https://www.facebook.com/pg/Mus%C3%A9e-des-Poup%C3%A9es-et-Nounours-The-Doll-and-Teddy-Bear-Museum-216775301670987/videos/?ref=page_internal
Siinä useita videoita Nukkenallemuseon kokoelmasta.
lauantai 13. huhtikuuta 2019
Kotiin päin
"Prinsessan nukketalosta Peppi Pitkätossun Huvikumpuun...1800-luvun lopusta 2000-luvulle"http://dollhousedreams.free.fr/suomisivut/suomisivut.html …
Nukkenallemuseo hakee #nukketalo kokoelmalleen #näyttely paikkaa Suomesta.
https://www.youtube.com/watch?v=eixJYqWo47o
Nukkenallemuseo hakee #nukketalo kokoelmalleen #näyttely paikkaa Suomesta.
https://www.youtube.com/watch?v=eixJYqWo47o
maanantai 8. huhtikuuta 2019
Nukkenallemuseon historiikkia
Nukkenallemuseon #historiikkia. V.2000 äiti lähetti Suomesta kaksi pahvilaatikkoa, joissa oli tekemiäni nukkeja ja nalleja muutaman antiikkinuken kera. Niin päästiin alkuun.
Videokuvassa taloni kellari ennen remonttia. Kaikki kehuivat hieno kaarikellari. Minulle tuli idea museosta. #sadankokoelmastatuhansiin.
Videolla näkyy myös ensimmäisiä museomainoksia, joissa sanotaan 100 nukkea ja nallea on esillä, sitten 200 ja 250, lopuksi yli 2500.
Nykyään kaikki museossa on erilaista kuin ensimmäisinä vuosina. Itse tekemäni nuket ja nallet ovat saaneet tehdä tilaa kaikelle vanhalle, koska se tuo esiin muistoja, ei käsityö.
Lisäksi alussa museo oli vain alakerrassa, nyt se on myös toisessa kerroksessa. Silti pienet tilat.
Mistä löytyisi kaikille vanhoille nukeille ja nalleille uusi näyttelypaikka, tai ainakin osalle? Siinä kompakysymys. Mahdoton tehtävä, sanoisi.
Toisaalta mahdoton voi tulla myös mahdolliseksi, tai uskomaton uskottavaksi. Elämä yllättää aina välillä. Museoajatuksenikin oli utopistinen.
Kun v.2000 menin avaamaan puhelinyhteyttä tänne puhelinyhtiön liikkeeseen Alèsiin, sanoin virkailijalle, että haluaisin avata puhelinlinjan talooni, jonka olin juuri ostanut ja sinne tulee nyt museo. Madame sanoi, ettei hän usko puoliakaan, mitä kerron! Kuvastaa paikallisten ranskalaisten mentaliteettia, sellaisten, jotka eivät koskaan ole käyneet merta edemmäs kalassa. Suomalaisessa asiakaspalvelussa ei asiakkaita puhuteltaisi tuohon tyyliin. Asiakas on kuningas.
Nyt on menossa museon 19.vuosi. Mahtaako tuo sama sanavalmis virkailija huomata joskus museomainoksiamme Alèsissa tai muualla? Näkyvyyttä meillä on jo.
Niin ihmeitä tapahtuu. Eteenpäin elävä mieli, kuollut vain taaksensa katsoo, opittiin latinan tunnilla koulussa.
maanantai 25. maaliskuuta 2019
"Museoteatterissa"
Nyt on hiljaista kuten tavallisesti koululomien väliaikoina. Mutta eilen soi ovikello. Yksi eläkeläispariskunta halusi museoon.
Kun kysyin, miten he saivat tietää tästä museosta, netti heidän tänne toi. Vanhempi mies oli puhuvaisempi kuin hänen vähän nuorempi vaimonsa, joka sanoi olevansa kiinnostunut nukeista. Ja siinä kai syy tänne tuloon. Mies seurasi puolisoaan.
Huvittavaa oli, että jos miehillä on tapana tokaista, että nuket eivät kiinnosta, tässä tapauksessa nukeista tuli kuin sivunäyttelijöitä tässä "museoteatterissamme" sitä seuratessamme.
Näytän aina ensiksi kokoelmani vanhimmat. Ja nyt sain ensimmäistä kertaa esitellä myös nunnakammion katolisille ranskalaisille. He eivät sitä suuresti ihmetelleet. Se kuuluu heidän kulttuuriinsa. Meille suomalaisille siinä on enemmän ihmettelyä, ainakin minulle, olin ihastuksissani ja liikuttunut sen nähtyäni ja siksi sen ostin. Viime aikoina on ollut skandaaleja katolisessa kirkossa ja sen tähden myös se puhuttelee. Huomasi, että varmaankin me protestantit niistä enemmän puhumme avoimesti kuin katoliset. Kritiikkiä se on.
Kerran Suomessa ollessani oltiin Liedon Vanhalinnan museossa ja siellä oli "Elämänlanka" -näyttely. Se on motivoinut minua kertomaan kokoelmastani myös kuin elämänkiertokulkuna.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Liedon_Vanhalinna
Alakerrassa on esillä suru- tai muistonukke ja vainajan valvojaiset-nukketalo. Kummankaan tarinaa en heti alussa niitä hankkiesani tiennyt. Mutta niiden surullisuus kosketti. Myöhemmin tuli selitys. Nukkeen sain lisävalaistusta ihan viime aikoina, koska näin samantapaisen netissä ja sen tarinan, jonka mukaan kyseessä on viktoriaanisen ajan kuolleen lapsen nukke mustassa surulaatikossa kuin kuoleman puutarhassa. Se oli kuulema siihen aikaan tapana, koska lapsikuolleita oli hyvin paljon.
