Iltapäivän kolme tuntia piti päivystää, koska museo on silloin auki. Täällä täytyy olla valmiina kuin partipoika ties kuka tulee käymään.
Kello oli jo puoli kuusi ja kuudelta suljetaan. Ajattelin, että ei enää kukaan tule. Odotellessani yritin soittaa Sébastien ystävälleni, mutta en saanut kiinni häntä, jätin vain viestin. Meillä oli hiukan erimielisyyttä päivällä tämän museon kokoelmasta, hänen mielestään se on liian feminiininen. Maskuliinisuutta ja nykyaikaa puuttuu, on sanonut hän. Minun mielestäni kaikki yksityiskokoelmat ovat persoonallisia keräilijän tai keräilijöiden mukaan. Valtion museoiden kokoelmat sitävastoin ovat neutraalisimpia ja persoonattomimpia ilman yksityisleimaa.
Sitten ovikello soi. Yksi ranskalainen nuori nainen oven takana kysyi, jos museo on auki. On tämä ja yli kello kuuden aukioloajan myös tarvittaessa, koska museo on talossani, vastasin minä. Heitä on kuusi, viisi aikuista ja yksi lapsi, jotka odottavat autossa, kertoi tämä tulokas. Hän meni hakemaan perheensä ja minä valmistelin museota.
Siinä mukava yllätys. Kun oli kaikki katsottu, tein taas vakiokysymykseni: "Mistä te piditte eniten?" Sain vastaukseksi koulunäyttelyn, nukketalot, vanhin nukke...Sitten tein uuden kysymyksen, ystäväni oli suuhuni antanut sanat päivällä, juuri se ystävä, jolle yritin soittaa illalla. "Mistä piditte eniten lapsuudessanne?" Siitä museovierailijat oikein innostuivat ja he varmaan jatkoivat keskenään vielä museosta lähdettyään.
Meillä oli mukava nostalginen iltahetki näiden ventovieraiden ihmisten kanssa. Siinä oli kolme sukupolvea, Pariisista, Martinique-saarelta ja Alèsista. He olivat kesällä nähneet museokyltin ja päättivät nyt tulla katsomaan.
Illalla soiteltiin puolin ja toisin Sébastienin kanssa ja päästiin yhteisymmärrykseen. Museokokoelman keräiljänä minun pitää ottaa huomioon erilaisia näkökulmia ja hankkia myös sellaista, mikä ei aina minua itseäni miellytä, tärkeää on, että on "jokaiselle jotakin". Eli monipuolistaa täytyy.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
lauantai 22. marraskuuta 2014
Kyläläisiä museossa
Mieleenpainuvin muisto heistä on yhdestä kylätapahtumasta museon alkuvuosilta joskus 2001-2002, kun osallistuttiin kylän muiden yhdistysten kanssa johonkin tapahtumaan kunnan vapaa-aika tiloissa. Tuo muisto ei ole kovin hyvä. Pariskunta on kylän "kermaa", ja asunut täällä koko ikänsä sukuineen.
Muistan miten madame suhtautui ylpeästi ja mitätöivästi museooni, niinkuin se ei olisi yhtään minkään arvoinen. Se oli yleistä tässä kylässä silloin. Minähän olin yhdistyksineni ulkomaalainen. Vain paikkakuntalaisten hankkeet olivat jotakin arvostettavaa. Sellaista on pikkukylän nurkkapatrioottisuus.
He soittivat, muutama viestikin oli puhelinvastaajassa ja kun minua ei saanut kiinni Suomen matkan takia, he olivat tuoneet kirjeen postiluukusta. Siinä kerrottiin, että heillä on joitakin sukulaisten leluja minulle annettavana ...Se oli selvää, että nämä kyläläiset olivat nyt uteliaisuudesta haljeta ja halusivat tulla tänne katsomaan samalla. Molemmat, monsieur ja madame, olivat yhtä kiinnostuneita kokoelmasta, kun he astuivat ovesta sisälle. Jotakin he olivat kuulleet puhuttavan meistä. Ja käytös oli vallan toinen kuin yli 10 vuotta sitten, toinen ääni kellossa, kuten sanotaan.
