Päiväkirjaa nukketalojättiläisen tulosta 1.

Korona pitää museon kiinni. Onneksi on virtuaalinen maailma, niin voi pandemiankin aikana näyttää aarteita.

Tämä pyörii nyt päässäni. Huomenna aamupäivällä se tulee Englannista. Olen haljeta jännityksestä. Alakertaa piti valmistella, jotta saa mahtumaan jättikokoisen nukketalon.

Sormet syhyvät, kun katsoo noita neljää tyhjää huonetta nätteine kukkatapetteineen. Siinä seuraava työmaani, kun siistin ja sisustan sitä ajanmukaisesti 1890-luvulle. Yleensä kestää noin vuodenpäivät, kun hakee netistä talon täyteen. 

Lähetys saa olla paketissaan varmaankin jouluun asti, jos sisko löytää talon, jonne museon saa perustaa, niin ei tarvitse paketoida tätä uudestaan sinne vietäväksi. Yksi paketti sitten jo valmiina. Jos en muuta mieltä ja avaa sitä kärsimättömänä.

Tämä englantilainen nukketalo tulee kuin korona pandemia muistona.

Nukketalo on jättikokoinen, 156cm korkea ja jalustansa kanssa yli 2m17cm, 82cm leveä ja 59cm syvä, joten se on nyt kokoelmani suurin esine. 

 

Pienin on 1,3cm artikuloitu saksalainen grödnertal puunukke ja tulitikkulaatikkoon tehty Nooan arkki Seiffenissa Saksassa. Lapsilla on ollut noissa miniatyyreissä ihmettelemistä. Tässä seuraava ihmettelyn kohde.

 

Nukketalossa on samanlainen katto kuin Louhisaaren kartanossa, "hollantilaiskatto eli aumakatto".

 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Louhisaaren_kartano#/media/Tiedosto:Villn%C3%A4s_g%C3%A5rd.jpg

 

Turun linnassa on hieno nukketalo, joka nähtiin lapsena. Se on mielikuvitustani siivittänyt. Ajattelin silloin, että se oli linnan prinsessan nukketalo. Myöhemmin on selvinnyt kirjasta sen olleen lahja sairaalle lapselle. Kuvassa alimpana.

Nukke oven takana!

Korona pitää museon kiinni. Onneksi on virtuaalinen maailma, niin voi pandemiankin aikana näyttää aarteita. 

 

Naapurikylästä Tornacista tuli yllätys. Ovikello soi. Sanoin, että museo on kiinni pandemian takia. Madame näytti nukkea, jonka haluaa lahjoittaa museoon.

 

Ihana Raynal merkki 1920-luvulta. Se muistuttaa italialaista Lenci nukkea, josta se on saanut vaikutteita. Nämä ovat huopanukkeja. 

 

Vieraskirjaan saatiin uusi teksti. Ei ole kukaan siihen kirjoittanut pandemian alun kevään 2020 helmikuun jälkeen, kun koronavaara on sulkenut siitä asti museon.

 

Näin hän kirjoitti vapaasti suomennettuna:

"Haluan lahjoittaa tämän tätini nuken vuodelta 1925 ja hänen sille tekemät vaatteet.  Kiitollisena siitä, että nukkea hemmotellaan museossa kuten sitä on ennenkin hemmoteltu. Toivoo Marie-Claude Bincaz, Tornac."

Marie-Clauden pappa oli seppä ja tienasi hyvin, kun sai ostettua jo siihen aikaan kalliin nuken tyttärelleen. 

 

Museokäyntiä suunniteltiin, kun koronatilanne paranee.

 

Tässä lähikuva nukesta vaatelaatikko vieressä kuin pieni "matkalaukku", kun on tullut uuteen kotiin.

.

Minulla on ennestään kolme Raynal nukkea, yksi Marseillesta ostettu 20-luvulta myös ja kaksi Helsingistä ostettua, 30-luvun nukkepari, joilla on kuulema hollantilainen protestanttinen asu. 

Kun ostin nuo nuket Helsingin antiikkikaupasta 1980-luvun lopulla, ne näyttivät minusta kauhean vanhoilta, vaikka eivät ole kuin 30-lukua. Siihen aikaan en ollut nähnyt kaupoissa vielä kovin vanhoja leluja, vain museossa. Internetti on muuttanut kaiken. Ei ole enää harvinaista nähdä myynnissä 1800-luvun tavaraa kuten ennen oli.