Vainajan valvojaiset miniatyyrinä liikutti tätä pariskuntaa. Näin heidän kauhistuneen ilmeensä. Kerroin Jokioisten Talonpoikamuseosta, jossa käytiin viime kesänä. Siellä on päärakennuksen lisänä kaikki monet entisajan sivurakennukset koottuna metsän kätköihin. On kuin astuisi satoja vuosia taaksepäin unohdettuun toiseen maailmaan. Yksityinen museopaikka, josta kuultiin paikalliselta ihmiseltä, ihan julkisesti mainostettu se ei ole. Siellä voi katsoa sisälle joka rakennukseen. Yhdessä hirsikammiossa minua pelästytti näky. Iso puinen käsintehty alkeellinen ruumisarkku. Katsoin kaksi kertaa. Arkku se oli ja puolittain auki. Pelottavaa! Näki, että oli tyhjä. Sekin piti varmistaa. Nykyihmiselle tulee mieleen kauhuelokuvat, niin kuin elokuvissa tai sitten kuin olisi rikosjuttua todistamassa Agatha Christien tyyliin.
Mutta siihen sain selityksen toissa päivänä, kun luin netistä tutkijan kirjoittamasta kirjajutusta, jonka mukaan entisaikoina maaseudulla vanhuksilla oli arkku odottamassa vuosikausia.
https://www.verkkouutiset.fi/selviytymisen-historiaa-syopalaisia-lapsityovoimaa-ja-pitkia-paivia/?fbclid=IwAR3gwxMS9r7o_umHDTI8N5azZLaz4NT3JDfR2Z5qtCdiuvmdwCIj4Um0UCU
(Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa. Kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun. Into Kustannus Oy.)
Sitten siirryttiin 1900-alun apteekkarin taloon, tarkoitan nukketaloa. Siinä jatkuu nämä entisajan ihmettelyn aiheet. Sanoin, että opin paljon myös teidän kanssanne, museokävijät. Saan lisää jutun juurta. Kun ostin sen apteekin, en huomannut itse kaikkea. Mutta museokävijöiden kanssa silmät aukeavat usein. Usko tai älä, tulee mieleen. Kaikkien erikoisten rohtojen lisänä, alkoholipulloja miniatyyrikoossa, ties mitä, on myös oikeita lääkepulloja, joissa on pohjalla tabletteja, oikeita ei mitään leikkikarkkeja. Lapset olivat "vaativaisia" myös ennen. Normeja ei ollut. Kun näilläkin epämääräisillä leluilla on joskus leikitty, ei ihme, että vahinkoja olisi tapahtunut.
1.maailmansodan Punaisen Ristin kenttäsairaalaa katsotessa tulee esille myös entisajan lääkemaailma ja sotien kauhut. Siinä on myös Rintintin, susikoira, joka edustaa eläinten sankaruutta sodissa. Sota-aikana viestipulut pelastivat ihmishenkiä. Taloihin rakennettiin puluja varten koloja ja kyyhkyslakkoja kuin hyötyeläimille kunniapaikkoja.
Nykymaailmassa pulut ovat moninkertaistuneet ja tulleet sitävastoin saastuttajaksi. Onkohan sekin ilmastomuutoksen syytä? Tässä vieressä on kaksi asumatonta taloa, jotka pulut ovat vallanneet ja katu on sen mukainen kakkakatu. Aika toivotonta siivottavaa. Kerran siitä puluongelmasta oli lehdessä. Uzèsin keskustassa on plataanikuja, joka reunoilla ulkoilmaravintoloita. Puluarmeijat viihtyvät noissa plataaneissa. En jätä autoani koskaan parkkipaikalla plataanien alle siksi, koska auto on sen jälkeen pulukakkojen peitossa.
Se siitä. Sitten Tuulen viemää plantaasi nukketalosta ja Setä Tuomon tuvasta puheenollen. Rikkaiden ja köyhien talosta. Kun sanoin, että siinä on orjien talo vieressä. Ne, jotka työskentelivät puuvillaplantaaseilla siihen aikaan, kun ei ollut vielä ihmis- ja lastenoikeuksia. Niin, vastasi mies, se oli sitä vahva voittaa heikomman- aikaa. Viidakon lakia.
Vielä yksi tarina. Miksi tänne kokoelmaan tuli paimen lampaineen-nukketalo? Olin nähnyt Hesarissa jutun "Susi koitui lukuisien lapsien kohtaloksi" (26.10.2017). Lisäksi minulla on kulkukauppiasnukke 1800-luvulta, kun ei ollut vielä edes kauppoja kylillä, oli vain noita kulkukauppiaita. Ne molemmat liittyvät tuohon susi-tarinaan. 1800-luvulla sen mukaan sudet tapettiin Suomessa sukupuuttoon asti, koska ne koituivat monen lapsen kohtaloksi. Sudet söivät lapsia, niin uskomattomalta kuin se tuntuu. Ajan lehtien kuolinilmoitukset niistä kertoivat, kansainvälisesti, näin samaa tapahtuvan Pariisin lähistön kuolinilmoitusten mukaan netissä. Vaarassa olivat matkustajat, paimenet, kulkukauppiaat jne. Pieni talo Preerialla TV-sarjassa puhuttiin sudenkestävästä ulko-ovesta. Ne voivat tulla jopa sisälle taloon ja viedä lapsen. Yhdessä 1800-luvun kansan suullisessa perimätiedossa oli tapaus venäläisestä kulkukauppiaasta, jonka jalat saappaineen löytyivät jäältä. Susi oli muuten syönyt koko ihmisen. Kun näitä puhuin, tämä vanhempi mies sanoi, niin se oli. Sitä vastoin kerran yksi nuorimies museossa kiisti kaiken "luonnonsuojelijana" ja väitti, että villit koirat söivät ihmisiä. Sutta piti hänen mukaansa suojella, mutta ei koiraa.