Nämä ystävälliset uudet "museon ystävät" olivat kaikesta ihastuksissaan, erityisesti nukketalot ihmetyttivät heitä, koska se on Ranskassa harvinaista.Yli tunnin me puhuttiin kaikkea maan ja taivaan väliltä, kuten museo mahdollistaa vanhoine dokumentteineen menneestä ajasta, politiikkaa unohtamatta. Sitä on myös lasten leluissa. Ne ovat yhteiskunnan peili.
He tuovat tänne museoon vielä joitakin leluja, tuo kuvan nalle ylhäällä oli ensimmäinen lahja. Muuten meidän suomalaisten kesken, yksi salaisuus, yleensä en noin uusia leluja ota museoon, koska ei ole tilaa, mutta tämä on nyt poikkeustapaus. On oman kylän väki kysymyksessä. Ja näyttää siltä, että nukkenallemuseo on valloittanut uusia sydämiä. Tällä kertaa niitä kaikkein vaikeimmin valloitettavia.
http://souvenirs.midiblogs.com/media/00/00/3277017408.jpg
perjantai 21. marraskuuta 2014
Sillanrakentajat
Suzanne, joka pitää majoituspaikkaa vanhassa maalaistalossaan täällä Lézanissa, soitti ja kysyi matkakuulumisia. Me oltiin heillä kylässä syksyllä ja kerroin siitä tässä blogissani:
http://museopaivakirja.blogspot.fr/2014/10/vierailulla-susannen-suuressa.html
Suzanne sanoi liittyneensä jäseneksi kylämme kulttuuriyhdistykseen, joka tarkoittaa paljolti "linnayhdistystä", koska se on meidän suurin kulttuurikohteemme. Hänestä on tullut sen sihteeri. Suzanne oli ideoita täynnä. Ensi kesänä ennen sesonkia he meinaavat järjestää näyttelyn linnassa teemana eilispäivän lapsuus ja nuoruus. Hän kysyi, jos me ollaan halukkaita tulemaan mukaan. Sanoin, että miksipä ei. Joten museon leluja kiikutettaisiin 100 metrin päähän linnaan näytille. Vahinko vaan, että linna on remontoimaton. Puitteet ovat hienot, vaikka kunnostuksen tarpeessa. He ovat pitäneet siellä kulttuuripäivinä kerran vuodessa aina joitakin näyttelyitä siivoomatta pahemmin huoneita.
Kirjaston väki on kuulema jo luvannut osallistua tapahtumaan.
Suzannea voi sanoa sillanrakentajaksi. Nukkenallemuseota ei ole kylässämme noteerattu. Kunnantalo on meidät unohtanut joka paikasta, missä vaan on kerrottu kylästämme. Aina on tarvinnut tehdä ääntä itsestään tullakseen huomatuksi muiden mukana. Ei sellaista aina jaksa. Joten me ollaan nyt oltu viime aikoina maan hiljaisia. Sellaista se on, kun ollaan ulkomaalaisia, vieraita kylillä.
Mutta pieni paikka auringossa on jo vallattu täällä Välimeren maalla. Turistit tykkäävät meistä. Siitä todistaa jo 15. museon toimintavuosi ensi vuonna 2015.
Huomenna tänne pitäisi tulla yksi pariskunta kylästämme. He haluavat antaa joitakin sukulaistensa leluja museoon...Se on positiivista. Kuten alèsilainen madame, joka toi tänne "joululahjoja" keskellä syksyä.
http://museopaivakirja.blogspot.fr/2014/10/kiitokset-anne-marielle.html
http://museopaivakirja.blogspot.fr/2014/10/vierailulla-susannen-suuressa.html
Suzanne sanoi liittyneensä jäseneksi kylämme kulttuuriyhdistykseen, joka tarkoittaa paljolti "linnayhdistystä", koska se on meidän suurin kulttuurikohteemme. Hänestä on tullut sen sihteeri. Suzanne oli ideoita täynnä. Ensi kesänä ennen sesonkia he meinaavat järjestää näyttelyn linnassa teemana eilispäivän lapsuus ja nuoruus. Hän kysyi, jos me ollaan halukkaita tulemaan mukaan. Sanoin, että miksipä ei. Joten museon leluja kiikutettaisiin 100 metrin päähän linnaan näytille. Vahinko vaan, että linna on remontoimaton. Puitteet ovat hienot, vaikka kunnostuksen tarpeessa. He ovat pitäneet siellä kulttuuripäivinä kerran vuodessa aina joitakin näyttelyitä siivoomatta pahemmin huoneita.