Taas saatiin lahja museoon. Yli 20 museovuotta kantaa sellaistakin hedelmää. Lisäksi puhelin soi aina välillä ja varsinkin nyt taas, kun vuosilomia on. Nuket ja nallet ovat suosittuja, vaikka pikkukylässä olisivat. Kaupunki ei ole silloin ainut paikka museoille.

Historiaa etsimässä

Tarton Lelumuseo Virossa 

Poissyn Lelumuseo Pariisin lähettyvillä

Lelumuseo Juran vuoristossa Sveitsin rajalla Geneven lähellä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Moirans-en-Montagne 

Pollockin Lelumuseo Lontoossa 

Kun vertaa eri Nukke-tai Lelumuseoita, näkee miten suuri ero niillä voi olla, vaikka sama lapsuusteema olisi kaikilla. Nykyisen kansainvälisen museotrendin mukaan lapset ovat pääasiallinen yleisö ja heitä varten on "kaikki" tehty. Museosta tulee silloin kuin lastentarha, jossa lapset leikkivät. Ja lapsien tapa koskettaa kaikkea on "hyväksyttyä" kuin oppimisen ehtona.

Yllä linkit lontoolaiseen, virolaiseen ja kahteen ranskalaiseen museoon. 

Tarton Lelumuseo on ihastuttavassa vanhassa talossa ja muutenkin ihana museo, jossa poikkesin kerran Suomen matkallani. Täynnä liikuttavaa Viron historiaa.

Poissyn museo Pariisin lähettyvillä oli hieno kokemus myös. Historiallisessa rakennuksessa monipuolinen kokoelma kertoo Ranskan historiaa.

Pollockin teatterinen Lelumuseo Lontoossa oli vanhassa monikerroksisessa talossa, jossa kaikki tila käytetty hyväksi hauskasti seiniä myöten. Kun kulki kerroksesta toiseen lattiat narskuivat kuin kummitustalossa. Siellä näin upeat kokoelmat tinasotilaita ja muuta.

Juran vuoristossa Sveitsin rajoilla olevaa Lelumuseota en tunne, en ole siellä päin sattunut kulkemaan, jotta sen olisin matkan varrella käynyt katsomassa. Alue on kuuluisa puuleluistaan. Mutta heidän nettisivujensa perusteella ei houkuta sinne meno. Kaikki on näköjään rakennettu vain lapsille. Kirkuvat räikeät värit ulkona ja sisällä ovat luotaantyöntäviä, lapsia ne miellyttävät varmaankin. Muutenkin ruma moderni arkkitehtuuri kauhistuttaa. Missä siellä on historiaa, koska kerran museo on kyseessä? Vaikutelma on kaikkea muuta. Museo menettää paljon kävijöitä, jos se houkuttelee vain osaa kansasta.

Kun 60-luvulla Anna-tätimme vei meitä siskojen kanssa Turun linnaan ja Luostarinmäelle, me kuuntelimme aikuisten mukana lumoissamme vanhoja tarinoita, joita siellä kerrottiin. Ei siellä olisi tullut kuuloonkaan koskea johonkin tai hakea leikkipaikkaa. Tyytyväisiä olimme ja sinne piti päästä aina uudestaan. Noista muistoista alkoi mielenkiinto historian ihmeisiin. Ja myöhemmin keräilyyn ja oman kotimuseon perustamiseen.

Yksityiset museot eroavat valtion museoista,.ovat vapaampia muotitrendeistä; Nyt kun tämä nukkenallemuseo on ollut pandemian takia suljettuna jo kolmatta.vuotta, voi vain muistella museokävijöitä.

