan. Markkinoida täytyy tavalla tai toisella, muuten ei kukaan tule käymään, vaikka voisi olla kiinnostunut.
Mutta varmaan juuri nuo linnakävijät olivat niitä muutamia tyytymättömiä ovemme takana, koska agressiivisena he olisivat tulleet sisälle maksamatta pääsymaksua. Heidän mielestään ihan joka paikkaan täytyy päästä ilmaiseksi kulttuuripäivinä. Ranskalainen temperamentti oli vähemmän ihastuttavaa, päinvastoin, se oli nyt vihastuttavaa! Pahalta tuntui, kun tämä museo on kotitalossani, ja täällä on yksityinen kokoelmani. Vaikka toimintamuoto on ei voittoa tuottava yhdistys, joka viittaa julkiseen paikkaan. Eri asia olisi, jos olisi kyseessä kunnan museo, jolloin kunta maksaa nuo sisääpääsymaksut kaikkien puolesta kuten linnassa, veronmaksajilleen. Joku on aina maksumiehenä, kun jotakin on ilmaista. Meidän minibudjettimme ei sitä mahdollista. Ei mikään ilmaiseksi pyöri. Emmekä me kuulu minkään subvention eli raha-avustuksen piiriin.
Muuten vierailut menivät oikein mukavasti. Kävijöiden joukossa oli paikallisia ja kauempaa tulleita ranskalaisia lomalaisia. Ikäjakautuma oli aika pieni, arviolta 25 vuotiaasta 93 vuotiaaseen. Ei siis lapsia, enimmäkseen eläkeikäisiä.
Joukossa oli ainakin kaksi madamea kylästämme. Toinen heistä ovesta sisään tullessaan heti alkoi valittaa pääsymaksusta. Ihmettelen noita ihmisiä. En minä vaan kehtaisi nurista 4 eurosta. Se on niin kun kannatusmaksu. En antanut periksi. Sanoin, että museotoiminnalla on kulunsa ja kokoelma tulee kalliiksi. Matameilla uteliaisuus voitti ja he suostuivat sitten maksamaan. Toisin kuin vieraampi rouva, joka kiukkuisena lähti pois ja jäi tuijottamaan syyttävänä ulos porukkansa kanssa.
Nuo pari kyläläistämme kysyivät vanhimmat vahanuket nähtyään, mistä ne on "saatu". Sanoin, että se on salaisuus....Sitten he jatkoivat, että onko ne kylästämme yhdestä talon vintista tuotu. Siellä kuulema oli ollut vanhoja nukkeja. Käytös oli ihmeellisen negatiivista ja toisen omaisuutta kyseenalaistavaa. Tai jos käytän toista sanaa, he olivat kateellisia, kun täällä oli hienoja nukkeja. Psykologian tunnilla koulussa opittiin, miten monenlaista reagointitapaa voikaan kateus kätkeä taakseen! Vierasviha paistoi tästä rumasta käytöksestä. Jo sekin, että ulkomaalainen ostaa talon Ranskasta, saa heidät näkemään punaista. Saati sitten perustaa museon, joka voisi menestyä heidän maan kamarallaan. Mutta kun alkukankeudesta päästiin, nämä nurinkurisetkin vierailijat muuttuivat ihan ok positiivisiksi. Nukkenallemuseo tempaisi heidät lumoihinsa. Täällä säilytetään vanhassa kirstussa nimittäin Onnen avainta. Ja sillä on taikavaikutuksensa kaikkiin.
Linnamme yhdistysryhmän pitäisi tulla museoon toisen vieraan ryhmän kanssa vasta joulukuussa. Luulin heidän tulevat aikaisemmin. Saa nähdä.
Kerron kaikki suorasuuna ja totuudentorvena, vaikka meistä ei aina tykätä.