Kirjaston väki on kuulema jo luvannut osallistua tapahtumaan.
Suzannea voi sanoa sillanrakentajaksi. Nukkenallemuseota ei ole kylässämme noteerattu. Kunnantalo on meidät unohtanut joka paikasta, missä vaan on kerrottu kylästämme. Aina on tarvinnut tehdä ääntä itsestään tullakseen huomatuksi muiden mukana. Ei sellaista aina jaksa. Joten me ollaan nyt oltu viime aikoina maan hiljaisia. Sellaista se on, kun ollaan ulkomaalaisia, vieraita kylillä.
Mutta pieni paikka auringossa on jo vallattu täällä Välimeren maalla. Turistit tykkäävät meistä. Siitä todistaa jo 15. museon toimintavuosi ensi vuonna 2015.
Huomenna tänne pitäisi tulla yksi pariskunta kylästämme. He haluavat antaa joitakin sukulaistensa leluja museoon...Se on positiivista. Kuten alèsilainen madame, joka toi tänne "joululahjoja" keskellä syksyä.
http://museopaivakirja.blogspot.fr/2014/10/kiitokset-anne-marielle.html
torstai 20. marraskuuta 2014
Räsynukke ennen ja jälkeen
Ensimmäisessä kuvassa se on likaisena. Ei se ollut kovin koristeellinen ja näytteille pantava. Vaatteet on helppo pestä, mutta nukke on sitten eri asia. Jos en usko, että sitä on mahdollista puhdistaa, en osta. Mutta olen niitä ennenkin puhdistanut, joten siksi ostin. Vaikka aina se on riski. Voi olla yllätyksiä.
Alimmaisessa kuvassa se on alkuperäisine vaatteineen. Punapallollinen kangas tuo mieleen 50-luvun, joten nukke on varmaan 50-luvulta.
Tämä nukke kertoo toisesta aikakaudesta kuin meidän aikamme. Silloin ei ollut leluvuoria kaupoissa eikä kotona. Vaatimaton kotitekoinen lelukin oli aarre.
Kangasnuket on yksi tärkeä nukkeryhmä. Skandinavisissa- ja anglosaksissa maissa niillä on pitkät perinteet. Ja hintahaitari on suuri. 1800-luvun amerikkalaiset räsynuket ovat hinnoiltaan muiden kalliimpien nukkejen kanssa samaa hintaluokkaa, vaikka ovat kankaasta tehty. Monissa sadoissa euroissa hinnat pyörivät. Ja niitä näkee yllättävän hyväkuntoisiakin korkeasta iästään huolimatta.
Ranskassa on noita kangasnukkeja vähemmän. Ja arvostus pieni. Vaikka niitä on varmaan myös kotona tehty aikasemmin, kun elämä oli vaatimatonta ja köyhää. Täällä arvostetaan eniten kaikkea omassa maassa valmistettua. Oman maan merkit ovat ykkösenä ja ne tunnetaan ainakin näöltä, jos ei merkiltään.
Minä pidän näistä kansan leikkikaluista, mitä vaatimattomimpia sitä liikuttavimpia.
Vapriikin "Aika leikkiä"-näyttelyssä oli ihania lasten tekemiä leluja, joita ei usein museoissa näe: ritsa, tuohivene, käpylehmiä...Ne ovat lisäksi kansainvälisiä. Ranskassa museokävijät, jotka ovat eilispäivän lapsia, puhuvat joskus niistä.
Vapriikin näyttelystä jäi mieleeni yksi paljon leikitty ja kovaa kokenut iso nukke. Se istui arvokkaasti nätisti vaatetettuna kaikkien katseltavana, vaikka oli kasvoiltaan pahasti kärsinyt. Toisaalta se oli ihan loppuun asti rakastettu. Sitä ei oltu roskikseen heitetty kuten nykyään heitetään. Mikä lie nuken tarina. Sydäntä kosketti ainakin sen näkeminen. Täydellisenä säilynyt lelu ei ole yhtä puhutteleva.