Meillä suomen kielessä on sanonta 'susi syö', jolla peloteltiin lapsia ennen. 'joutua suden suuhun'. Joten se on ollut konkreettista, ilmauksesta on tullut abstraktinen.
Isosisko muistutti minua, että noita susijuttuja ei saa lapsille kertoa museossa. En kerrokaan.
Täällä toisessa kerroksessa ihmiselämän kiertokulusta puhuttaessa on elämän ihmeestä eli syntymästä muistutus. Dionnen viitoset-nuket. Ensimmäiset viisinkertaiset monikkolapset, jotka säilyivät hengissä 30-luvulla. Vaikka heidän tarinansa oli surullinen.
Kun oli kaikki nähty myös yläkerrassa, kysyin taas tavalliset kysymykseni. Mistä pitivät eniten? Madame sanoi pitävänsä nukeista ja vaunuista, vahinko vaan, että on liian pienet tilat, ettei kaikkea näe kunnolla. Monsieur taas mainitsi nukketalot. Mutta lisäsi siihen, että ne olivat rikkaiden leluja. Pettyneenä ja vähän katkerana, hän sanoi, ettei hänellä ollut lapsena ainuttakaan lelua. Mutta jatkoi, että lapsen maailmassa voi kaiken muuttaa leluksi. Puupalasta voi rakentaa sitä ja tätä ajatuksissaan. Niin lapsen mielikuvitusmaailmalla ei ole rajoja. Ja se on luovuutta.
Aikamatkalla yhteiskunnan kehityksen heijastuksissa, kirjoittivat he vieraskirjaan lopuksi.
Dixie haukku otti museovieraat vastaan haukkuen ja seurusteli heidän kanssaan sen jälkeen kuin ihmisen paras ystävä.
Kun kysyin, miten he saivat tietää tästä museosta, netti heidän tänne toi. Vanhempi mies oli puhuvaisempi kuin hänen vähän nuorempi vaimonsa, joka sanoi olevansa kiinnostunut nukeista. Ja siinä kai syy tänne tuloon. Mies seurasi puolisoaan.
Huvittavaa oli, että jos miehillä on tapana tokaista, että nuket eivät kiinnosta, tässä tapauksessa nukeista tuli kuin sivunäyttelijöitä tässä "museoteatterissamme" sitä seuratessamme.
Näytän aina ensiksi kokoelmani vanhimmat. Ja nyt sain ensimmäistä kertaa esitellä myös nunnakammion katolisille ranskalaisille. He eivät sitä suuresti ihmetelleet. Se kuuluu heidän kulttuuriinsa. Meille suomalaisille siinä on enemmän ihmettelyä, ainakin minulle, olin ihastuksissani ja liikuttunut sen nähtyäni ja siksi sen ostin. Viime aikoina on ollut skandaaleja katolisessa kirkossa ja sen tähden myös se puhuttelee. Huomasi, että varmaankin me protestantit niistä enemmän puhumme avoimesti kuin katoliset. Kritiikkiä se on.
Kerran Suomessa ollessani oltiin Liedon Vanhalinnan museossa ja siellä oli "Elämänlanka" -näyttely. Se on motivoinut minua kertomaan kokoelmastani myös kuin elämänkiertokulkuna.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Liedon_Vanhalinna
Alakerrassa on esillä suru- tai muistonukke ja vainajan valvojaiset-nukketalo. Kummankaan tarinaa en heti alussa niitä hankkiesani tiennyt. Mutta niiden surullisuus kosketti. Myöhemmin tuli selitys. Nukkeen sain lisävalaistusta ihan viime aikoina, koska näin samantapaisen netissä ja sen tarinan, jonka mukaan kyseessä on viktoriaanisen ajan kuolleen lapsen nukke mustassa surulaatikossa kuin kuoleman puutarhassa. Se oli kuulema siihen aikaan tapana, koska lapsikuolleita oli hyvin paljon.
Vainajan valvojaiset miniatyyrinä liikutti tätä pariskuntaa. Näin heidän kauhistuneen ilmeensä. Kerroin Jokioisten Talonpoikamuseosta, jossa käytiin viime kesänä. Siellä on päärakennuksen lisänä kaikki monet entisajan sivurakennukset koottuna metsän kätköihin. On kuin astuisi satoja vuosia taaksepäin unohdettuun toiseen maailmaan. Yksityinen museopaikka, josta kuultiin paikalliselta ihmiseltä, ihan julkisesti mainostettu se ei ole. Siellä voi katsoa sisälle joka rakennukseen. Yhdessä hirsikammiossa minua pelästytti näky. Iso puinen käsintehty alkeellinen ruumisarkku. Katsoin kaksi kertaa. Arkku se oli ja puolittain auki. Pelottavaa! Näki, että oli tyhjä. Sekin piti varmistaa. Nykyihmiselle tulee mieleen kauhuelokuvat, niin kuin elokuvissa tai sitten kuin olisi rikosjuttua todistamassa Agatha Christien tyyliin.