Homemuseum, kotimuseo englanniksi, sellaista sanaa ei ranskan kielessä ole, koska käsite puuttuu. Suomessa on paljon kotiin perustettuja museoita. Kerran yksi ranskalainen mies sanoi pois lähtiessään, ettei hän ole koskaan nähnyt tällaista museota. Huvittavaa. Pariisilainen teatteri ammattilainen sanoi, ettei näitä vanhoja nukketaloja pääse yleensä missään museossa näkemään ilman vitriiniä luonnossa, ja se on hienoa, kun näin voi nähdä. Vain alakerrassa on vitriinejä, mutta niiden takana on paljon esillä leluja. Yksi museokävijä totesi niitä katsoessaan, että hänelle tulee mieleen lapsuuden vintti täynnä tavaroita. Ali Baban luolaksi on tätä museota myös sanottu. Antiikkimyyjämies ihmetteli 1800-luvun silkkikenkiä, jotka olin laittanut esille vitriiniin nukkejen sekaan. Mitä nuo kengät tuolla tekevät? Saahan sitä organisoida kuin Peppi Pitkätossu, ettei museosta tylsää tule ja on kansalla ihmeteltävää.

Täällä ei vallitse hiiren hiljaisuus, kun museokävijät astuvat ovesta sisälle kuin kylään tulisivat. Vanhan ajan sosiaalinen puoli ei unodu, kun ajatuksia vaihdetaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Se on elämän suola.

Vaikka on kyse lapsuuden museoista, ei vain lapsista ole kyse, vaan maailmasta miniatyyrinä historioineen, koko yhteiskunnan peilinä.

Tässä video tästä Nukkenallemuseosta, joka on tehty 2013, joten sen jälkeen kokoelma on kasvanut.

Nyt, kun suunnitellaan Suomeen tätä museota, sama isoäidin aikainen museotyyli jatkuu. Pitää vielä hankkia vanha isoisän kaappikello, joka ei enää käy, niin aika on pysähtynyt silloin konkreettisestikin. Eikä tarvitse hakea historiaa ympäriltään, kun sitä on kaikki paikat täynnä. Tämä 2000-vuosisata sitävastoin unohdetaan täällä täysin hetkeksi, on sitten museossa kuka tahansa vauvasta vaariin.

Tässä alla video yhdestä 1800-luvun lopun saksalaisesta nukketalostani:

Hyvää Juhannusta!

 

Kotiin päin

Sotapojilla sotatantereella ja yksin maailmalla kaukana kotoa tulee aina välillä äitiä ikävä.

Varsinkin silloin, kun tulee haavoja hoidettavaksi. Kuka meitä paremmin hoitaa?

Viime torstaina myöhään illalla menin ambulanssin kyydissä pillit soiden sairaalaan. En muuten ole koskaan ennen mennyt.

Siellä minua tutkittiin päästä jalkoihin monta päivää, vaikka vaivan syy löydettiin jo toisena kolmantena päivänä Clostridium difficile, jonka sain antibiooteista. Se on suolistobakteeri ja aiheuttaa pitkäikaista ja vaarallista vesiripulia. Kolme päivää ja neljä yötä olin sairaalassa. En ole koskaan ollut sellaisessa hoidossa, jossa vähän väliä käy hoitaja. Torstai iltana menin ja heti laitettiin tiputukseen. Kun bakteeri selvisi, alkoi uuden antibiootin käyttö suoneen.

Ihmettelin, kun minut laitettiin heti yksityishuoneeseen. He epäilivät jo jotakin tarttuvaa varmaankin. Kun se selvisi, vaihdettiin toiseen yksityishuoneeseen, jossa alkoi lääkitys ja puhtaassa huoneessa. 

Netistä luin, että tuosta suolistobakteerisa voi tulla sairaalaan bakteeri. Joten olin kuin tuberkuloosin tms.mahdollisen ongelman tuoja koko sairaalaan.

Enkelinä maantiellä toimi Marseillesta tullut Seija ystävä, joka tuli miehensä kanssa sairaalaan. Oli yllätys, miten hän sai tietää. Kaksossisko oli soittanut hänelle. Niin Suomesta puhelinlankoja pitkin kulki viesti Ranskaan. 

Tätä kevättä on leimannut onnettomuudet. Ensin loukkasin vasemman käden Dixie koiran kanssa, kun kaaduin. 2 murtumaa ranneosaan. Siitä on runsas 2kk. 

Pari viikkoa sitten vaara vaani koiraa ulkoiluttaessa Anduzen supermarketin parkkipaikalla, jossa aina ostosten jälkeen haukku käy asioillaan viheralueella. Se on rauhallinen paikka, koska ei käydä ruuhka-aikoina. Nyt se ei ollut. 

Toujours inattendu arrive. Ranskalaiset sanovat, että aina tapahtuu odottamatonta.