Vanhat hylätyt leikkikalut nousevat uuteen arvoonsa, kun ne löytävät tiensä museoon.
Vahinko, että Vapriikissa ei saanut ottaa kuvia. Kamerani toimii vain salamalla ja se oli kielletty. Olisin tehnyt käynnistäni samanlaisen kuvasarjan kuin Lontoon museoista flickr.com sivuille.
tiistai 18. marraskuuta 2014
Kuvakertomus Lontoon museoista
https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157647027636423/
https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157649360314661/
Tässä kuvasarja Lontoossa käymistäni kahdesta museosta, joista kerroin edellä.
londresmetro.pdf
museumchildhood.pdf
mountfitchet.pdf
mountfitchetmusee.pdf
Siinä museoesitteistä ja metrokartasta skannattu pdf-muoto.
https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/sets/72157649360314661/
Tässä kuvasarja Lontoossa käymistäni kahdesta museosta, joista kerroin edellä.
londresmetro.pdf
museumchildhood.pdf
mountfitchet.pdf
mountfitchetmusee.pdf
Siinä museoesitteistä ja metrokartasta skannattu pdf-muoto.
Kotimatkan Lontoo - Tampere - Lontoo - Nîmes matka-ajatuksiani
Pari päivää Lontoossa oli jo takana ja oli nähty, mitä oli suunniteltu. Nyt oltiin valmiita Suomen lentoon Stanstedin lentokentällä. Tällä kertaa Ryanair ei kiusannut matkatavaroiden punnituksilla lähtäaulassa kuten ennen. Mikä helpotus. Matkatavaroiden tarkastuskaan ei ollut aikava, ei Ranskassa eikä Englannissa. Mutta heti kun on joitakin attentaatteja jossakin päin maailmaa, kaikkialla on sitten lentokentillä kovat tarkastukset. Se on ihan ymärrettävää. Kyllä minä nytkin seurasin koneessa, jos oli "pommimiehen näköisiä" ihmisiä. Suomalaiset ovat yleensä niitä rehellisen näköisimpiä matkustajia. Nyt oma kehu haisee.
Toisaalta täytyy meitä myös kritisoida. Tullitarkastuksessa olevat poliisit voivat kuvata kansalaisten mentaliteettia. Ranskasta lähtiessä he olivat aika puheliaita ja ystävällisiä. Lontoossa me saatiin hyvä vastaanotto. Siskon kanssa oltiin ostettu samanlaiset talvitakit. Nimikin meillä on kauhean samanlainen. Joten poliisi ihmetteli sitä ja sitten alkoi nauramaan, kun hoksasi miksi. Lopulta me kaikki nauroimme tullissa. Mutta kun tulimme Suomeen, tullipoliisi oli tiukkailmeisenä vastassa passia tutkimassa. Ei näkynyt hymyn häivää. Siitä tuli mieleen, että poliisimaailmassa ei sanoja tuhlata ihmisille. Uniformu velvoittaa jyrkkään armeijantapaiseen kurinalaiseen vaitioloon. Nuo ulkomaalaiset tullipoliisit olivat inhimillisempiä, kun he unohtivat uniformunsa.
Mutta onni on olla suomalainen! Nyt näki, että meidän Suomen passimme on arvokas. Sitä katsottiin kuvineen joka tullissa tarkkaan. Viime aikoina on paljastunut paljon passivarkauksia, siksi ne saavat nyt erikoista huomiota.
Runsas parin tunnin lento tuntuu vähän pitkältä, kun on jo matkasta väsynyt. Matkastressi väsyttää. Mutta toisaalta oli helpottavaa, kun lopulta päästiin perille kaikista lähtöpäivän sääongelmista huolimatta. Kun sitten Tampereella käveltiin, oli tunnelmallinen talvisää. Ensilumi sattui juuri tälle päivälle ja maa sai kauniin lumipeitteen. Huomasi olevansa taas kerran kuin toisella planeetalla arktisessa maassa.