Mutta siihen sain selityksen toissa päivänä, kun luin netistä tutkijan kirjoittamasta kirjajutusta, jonka mukaan entisaikoina maaseudulla vanhuksilla oli arkku odottamassa vuosikausia.
https://www.verkkouutiset.fi/selviytymisen-historiaa-syopalaisia-lapsityovoimaa-ja-pitkia-paivia/?fbclid=IwAR3gwxMS9r7o_umHDTI8N5azZLaz4NT3JDfR2Z5qtCdiuvmdwCIj4Um0UCU
(Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa. Kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun. Into Kustannus Oy.)
Sitten siirryttiin 1900-alun apteekkarin taloon, tarkoitan nukketaloa. Siinä jatkuu nämä entisajan ihmettelyn aiheet. Sanoin, että opin paljon myös teidän kanssanne, museokävijät. Saan lisää jutun juurta. Kun ostin sen apteekin, en huomannut itse kaikkea. Mutta museokävijöiden kanssa silmät aukeavat usein. Usko tai älä, tulee mieleen. Kaikkien erikoisten rohtojen lisänä, alkoholipulloja miniatyyrikoossa, ties mitä, on myös oikeita lääkepulloja, joissa on pohjalla tabletteja, oikeita ei mitään leikkikarkkeja. Lapset olivat "vaativaisia" myös ennen. Normeja ei ollut. Kun näilläkin epämääräisillä leluilla on joskus leikitty, ei ihme, että vahinkoja olisi tapahtunut.
1.maailmansodan Punaisen Ristin kenttäsairaalaa katsotessa tulee esille myös entisajan lääkemaailma ja sotien kauhut. Siinä on myös Rintintin, susikoira, joka edustaa eläinten sankaruutta sodissa. Sota-aikana viestipulut pelastivat ihmishenkiä. Taloihin rakennettiin puluja varten koloja ja kyyhkyslakkoja kuin hyötyeläimille kunniapaikkoja.
Nykymaailmassa pulut ovat moninkertaistuneet ja tulleet sitävastoin saastuttajaksi. Onkohan sekin ilmastomuutoksen syytä? Tässä vieressä on kaksi asumatonta taloa, jotka pulut ovat vallanneet ja katu on sen mukainen kakkakatu. Aika toivotonta siivottavaa. Kerran siitä puluongelmasta oli lehdessä. Uzèsin keskustassa on plataanikuja, joka reunoilla ulkoilmaravintoloita. Puluarmeijat viihtyvät noissa plataaneissa. En jätä autoani koskaan parkkipaikalla plataanien alle siksi, koska auto on sen jälkeen pulukakkojen peitossa.
Se siitä. Sitten Tuulen viemää plantaasi nukketalosta ja Setä Tuomon tuvasta puheenollen. Rikkaiden ja köyhien talosta. Kun sanoin, että siinä on orjien talo vieressä. Ne, jotka työskentelivät puuvillaplantaaseilla siihen aikaan, kun ei ollut vielä ihmis- ja lastenoikeuksia. Niin, vastasi mies, se oli sitä vahva voittaa heikomman- aikaa. Viidakon lakia.
Vielä yksi tarina. Miksi tänne kokoelmaan tuli paimen lampaineen-nukketalo? Olin nähnyt Hesarissa jutun "Susi koitui lukuisien lapsien kohtaloksi" (26.10.2017). Lisäksi minulla on kulkukauppiasnukke 1800-luvulta, kun ei ollut vielä edes kauppoja kylillä, oli vain noita kulkukauppiaita. Ne molemmat liittyvät tuohon susi-tarinaan. 1800-luvulla sen mukaan sudet tapettiin Suomessa sukupuuttoon asti, koska ne koituivat monen lapsen kohtaloksi. Sudet söivät lapsia, niin uskomattomalta kuin se tuntuu. Ajan lehtien kuolinilmoitukset niistä kertoivat, kansainvälisesti, näin samaa tapahtuvan Pariisin lähistön kuolinilmoitusten mukaan netissä. Vaarassa olivat matkustajat, paimenet, kulkukauppiaat jne. Pieni talo Preerialla TV-sarjassa puhuttiin sudenkestävästä ulko-ovesta. Ne voivat tulla jopa sisälle taloon ja viedä lapsen. Yhdessä 1800-luvun kansan suullisessa perimätiedossa oli tapaus venäläisestä kulkukauppiaasta, jonka jalat saappaineen löytyivät jäältä. Susi oli muuten syönyt koko ihmisen. Kun näitä puhuin, tämä vanhempi mies sanoi, niin se oli. Sitä vastoin kerran yksi nuorimies museossa kiisti kaiken "luonnonsuojelijana" ja väitti, että villit koirat söivät ihmisiä. Sutta piti hänen mukaansa suojella, mutta ei koiraa.
Meillä suomen kielessä on sanonta 'susi syö', jolla peloteltiin lapsia ennen. 'joutua suden suuhun'. Joten se on ollut konkreettista, ilmauksesta on tullut abstraktinen.
Isosisko muistutti minua, että noita susijuttuja ei saa lapsille kertoa museossa. En kerrokaan.
Täällä toisessa kerroksessa ihmiselämän kiertokulusta puhuttaessa on elämän ihmeestä eli syntymästä muistutus. Dionnen viitoset-nuket. Ensimmäiset viisinkertaiset monikkolapset, jotka säilyivät hengissä 30-luvulla. Vaikka heidän tarinansa oli surullinen.