Parkkipaikalla kävellessä yhtäkkiä kaksi isoa susikoiraa hyökkää koirani kimppuun kuin painajaisessa. Pelästyin, koska iso puhdasrotuinen susikoira yksikin on vaikuttava, vaikka tykkää koirista. Joten puolustin omaa pienempää koiraani ja vedin voimallani talutushihnasta sitä pois päin, nuo toiset olivat vapaina. Kaaduin ja nyt loukkasin oikean käden kyynärpään katuun.

Agressiiviset koirat hävisivät yhtä nopeasti kuin tulivatkin, eivätkä silti satuttaneet Dixieä, vaikka pahalta näytti tilanne. Joku oli päästänyt ne autostaan ulos ja huusi ne takaisin, oletan. Ei siinä yleensä koirat vapaina juokse, ei ainakaan vaaralliset koirat.

Mutta minä sain kipeän kyynärpään tältä kauppareisulta. Kotona alkoi kauhea särky. Päivystävään piti mennä. Monta röntgeniä otettiin ja käsi lopulta kantositeeseen, murtuma siinä on. Lääkkeeksi särkylääkettä ja antibioottia Amoxicilline/Acide clavulanique. Tuota en enää ikinä ota, sellaista vesiripulia ei minulla ole koskaan ennen ollut. Kun maha voi pahoin koko ihminen voi pahoin. Toisaalta ei ennen ole antibiooteista yleensä harmia ollut, vaan ovat tehneet tehtävänsä ja parantaneet, nyt tekivät sitävastoin sairaaksi.

Clostridium difficile kotihoitoon sain sairaalassa aloitetun antibioottikuurin ja maitohappobakteeria.

Terveys on kultaakin kalliimpaa, sen huomasi taas kerran. Yksikin paha pieni mikrobi voi saada yhden ihmisen nurin. 

Museon pitämiseen vaaditaan terveyttä. Kaikki pysähtyy, kun voimat loppuvat. Tuli helpommaksi ajatus, että en enää avaa tätä museota täällä, vaikka pandemia helpottuisi, vaan alan pakata nukketaloja ensimmäisinä Suomeen menoa varten. Siskoni saivat ajatuksen, että he voivat tulla tänne isoveljen kanssa. Veli on halunnut nähdä tämän eteläranskalaisen kotimuseon ja keskiaikaisen talon. Joten sitä odotellessa, suunnittelen pakkaamisen ja vasta sen sisarusten käynnin jälkeen tuumasta toimeen. Siinä onkin suuri työmaa! Nukketalokokoelmassa on 80 nukketaloa.

Sakari Topeliuksen sanoin Koti:

"Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unhottaa. Siellä olen kotonani, siellä parahiten viihdyn. Enkö tuntisi tietä ja veräjätä? Enkö muistaisi taloa ja tupaa? Kaikki on minulle siellä niin perin tuttua. Näitä portaitahan usein olen astunut. Tämän ovenhan usein olen avannut. Olen katsellut ikkunasta pihalle. Olen lämmitellyt takkavalkean loistossa. Olen syönyt pöydässä. Olen maannut vuoteessa. Tunnen jokaisen istuimen, joka kiven ja polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään."

Pariisilaisten nukkejen tarina

 https://museopaivakirja.blogspot.com/2022/05/suoraan-pariisista.html

Yvonne Bourdonnay vastasi sähköpostissa, että kyllä hän on lastenlääkäri. 80% eläkkeellä, 72-vuotiaana jatkaa vielä osittain työtään. 

Näillä leluilla on tarinansa: pienempi ja vanhempi Bella merkkinen nukke on ensimmäisiä nukkejani. En muista, miten sen sain, mutta olen sillä paljon ja kauan leikkinyt, silti se on säilynyt hyvässä kunnossa. Annoin sen nimeksi Catherine ja ajattelin, että siinä tyttölapseni nimi myöhemmin. Vaikka niin ei käynytkään. Pidin kovasti sen alkuperäisestä nätistä mekosta. Olen aina tykännyt sen kauniista persoonallisista ruskeista silmistä, kun meidän perheessä olemme kaikki sinisilmäisiä.