Me käytiin Eurokankaassa ostamassa silkkiä Jumeau-nuken vaatetusta varten. 36,90€/m. Puolimetriä riittää. Suomessa silkki on halvempaa kuin Ranskassa. Sisko tekee nukelle vaatteet mittojen mukaan, malli-idea on jo valmiina. Minä en osaa ommella monimutkaisia vaatteita, kutominen ja virkkaaminen sujuu minulta paremmin.
Illalla klo 7:n aikoihin lähti juna Tampereelta Humppilaan. Tunnin junamatkan jälkeen saavuttiin Humppilaan ja sieltä sitten kotiin Ypäjälle autolla.
Joka kerta maasta toiseen matkustaessa on hiukan epätodellinen outo tuntu. Varsinkin kun menee kaukaa Etelä-Ranskasta Välimeren maasta pohjoiseen Suomeen. Kulttuuriero on suuri. Kerran yhdellä kulttuuriluennolla yksi ulkomaalainen sanoi, että joka maassa on oma "musta laatikko", se jokin. Sen huomaa erikoisesti, jos matkustaa junalla maasta toiseen, jolloin rajan yli meno on hyvin konkreettista.
Torstaista toiseen torstaihin aika meni äkkiä. Sukuloiminen, perhe on tärkeää. Niin ei tunne itseään juurettomaksi, vaikka asuu ulkomailla. Vanhempia ei enää ole, mutta onneksi on siskoja ja veljiä perheineen. Ja kotikonnuilla tutuilla paikoilla isän ja äidin muistot elävät. Se on akkujen latauspaikka.
Kun olin Englannissa au pairina vuonna 1986, erikoista oli minusta siellä suuri kirpputorien määrä. Sitten niitä näkyi myöhemmin paljon myös Suomessa. Taitaa olla lama-aikojen ilmiö. Helsingissäkin monet liiketilat vaihtuivat kaupoista kierrätyspaikoiksi. Kun kauppa ei enää menestynyt, kirpputori menestyi. Nyt on vähän sama juttu. Joten Suomen matkaanikin kuului taas kirpparikierros. Niissä olen tehnyt löytöjä pitkästä aikaa. Me käytiin Loimaalla, Forssassa ja Somerolla. Joka paikasta sain jotakin muutamalla eurolla kokoelmaani: pieni puinen rukki, voikirnu, kanavatyönä tehty ruususarja (nukketalon matoksi), Minnie Mouse mikkihiirityttö, 50-luvun kangasnukke...
Torstaina 13. päivä oli lähtöpäivä, paluulento iltapäivällä Lontoon kautta Ranskaan. Lähdin jo aamujunalla Humppilasta matkaan, koska suunnitelmissa oli käynti Vapriikissa Tampereella. Olin nähnyt netissä, että siellä on uusi Postimuseo. Samalla voisin käydä uudestaan katsomassa "Aika leikkiä" lelumuseon ja uuden Rudolf Koivusta kertovan näyttelyn. Siellä vierähti melkein kaksi ja puoli tuntia. Ihana monimuseo, jossa oli myös Kenkämuseo. Näin samanlaiset 1880-luvun silkkikengät, jotka minullakin on nukkenallemuseossa. En ihmettele, vaikka tuo Vapriikki oli tilastoissa Suomen kakkosmuseo viime vuonna. Siinä ajatusrikas vierailu menneessä maailmassa, joka tuuletti ja kevensi ajatuksiani ennen pitkää matkaani.
Seuraavaksi menin Lidl kauppaan rautatieaseman vieressä, josta ostin evääksi juustosämpyläpussin, pari banaania ja suklaapatukan. Kahvit piti juoda vielä ennen lentoasemalle menoa R-kioskissa. Sitten Pirkkalan lentokenttäbussille.