Kun oli kaikki nähty myös yläkerrassa, kysyin taas tavalliset kysymykseni. Mistä pitivät eniten? Madame sanoi pitävänsä nukeista ja vaunuista, vahinko vaan, että on liian pienet tilat, ettei kaikkea näe kunnolla. Monsieur taas mainitsi nukketalot. Mutta lisäsi siihen, että ne olivat rikkaiden leluja. Pettyneenä ja vähän katkerana, hän sanoi, ettei hänellä ollut lapsena ainuttakaan lelua. Mutta jatkoi, että lapsen maailmassa voi kaiken muuttaa leluksi. Puupalasta voi rakentaa sitä ja tätä ajatuksissaan. Niin lapsen mielikuvitusmaailmalla ei ole rajoja. Ja se on luovuutta.
Dixie haukku otti museovieraat vastaan haukkuen ja seurusteli heidän kanssaan sen jälkeen kuin ihmisen paras ystävä.
tiistai 19. maaliskuuta 2019
Pieni palanen yhden ihmisen elämästä kaukaa menneisyydestä
Katolisten kulttiesineiden yhdistys vastasi sähköpostiini ja nyt tiedetään enemmän tästä uudesta löydöstäni. Kulttuuritietoa. Mutta ei kaikkea.
Tuon nunnan henkilökohtainen tarina jää salaisuudeksi. Miksi hän mahtoi mennä luostariin? Mitkä lie hänen ajatuksensa ja minkälainen hänen elämänsä? Tässä tulee esille yhden ihmisen tosielämä eikä mikään keksitty satu. Siksi se minua liikutti. Totuus on tarua ihmeellisempää, sanotaan.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Fransiskaanit
http://poorclare.org/
Tämä on fransiskaaninen klarissalainen (Pyhän Klaaran mukaan) nunnakammio 1800-luvun lopusta.
Nunnalla näkyy vasemmalla puolella fransiskaanien naruvyö, jossa on 3 solmua. Ne symboloivat 3 luostarilupausta: tottelevaisuus-, köyhyys- ja siveysvalaa.
Edessään nunnalla on käsityökori, jossa on sahareunat.
Seinillä on 3 espanjankielistä gravyyriä: Pyhä Fransisca, Pyhä Teresa ja Neitsyt Maria. Silti tämä on varmaankin tehty Ranskassa, sanoo tuon yhdistyksen puheenjohtaja.
Jeesus ristiinnaulittuna vasemmalla ja sen yläpuolella on puksipuun vihreä oksa, joka symboloi siunausta.
Oikealla puolella on toinen risti ja sen alapuolella on rukouspaikka.
Askeettinen sisustus, vain sänky, pikkutuoli ja isompi tuoli, jossa nunna istuu, seinäpöytä muutamine kirjoineen, pyyhe aamuilta puhdistautumiseen, nurkkahylly. Nunna on lukemassa pyhiä tekstejä. Näin hän kuvaa omaa elämäänsä luostarissa kotiväelleen, joita hän ei mahdollisesti enää koskaan näe.
Fransiskus Assisilainen perusti fransiskaani veljes-ja nunnakunnan 1200-luvulla. Hän oli myös ensimmäisten jouluseimien rakentaja. Fransiskus Assisilaisen ajatuksia luetaan ekumeenisesti. Luonnonystävä.
https://tampereenseurakunnat.fi/sivustot/etsikko/viljele_varjele/franciscuksen_aurinkolaulu
https://fr.wikipedia.org/wiki/Ordre_des_Pauvres_Dames
https://fr.wikipedia.org/wiki/Franciscaines_clarisses
http://www.fccongregation.org/home/inner/1
https://fr.wikipedia.org/wiki/Fran%C3%A7ois_d%27Assise
https://en.wikipedia.org/wiki/Francis_of_Assisi
sunnuntai 10. maaliskuuta 2019
1800-luvulta nunnaterveisin
Nunnakammio. Jo viime syksynä näin tämän ja suunnittelin sitä museoon. Vasta nyt saatiin se tänne.
Odottaa kannattaa. Ei kaikkea voi saada, c'est la vie, tai heti saada. Kärsivällisyys palkitaan.
Olen siten surffaillut netissä ja ottanut selvää näiden historiasta. Kirjoitan vielä yhteen yhdistykseen, jolla on nunnakammio ja katolisten reliikkien kokoelma ja kyselen enemmän tästä. Toistaiseksi tietää sen olevan ehkä Karmeliittiluostarista. Sen seinällä on Pyhän Teresan, - Fransiskuksen ja - Marian kuvat.
Kun näin näitä miniatyyri nunnakammioita ensimmäistä kertaa, ne pysähdyttivät. Yhdessä museossa Ranskassa on niistä ollut näyttely, siitä kerrotaan netissä.
http://www.musee-hieron.fr/catalogue-dexposition-cellules-de-nonnes/
https://www.lejsl.com/edition-de-chalon/2012/12/12/une-exposition-sur-les-cellules-de-nonnes
https://www.orbis.info/2018/07/paray-le-monial-exposition-sur-les-boites-de-nonnes-au-musee-du-hieron/
https://www.objetsdhier.com/boite-de-nonne-1254
Tämäkin on jonkun luostarilupauksen tehneen nunnan tekemä kotiväelleen muistoksi elämästään luostarissa. Tositarina. Ei mikään leikkikalu. Ehkä nukke on hänen omansa lapsena saatu, jonka hän on vienyt luostariin muistona.