Toisen nuken Marie-Françoise, jonka nimi tulee lehden mukaan Mode et Travaux, sain isompana ja se miellytti, koska oli ruskeahiuksinen. Äitini ompeli paljon ja hänen mallinsa mukaan myös halusin ommella ja kutoa vaatteita enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Ne vaatteet ovat jo kadonneet.

Isomman nuken mekko on tehty toista nukkea varten, vanhemmalle selluloidinukelle, tuon Mode et Travaux antamien nukenvaatteiden kaavojen mukaan ja nimetty Françoise'ksi myös lehden mukaan. Tämä vanhempi selluloidinukke oli äidilläni siihen aikaan, kun hänellä ei ollut vielä lapsia, mutta kotonaan kävi paljon lapsiperheitä, joille hän halusi varata leikkikaluja.

Kori ja englantilainen pitsimekko ovat paljon vanhempaa, posliininuken asukokoelmaa 1900-luvun alusta. Ne löytyivät isovanhempieni ullakolta heidän kuolemansa jälkeen. 

Äitienpäivänä 2022

Kun äiti kirjoitti tämän vieraskirjaani kesällä 1989, en tiennyt tämän runon jatko-osasta:

Tääl ei saa yhdes olla jos kuinkin tahdomme...

se jatkuu:

vaan haudan tuolla puolen, taas toisemme kohtaamme. 

Se on suruvärsy, hautajaisvärsy.

Olin lähdössä taas kerran Ranskaan ja äiti tuli saattamaan lentokentälle, ensin oltiin asunnollani Helsingissä. 

Minulla on täällä Ranskassa tämä sama vieraskirja museossa, koska siihen voi lisätä aina sivuja.

Äitienpäivänä muistetaan kaikkia äitejä. Kaikilla ei ole omia lapsia, mutta voidaan silti olla äidillisiä. 

Meillä kotipiirissä oli lapsena tätejä, joilla ei ollut lapsia, mutta he palvelivat meitä kuin omina lapsinaan. He olivat anteliaita ja veivät meitä siskon kanssa Turkuun Turun linnaan ja Luostarinmäelle. Se oli maalaislapsille suuri elämys, kun pääsi kaupunkiin ja jännittäviin historiallisiin paikkoihin. Se antoi unelmille siivet. Ja keräilyharrastuksen viruksen myöhemmin. Oma museo ihmekin sai pienen alkunsa. Ihmisen aivot rekisteröivät kaiken näkemänsä, varsinkin sen kaiken kauniin.

Ei olisi silloin pienenä uskonut, jos olisi tulevaisuudesta joku ennustanut, että suureen maailmaan, Ranskaan tieni vie isona ja kotimuseossa asun nukkejen ja nallejen ympäröimänä. 

Elle n'est pas belle, la vie, sanovat ranskalaiset, eli elämä on kaunis.

Kummitädeilläkin on tällainen kiitollinen "äiti" tehtävä, varsinkin, jos perheessä ei ole tätejä tai isoäitejä.

Minulla ei ole lapsia. Nukkenallemuseossa voin palvella kaikkia lapsia ja tuottaa heille iloa. Se on aina molemminpuolista, kun voi jakaa onneaan. Jaettu onni on moninkertainen.

Äiti on ollut jo monta vuotta "haudan tuolla puolla" odottamassa jälleennäkemistä isän kanssa.

Hyvää Äitienpäivää!

Dionnen viitoset.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dionnen_viitoset

Suoraan Pariisista

Posteljooni toi lahjan museoon suoraan Pariisista. 60-luvun ranskalainen Bella nukke ja Marie Françoise SNF Modes et Travaux. Mukana on vaatekaappi vaatevarastoineen.

Lisäksi on 1900-alun englantilaispitsinen nuken mekko ja kori. 

Viime kuussa tuli sähköpostia, kun yksi madame ehdotti näitä museoon kuvineen. Hänen nimeään netissä salapoliisina tutkimalla sain tietää, että sen niminen on Pariisin alueella lastenlääkärinä. 

Aina, kun tulee vierailta sähköpostia, kirjoitan nimen internettiin, mitä se näyttää.

Nyt kun kiitin paketista sähköpostilla, kysyin onko hänellä joku tarina näistä nukeista vaatekaappineen. 

Käsken häntä vielä joskus käymään museossa nukkejaan katsomassa, sitten pandemian jälkeen.