Lento oli melkein tunnin myöhässä, kun saavuttiin Lontoon Stansted lentokentälle. Mutta easybussilla pääsi silti hyvin Lontoon keskustaan, vaikka lippuni oli ostettu vähän aikaisempaan ajankohtaan. Pitkä passijonotus vei yllättävän paljon aikaa lentokentällä.
http://www.postimuseo.fi/en/
Ryanairin lento jatkui seuraavana päivänä, joten olin yötä nuorisomajassa Lontoossa. Olin katsellut säätietoja netissä, sadetta luvattiin joka paikkaan kuten usein syystalvella. Paluumatka meni ok suunnitelmien mukaan. Vaikka jännittää sai loppuun asti. Pelkäsin, että Nîmesissä sadetulvat olivat tuhonneet autoni. Mutta se pelko osoittautui turhaksi. Sieltä se löytyi kunnossa. Sitten astuin rattiin ja loppusuoralle, noin 35km ajoa kotikylälle Lézaniin.
Pieni mutka oli vielä matkassani. Poistuessani Nîmesin kaupungista Alèsin tielle, tietyöt sekoittivat täysin oikean suunnan, jouduin kääntymään takaisin. Pimeässä oli vaikea nähdä kiertoteiden viitoitusta. Ja huomasin erehtyväni tiestä, joka veikin minut takaisin Nîmesiin. En jaksa enää kaupunkiajoa, ajattelin, enkä tunne sen joka korttelia. Siitä tulee minulle labyrintti ajoa puolipimeässä. Joten heti kun näin ulosajotien Sommières-kylään, lähdin sinne. Maaseututie on kuitenkin helpompaa ajaa kuin kaupunki. Niin minä tein vielä noin 30km kiertolenkin ennen kotiin pääsyä! Sataa tihutti koko ajan.
Kun kerkisin kotiin, soitin ystävilleni. Dixou oli heillä hoidossa ja olisin hakenut haukkuni takaisin. Mutta kuulin, että täksi illaksi on myös annettu säävaroitus ja olisi vaarallista lähteä liikenteeseen. Sitten kohta pian näin ikkunasta, miten kova ukkoskuuro alkoi rankkasateineen. Ehdin juuri ennen sitä perille. Loppu hyvin kaikki hyvin.
Toisaalta täytyy meitä myös kritisoida. Tullitarkastuksessa olevat poliisit voivat kuvata kansalaisten mentaliteettia. Ranskasta lähtiessä he olivat aika puheliaita ja ystävällisiä. Lontoossa me saatiin hyvä vastaanotto. Siskon kanssa oltiin ostettu samanlaiset talvitakit. Nimikin meillä on kauhean samanlainen. Joten poliisi ihmetteli sitä ja sitten alkoi nauramaan, kun hoksasi miksi. Lopulta me kaikki nauroimme tullissa. Mutta kun tulimme Suomeen, tullipoliisi oli tiukkailmeisenä vastassa passia tutkimassa. Ei näkynyt hymyn häivää. Siitä tuli mieleen, että poliisimaailmassa ei sanoja tuhlata ihmisille. Uniformu velvoittaa jyrkkään armeijantapaiseen kurinalaiseen vaitioloon. Nuo ulkomaalaiset tullipoliisit olivat inhimillisempiä, kun he unohtivat uniformunsa.
Mutta onni on olla suomalainen! Nyt näki, että meidän Suomen passimme on arvokas. Sitä katsottiin kuvineen joka tullissa tarkkaan. Viime aikoina on paljastunut paljon passivarkauksia, siksi ne saavat nyt erikoista huomiota.
Runsas parin tunnin lento tuntuu vähän pitkältä, kun on jo matkasta väsynyt. Matkastressi väsyttää. Mutta toisaalta oli helpottavaa, kun lopulta päästiin perille kaikista lähtöpäivän sääongelmista huolimatta. Kun sitten Tampereella käveltiin, oli tunnelmallinen talvisää. Ensilumi sattui juuri tälle päivälle ja maa sai kauniin lumipeitteen. Huomasi olevansa taas kerran kuin toisella planeetalla arktisessa maassa.
Me käytiin Eurokankaassa ostamassa silkkiä Jumeau-nuken vaatetusta varten. 36,90€/m. Puolimetriä riittää. Suomessa silkki on halvempaa kuin Ranskassa. Sisko tekee nukelle vaatteet mittojen mukaan, malli-idea on jo valmiina. Minä en osaa ommella monimutkaisia vaatteita, kutominen ja virkkaaminen sujuu minulta paremmin.
