Tässä uusi löytöni on kuvassa. Se on 1900-alussa Saksassa Grödnertalissa valmistettu puunukke (28cm). Sillä on käsintehdyt vaatteet hienoja alusasuja myöten. En minä sitä olisi muuten ostanut, mutta kun kysyin hintaa, myyjä sanoi 15 euroa. Minun piti kysyä uudestaan, niin mikä se hinta olikaan, koska se kuulosti virhehinnalta.
Nimittäin nämä vanhat puunuket ovat ainakin samoissa hinnoissa yhtä suurten posliininukkejen kanssa, 40-50eurosta ylöspäin, jos ei kalliimpia joskus. Ne ovat harvinaisempia. Ranskassa niitä näkee vähemmän kuin anglo-saksisissa maissa. Arvaan syyksi sen, että ranskalaiset pitävät enemmän omassa maassa valmistetuista nukeista eli posliinisista kuin näistä puisista. Se taisi olla syynä myös tämän nuken myyjän hintaan. Hän oli tyylikäs Nizzasta tullut vanhempi rouva, voi olla ammattilainen.
Nyt kerron kuinka monen mutkan takana oli tämä nukkelöytö.
Tässä vieressä mainos Salon de Provencen vuosittaiselta nukkefestivaalilta, jossa minun on ollut tapana käydä museon alkuvuosilta asti. Jo vuodesta 2006, jolloin sain ajokortin, olen käynyt siellä autolla, paitsi yhtenä vuonna en voinut mennä myrskyisän sään takia.
Tapahtuma on hyvin värikäs ja opettavainen. PR:ää on mukana, kun nähdään saman asian harrastajia tai ammattilaisia. Mainostemppu. Jätin sinne museomainoksia kuten aina. Ja kiva nähdä ihmisiä, kun ollaan samalla aaltopituudella.
Aina siellä näkee harvinaisuuksia, kun koossa on kansainvälinen porukka. Nyt oli saksalaisten lisäksi espanjalaisia, englantilaisia, hollantilaisia...myyjiä. Hinnat vaihtelevat, kaikki ei ole kallista, vaikka luulisi. Toisaalta täytyy silti olla hintatietoinen.
En minä sieltä mennyt nukkea hakemaan, vaikka se osui kohdalle. Sitä vastoin hain huonekaluja espanjalaiseen nukketaloon, jota olen viime aikoina kunnostanut. Ei löytynyt. Mutta pienen posliinisen kahviastiaston sain sinne. Ja huonekaluista sain kyllä hyvää tietoa.
Mutta mitä kaikkea on tuon Provencen automatkan takana? 114km yhteen suuntaan eli lähes 230km.
Uni on suloista, sanoi äitini. Siitä tulee mieleen, että uni ei aina tule. Joku asia vie unet. Joten silloin osaa arvostaa hyviä yöunia. Äiti oli murehtivainen ihminen. Isossa perheessä on murheita. Lapset perivät reaktiotapoja vanhemmiltaan. Äidillä oli stressimaha ja niin on minullakin.
Ennen Provencen matkaa minulta meni kaksi yötä nukkumatta. Ei tullut uni millään, kun mahassa "kiehui kuuma ruokakattila kuin tulen päällä" ja sydän hakkasi kovasti sen mukana. Närästi. Telkkarissa oli joskus mainos, jossa mainostettiin närästyslääkettä ja sanottiin, onko sinulla happoja liikaa tai liian vähän, jotain sellaista. Ajatus tuntui silloin vieraalta ja sen yhdisti lihaviin miehiin kuten mainoksessa oli. Nyt se on omakohtainen kokemus. Minulla on siihen liikahappoisuuteen lääke, mutta nyt ei sekään auttanut. Harvoin sitä joudun ottamaan.
Ihmettelin tuota mahavaivaa, kun apteekissa hain lääkettä. Apteekkimyyjä sanoi, että stressi lisää mahahappoja. Yöllä valvotessani minulle välähti. Voiko tämä kaikki selittämäton yhtäkkinen vaiva johtua siitä, kun pelkään kuollakseni ajaa isommilla ja vilkasliikenteisillä teillä kuten siellä Salon de Provencen matkalla on. Psykosomaattista. Minulla on vielä nyt 10 vuoden autoilun jälkeenkin samat traagiset ajatukset ennen pitkiä autonajomatkoja. Ajattelen, että ehkä lähden viimeiselle matkalleni. Pelkään auto-onnettomuutta. Vaikka toisaalta nautin suunnattomasti autonajosta, kun olen lopulta matkalla! Minulla on myös sama "vapaana kuin taivaan lintu"-ajatus kuin ajokortin ja auton saadessani silloin vuonna 2006. Joten ristiriitaiset ovat tuntemukseni. Tien päällä rauhoitun ja unohdan pelkoni. Olen aina helpottunut, kun tilanne raukeaa.
Yksi ystävä Helsingin ajoiltani ei ole vielä tullut tänne. Hänellä on lentopelko, joka sai alkunsa pitkältä Kanadan lentomatkalta.
Pelko pois! Miten paljon voi löytää uutta, kun rohkaisee mielensä ja voittaa lamauttavan pelkonsa. Elämä voi olla pitkä löytöretki. Jos ei "lukitse oviaan". Yksi toinen ystäväni kertoi sukulaisestaan, joka ajoi kortin 50 vuotiaana ja sai ajaa sen jälkeen yli 80 vuotiaaksi asti. Ainakin 30 vuotta.
Vielä äitiä muistellen. "Ei ollut kuoleman aika", totesi äiti, kun joku oli pelastunut täpärästi onnettomuudesta. Niin se on.
Ei vahinko tule kello kaulassa, sanoo sananlasku.
Kuviani nukkefestivaalista, jossa oli samalla miniatyyrinäyttely:
Kumma, kun minua kiehtoo kaikkein vanhimmat nuket, vaikka ne olisivatkin pelottavan näköisiä toiset. En ottaisi sellaisia asuinhuoneeseeni, voisi nähdä painajaisia.
Toisaalta taloni alakerrassa museossa on vanhimmat nuket 1700-1800-luvuilta.
Ilta-yömyöhään en mene koskaan sinne. Vanhat esineet ovat kotoisin ties mistä. Mikä lie niiden elämäntarina?
Lopussa on newborn-reborn baby nukkeja. En yhtään tykkää tästä muodista, niin kuin en muustakaan modernista tuotannosta. Minusta ne ovat ihan kauhistuttavia, koska muistuttavat oikeita vauvoja ilmielävästi! Mutta en voinut olla ihmettelemättä niitä katsellessani, että olivat ne taidokkaasti tehty.