Pandemian jälkeisiä tapahtumia on paljon suunnitteilla. Horisontissa täytyy aina näkyä jotakin. 

 

Siksi kannattaa olla varuillaan, että korona ei vie henkeä eikä terveyttä. Elämä on lahja. 

 

8.5. Sunnuntai äitienpäivänä. Sain vastauksen tältä pariislaiselta. Hän kertoi olevansa lastenlääkäri kuten olin nähnyt netissä nimen perusteella. Omat vanhat nukkensa hän tänne lahjoitti ja kertoi niistä enemmän. Suomennan tekstin ehkä tänään.

 

P.S.Muuten yksi ystävä oli lukenut tämän blogijutun ja ihmetteli käyttämääni sanaa "käskeä käymään museoon" ja sanoi, että kutsua, pyytää kylään on parempi ilmaisu. Ihan oikein Erja! Mutta, kun unohdin käyttää murresanaa tässä tekstissä. Varsinais-Suomessa meillä kotona on aina "käsketty kylään", vaikka se kuulostaa varmaankin oudolta korvissa, jos on muualta Suomesta kotoisin.

Hyvää Vappua!

Täällä Etelä-Ranskassa on jo kesä, koska monena päivänä on ollut jo 25°C paikkeilla molemmin puolin ja luonto on vihreänä kaikkialla, kukkii, tuoksuu kevätkesälle ja yölläkin on keskimäärin ollut 10°C. Toisaalta yhtäkkiä lämpötila voi heittää laidasta laitaan, koska on kevät, vaikka Suomeen verrattuna kesän lämpötiloja. Kivitalosani on vielä kylmää, paksujen kiviseinien kestää kauan lämmetä.

Haukun kanssa päivittäisellä kävelyretkellä, tämä viinipeltotie on yksi reittimme. Joka päivä kävellään noin 3 varttia aamu ja ilta happihyppelyjen lisäksi, kun Dixie käy ulkohuuseissaan.

Minulla on käsi kipsissä, kaaduin runsas 5 viikkoa sitten koiran kanssa. Kun molemmat vedettiin eri suuntiin aamukiireessä kauppaan mennessä, koira oli vahvempi, kun se yhtäkkiä veti kovin talutushihnasta, jäin häviölle voimannäytössä ja kaaduin kadulle käden päälle. Onneksi on vasen käsi. Poikki meni ja yksikätisenä olen touhunnut viimeiset viikot. Ihmeesti saa kaikkea tehtyä yhdelläkin kädellä, vaikka nyt olen jo uskaltanut vähitellen käyttää vasemman käden sormia apuna, alussa niissä ei ollut mitään voimaa. Ensi tiistaita olen odottanut kuin kuuta nousevaa, pitäisi ottaa kipsi pois, toissa päivänä olin röngtenkuvauksessa. Autonajoa olen kaivannut ja sitä vapautta, että saa lentää taas vapaana kuin lintu taivaalla.

Vaikka museo on kiinni, puhelin soi aina välillä ja kysytään. Eilen oli oven takana äiti lapsensa kanssa, soitti ovikelloa, vaikka ovessa luki, ettei ole nyt auki. Joten kiva, kun kaivataan nukkeja ja nalleja! 

Ihmettelen, kun ranskalaiset näyttävät olevan koronan suhteen huolettomia, ei ole enää maskipakkoa joka paikassa kuten ennen, sairaalassa tietenkin oli, mutta muuten. 

Jos on nyt huoleton pandemiassa, ei tiedä koronan vaarallisuudesta, miten petollinen se voi olla, vaikka ensin olisi lievä, voi saada lopuniäkseen epämääräiset virusvaivat, terveys voi mennä, kuollakin voi.

Suomen matkaa ei voi vielä koronan takia suunnitella, vaikka kärsimättömänä sitä odotan. Skypella olen yhdessä päivittäin kotiväen kanssa. Se helpottaa koti-ikävää. Matkustamistakin kaipaa. Nyt on joutunut elämään niin pienissä ympyröissä. Mutta aikansa tätäkin pandemiaa kestää. Sen jälkeen osaa arvostaa kaikkea enemmän, kun on joutunut katsomaan maailmaa jonkun aikaa hiirenkolostaan. Ulospääsy sieltä tulee olemaan riemullista!