Viime aikoina on paljastunut paljon skandaaleja katolisesta kirkosta. Yksi oli nunnan pako luostarista. Hän tekeytyi kuolleeksi ja joidenkin avustamana pääsi ulos kuin lintu häkistään. Niin sen voi kokea, jos ei tunne omaksi paikakseen.
https://historianet.fi/yhteiskunta/keskiaika/nunna-lavasti-oman-kuolemansa
https://www.theguardian.com/books/2019/feb/11/archive-shows-medieval-nun-faked-her-own-death-to-escape-convent
https://yle.fi/uutiset/3-10271503 Leikkikentän alta löytyi lasten joukkohauta.
Siinä myös yksi skandaali. Nykyaikana paljastuu monia asioita, jotka olivat ennen tabuja.
Minä ajattelin tuollaista kammiota kuin rangaistuksena ja vankilana. Siksi liikutuin. Voihan sitä raamattua lukea muutenkin, ei tarvitse olla suljettuna, eristettynä, erakkona muusta maailmasta. Sitäpaitsi ihminen ei ole saari, kuten sanotaan. Toisaalta se on vain minun ajatukseni. Niin paljon kuin on miestä on mieltä.
Oli ajatuksemme mitkä tahansa tämän nähdessä, joka tapauksessa se herättää keskustelua ja on puhutteleva.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2019
Linnanrouva, taiteilija ja muita
Nyt on hiihtoloma ja museossa on ollut vähän elämää pitkästä aikaa. Enimmäkseen aikuisia, eilen myös lapsia.
Viikonlopulla oli yksi vanhempi pariskunta. He tulivat, koska näkevät museokyltin usein tien vieressä, vaikka asuvatkin kauempana Sevenneillä, mutta käyvät täällä lähimain.
Mitä aina paljastuu, kun ihmisiä haastelen? Mukava tietää, mistä kaukaa ovat kotoisin.
Nämä ovat asuneet monessa paikassa Ranskassa, pohjoisesta etelään. Burkina Fasossa he ovat olleet humaanitäärisessä työssä, rouva on sairaanhoitaja. Pariisin myös mainitsivat. Nukkenallemuseo on pariisilaisten suosiossa, koska heitä täällä käy paljon.
Näytin vanhoja pelikorttejamme 60-luvulta tarinakaapista ja kerroin, että Suomessa oli vähän ulkomaalaisia ennen. Varsinkin me maaseudun lapset ei oltu nähty erilaisia kansalaisuuksia kuin pelikorteissa. Turussa käydessä nähtiin joskus amerikkalaisia ja saksalaisia. Amerikkalaiset vilkuttuvat ja lähettivät lentosuukkoja meille kaksosiskon kanssa. Lapsena meillä oli aina samanlaiset vaatteet. Kaksoset saavat yleensä paljon huomiota. Kuvassa me olemme 8v, jolloin me saimme ensimmäiset silmälasit.
Mies jatkoi, kun he menivät Afrikkaan syrjäiseen kylään Burkina Fasoon, siellä mustat eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoisia. Lapset alkoivat itkemään heidät nähdessään, niin outoa se heistä oli, ja ihmiset halusivat koskea heidän valkoihoisia käsiään ja vaaleita hiuksia suurena ihmeenä.
Poislähtiessään pariskunta antoi käyntikortin ja kutsui kotigalleriaansa Sevenneille syksyllä. Mies on taiteilija ja pitää taidenäyttelyä. He olivat nykyajan harvoja ihmisiä, jotka eivät omista internettiä ja vastustavat sitä. Telkkaria ei heillä ole myöskään. Kun sanoin, että taiteilijalle netti olisi hyvä mainospaikka, hän vastasi, ettei tarvitse sellaista. Tuonne taidetapahtumaan on tulossa noin 100 henkeä, hän on siis jo tunnettu.
Sitten toisista museokävijöistä puheenollen. Olen jättänyt museomainoksia naapurikylän kunnantalolle aina joskus ohi kulkiessani. Sieltä Ribauten kylän linnasta tuli nyt linnanrouva neljän lapsenlapsensa kanssa museoon. Olen ollut hänen linnassaan ystävieni kanssa aikoja sitten. Hän ei muistanut minua. Jo silloin mainostin tätä nukkenallemuseota. Minua huvitti tämä linnan tyylikäs emäntä, jolla oli kirkkaanpunaista huulipunaa. Arkisella maaseudulla se näyttää kaupunkimaiselta ja juhlalliselta. Hän kertoi olevansa alkuaan lähtöisin Pariisin ja Pohjois-Ranskan alueelta. Entiset pariisilaiset pysyvät tyylikkäinä, olen sen huomannut ennenkin museossa. Tämä nyt yli 70v leski oli mennyt naimisiin Ribauten linnan omistajan kanssa nuoruudessaan. Hänen neljä 4-15 vuotiasta lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, käyttäytyivät esimerkillisesti ja kuuntelivat kuin pikkuaikuiset keskusteluamme ja myös osallistuivat siihen kommentteineen. Se entisajan kurinpito oli tehnyt tehtävänsä, vaikka sitä kasvatusmenetelmää nykyaikana kyseenalaistetaan vapaalla kasvatuksella. 4v tyttökin oli kärsivällinen loppuun asti, kiirettä ei heidän tarvinnut tämän pikkulapsen takia pitää. Varsinkin nukketalot saivat paljon kehuja. Harvemmin paikalliselta saa näin paljon positiivista palautetta ja kiitosta tehdystä työstä. Siinä meillä on nyt vaikutusvaltainen PR nainen nukkenallemuseota mainostamassa.
http://www.cevennes-tourisme.fr/ribaute-les-tavernes/chateau-de-ribaute/tabid/2678/offreid/cc5bc03c-ab1b-4c9c-bd5f-1b87dc7b434f
https://www.facebook.com/chateauderibaute/
Eilen tuli yksi perhe 8v tyttölapsensa kanssa. Nimesin lähellä he asuvat, vaikka ovat kotoisin eri puolelta Ranskaa. Museokyltti tien vieressä vaikutti heihin, vaikka se ei paikallisiin usein tehoa, vain turisteihin. Kirppuritoriharrastajia eli kaiken vanhan ystäviä kuten minä.
Museo tuo mukanaan paljon kohtaamisia, joita ei muuten tulisi. Yllättävää ja opettavaista. Mutta ajatustenvaihto on kaiken avain ja se, mikä on rikastuttavaa.
Museon vieraskirjaan tuli taas uutta. Kuinka paljon eri ammatteja, eri kansalaisuuksia, muutenkin erilaisia ihmisiä, persoonallisuksia täällä on käynyt ja käy! Viime aikoina on ollut aika paljon laidasta laitaan. Toisen ihmisen arvokkuudesta toisen vaatimattomuuteen, enemmän tai vähemmän rikkaista enemmän tai vähemmän köyhiin. Tuulen viemää elokuvassa, kun rikas oli tullut köyhäksi, sitä ei saanut näyttää. Päähenkilö rikas Scarlett O'Hara köyhtyessään teetti verhoista uuden puvun, hieno piti olla.
Suomen kansalaisuudestani saa yleensä plussaa ainakin turistien keskuudessa täällä museossa, mutta useimmiten paikallisten keskuudessa olisi parempi olla samaa maata, samassa paikassa syntynyt kuin muutkin. C'est la vie, sellaista elämä on, jos ei ole koskaan ollut merta edemmäs kalassa.
Koirauutiset lopuksi. Kun museoon tulee aikuisia, jotka tykkäävät elukoista, Dixie pitää heille seuraa, vaikka alussa se hoitaa museovahtikoiran "tarkastustehtävät" haukkuen ja nuuskien kaikki vieraat hyvin. Mutta jos on pieniä lapsia, haukku joutuu liekaan kulisseihin kurkkimaan verhon takaa museokävijöiden vierailua. Se ei ole tottunut lapsiin, joten niin on parempi.
Viikonlopulla oli yksi vanhempi pariskunta. He tulivat, koska näkevät museokyltin usein tien vieressä, vaikka asuvatkin kauempana Sevenneillä, mutta käyvät täällä lähimain.
Mitä aina paljastuu, kun ihmisiä haastelen? Mukava tietää, mistä kaukaa ovat kotoisin.
Nämä ovat asuneet monessa paikassa Ranskassa, pohjoisesta etelään. Burkina Fasossa he ovat olleet humaanitäärisessä työssä, rouva on sairaanhoitaja. Pariisin myös mainitsivat. Nukkenallemuseo on pariisilaisten suosiossa, koska heitä täällä käy paljon.
Näytin vanhoja pelikorttejamme 60-luvulta tarinakaapista ja kerroin, että Suomessa oli vähän ulkomaalaisia ennen. Varsinkin me maaseudun lapset ei oltu nähty erilaisia kansalaisuuksia kuin pelikorteissa. Turussa käydessä nähtiin joskus amerikkalaisia ja saksalaisia. Amerikkalaiset vilkuttuvat ja lähettivät lentosuukkoja meille kaksosiskon kanssa. Lapsena meillä oli aina samanlaiset vaatteet. Kaksoset saavat yleensä paljon huomiota. Kuvassa me olemme 8v, jolloin me saimme ensimmäiset silmälasit.
Mies jatkoi, kun he menivät Afrikkaan syrjäiseen kylään Burkina Fasoon, siellä mustat eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoisia. Lapset alkoivat itkemään heidät nähdessään, niin outoa se heistä oli, ja ihmiset halusivat koskea heidän valkoihoisia käsiään ja vaaleita hiuksia suurena ihmeenä.
Poislähtiessään pariskunta antoi käyntikortin ja kutsui kotigalleriaansa Sevenneille syksyllä. Mies on taiteilija ja pitää taidenäyttelyä. He olivat nykyajan harvoja ihmisiä, jotka eivät omista internettiä ja vastustavat sitä. Telkkaria ei heillä ole myöskään. Kun sanoin, että taiteilijalle netti olisi hyvä mainospaikka, hän vastasi, ettei tarvitse sellaista. Tuonne taidetapahtumaan on tulossa noin 100 henkeä, hän on siis jo tunnettu.
Sitten toisista museokävijöistä puheenollen. Olen jättänyt museomainoksia naapurikylän kunnantalolle aina joskus ohi kulkiessani. Sieltä Ribauten kylän linnasta tuli nyt linnanrouva neljän lapsenlapsensa kanssa museoon. Olen ollut hänen linnassaan ystävieni kanssa aikoja sitten. Hän ei muistanut minua. Jo silloin mainostin tätä nukkenallemuseota. Minua huvitti tämä linnan tyylikäs emäntä, jolla oli kirkkaanpunaista huulipunaa. Arkisella maaseudulla se näyttää kaupunkimaiselta ja juhlalliselta. Hän kertoi olevansa alkuaan lähtöisin Pariisin ja Pohjois-Ranskan alueelta. Entiset pariisilaiset pysyvät tyylikkäinä, olen sen huomannut ennenkin museossa. Tämä nyt yli 70v leski oli mennyt naimisiin Ribauten linnan omistajan kanssa nuoruudessaan. Hänen neljä 4-15 vuotiasta lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, käyttäytyivät esimerkillisesti ja kuuntelivat kuin pikkuaikuiset keskusteluamme ja myös osallistuivat siihen kommentteineen. Se entisajan kurinpito oli tehnyt tehtävänsä, vaikka sitä kasvatusmenetelmää nykyaikana kyseenalaistetaan vapaalla kasvatuksella. 4v tyttökin oli kärsivällinen loppuun asti, kiirettä ei heidän tarvinnut tämän pikkulapsen takia pitää. Varsinkin nukketalot saivat paljon kehuja. Harvemmin paikalliselta saa näin paljon positiivista palautetta ja kiitosta tehdystä työstä. Siinä meillä on nyt vaikutusvaltainen PR nainen nukkenallemuseota mainostamassa.
http://www.cevennes-tourisme.fr/ribaute-les-tavernes/chateau-de-ribaute/tabid/2678/offreid/cc5bc03c-ab1b-4c9c-bd5f-1b87dc7b434f
https://www.facebook.com/chateauderibaute/
Eilen tuli yksi perhe 8v tyttölapsensa kanssa. Nimesin lähellä he asuvat, vaikka ovat kotoisin eri puolelta Ranskaa. Museokyltti tien vieressä vaikutti heihin, vaikka se ei paikallisiin usein tehoa, vain turisteihin. Kirppuritoriharrastajia eli kaiken vanhan ystäviä kuten minä.
Museo tuo mukanaan paljon kohtaamisia, joita ei muuten tulisi. Yllättävää ja opettavaista. Mutta ajatustenvaihto on kaiken avain ja se, mikä on rikastuttavaa.
Museon vieraskirjaan tuli taas uutta. Kuinka paljon eri ammatteja, eri kansalaisuuksia, muutenkin erilaisia ihmisiä, persoonallisuksia täällä on käynyt ja käy! Viime aikoina on ollut aika paljon laidasta laitaan. Toisen ihmisen arvokkuudesta toisen vaatimattomuuteen, enemmän tai vähemmän rikkaista enemmän tai vähemmän köyhiin. Tuulen viemää elokuvassa, kun rikas oli tullut köyhäksi, sitä ei saanut näyttää. Päähenkilö rikas Scarlett O'Hara köyhtyessään teetti verhoista uuden puvun, hieno piti olla.
Suomen kansalaisuudestani saa yleensä plussaa ainakin turistien keskuudessa täällä museossa, mutta useimmiten paikallisten keskuudessa olisi parempi olla samaa maata, samassa paikassa syntynyt kuin muutkin. C'est la vie, sellaista elämä on, jos ei ole koskaan ollut merta edemmäs kalassa.
Koirauutiset lopuksi. Kun museoon tulee aikuisia, jotka tykkäävät elukoista, Dixie pitää heille seuraa, vaikka alussa se hoitaa museovahtikoiran "tarkastustehtävät" haukkuen ja nuuskien kaikki vieraat hyvin. Mutta jos on pieniä lapsia, haukku joutuu liekaan kulisseihin kurkkimaan verhon takaa museokävijöiden vierailua. Se ei ole tottunut lapsiin, joten niin on parempi.
tiistai 19. helmikuuta 2019
Yksi nukkereisu ja tuhat ihmettä
Viime viikolla sain yllättävän sähköpostin. Toisaalta tulee nukke-nalle yms. myyntiehdotuksia aika useinkin puhelimitse tai sähköpostilla. Ihmiset ottavat yhteyttä ja kauppaavat tai sitten haluavat lahjoittaa. Mutta tällä kertaa oli jotakin erilaista. Kutsu linnaan katsomaan myytävää nukkekokoelmaa. Se kuulosti hienolta. Mutta toisaalta maailmalla on kaikenlaista vilppiä, joten pienin varauksin suhtauduin tähän uutiseen. Ensimmäinen ajatus oli, että ei kannata ainakaan yksin sinne mennä. Voisi olla pelottavaakin. Porukalla on parempi.
Seija ja Andrew tulivat tänne käymään ja ehdotin heille. En ollut heille kertonut mitään etukäteen, koska miehet voivat sanoa, että nuket eivät kiinnosta. Sitten vaan sanoin yhtäkkiä, että meillä on kutsu linnaan. Se kiinnostaa yleensä kaikkia.
Aika oli sovittu klo13H30. Olin katsonut netistä osoitteen, vaikka he vielä kertoivat sen uudessa sähköpostissa. Ei ollut kaukana täältä.
Hain tietoja netistä ja paljastui paikallislehtiartikkelista, että kyseessä on saksalaispariskunta, joka on ostanut linnan 70-luvulla ja kunnostanut sen. Nyt jo oli turvallisempaa mennä sinne, koska oli pieni porukka koossa ja tiesi vähän linnan väestä, joka meidät vastaanotti.
Sitten yllätys yllätys. Vaikka me menimme sinne kuin myytäviä nukkeja katsomaan, me vietimme siellä mukavan iltapäivän jutellen takkatulen ääressä, kuin ystävien seurassa. Siinä käytiin vähän läpi elämäämme kaikki. Eläkeläispariskunta halusi myös näin tutustua uusiin ihmisiin. Entisiä opettajia molemmat ja myös antiikkiliike heillä on ollut Saksassa.
Huvittavaa oli, koska ne pääasiana olleet nuket jäivät vähän niin kuin sivuasiaksi.
Linnaan kuuluu myös oma kappeli, jossa järjestetään ohjelmaa kulttuuripäivinä syksyisin.
keskiviikko 13. helmikuuta 2019
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)