Illalla klo 7:n aikoihin lähti juna Tampereelta Humppilaan. Tunnin junamatkan jälkeen saavuttiin Humppilaan ja sieltä sitten kotiin Ypäjälle autolla.
Joka kerta maasta toiseen matkustaessa on hiukan epätodellinen outo tuntu. Varsinkin kun menee kaukaa Etelä-Ranskasta Välimeren maasta pohjoiseen Suomeen. Kulttuuriero on suuri. Kerran yhdellä kulttuuriluennolla yksi ulkomaalainen sanoi, että joka maassa on oma "musta laatikko", se jokin. Sen huomaa erikoisesti, jos matkustaa junalla maasta toiseen, jolloin rajan yli meno on hyvin konkreettista.
Torstaista toiseen torstaihin aika meni äkkiä. Sukuloiminen, perhe on tärkeää. Niin ei tunne itseään juurettomaksi, vaikka asuu ulkomailla. Vanhempia ei enää ole, mutta onneksi on siskoja ja veljiä perheineen. Ja kotikonnuilla tutuilla paikoilla isän ja äidin muistot elävät. Se on akkujen latauspaikka.
Kun olin Englannissa au pairina vuonna 1986, erikoista oli minusta siellä suuri kirpputorien määrä. Sitten niitä näkyi myöhemmin paljon myös Suomessa. Taitaa olla lama-aikojen ilmiö. Helsingissäkin monet liiketilat vaihtuivat kaupoista kierrätyspaikoiksi. Kun kauppa ei enää menestynyt, kirpputori menestyi. Nyt on vähän sama juttu. Joten Suomen matkaanikin kuului taas kirpparikierros. Niissä olen tehnyt löytöjä pitkästä aikaa. Me käytiin Loimaalla, Forssassa ja Somerolla. Joka paikasta sain jotakin muutamalla eurolla kokoelmaani: pieni puinen rukki, voikirnu, kanavatyönä tehty ruususarja (nukketalon matoksi), Minnie Mouse mikkihiirityttö, 50-luvun kangasnukke...
Torstaina 13. päivä oli lähtöpäivä, paluulento iltapäivällä Lontoon kautta Ranskaan. Lähdin jo aamujunalla Humppilasta matkaan, koska suunnitelmissa oli käynti Vapriikissa Tampereella. Olin nähnyt netissä, että siellä on uusi Postimuseo. Samalla voisin käydä uudestaan katsomassa "Aika leikkiä" lelumuseon ja uuden Rudolf Koivusta kertovan näyttelyn. Siellä vierähti melkein kaksi ja puoli tuntia. Ihana monimuseo, jossa oli myös Kenkämuseo. Näin samanlaiset 1880-luvun silkkikengät, jotka minullakin on nukkenallemuseossa. En ihmettele, vaikka tuo Vapriikki oli tilastoissa Suomen kakkosmuseo viime vuonna. Siinä ajatusrikas vierailu menneessä maailmassa, joka tuuletti ja kevensi ajatuksiani ennen pitkää matkaani.
Seuraavaksi menin Lidl kauppaan rautatieaseman vieressä, josta ostin evääksi juustosämpyläpussin, pari banaania ja suklaapatukan. Kahvit piti juoda vielä ennen lentoasemalle menoa R-kioskissa. Sitten Pirkkalan lentokenttäbussille.
Lento oli melkein tunnin myöhässä, kun saavuttiin Lontoon Stansted lentokentälle. Mutta easybussilla pääsi silti hyvin Lontoon keskustaan, vaikka lippuni oli ostettu vähän aikaisempaan ajankohtaan. Pitkä passijonotus vei yllättävän paljon aikaa lentokentällä.
http://www.postimuseo.fi/en/
Ryanairin lento jatkui seuraavana päivänä, joten olin yötä nuorisomajassa Lontoossa. Olin katsellut säätietoja netissä, sadetta luvattiin joka paikkaan kuten usein syystalvella. Paluumatka meni ok suunnitelmien mukaan. Vaikka jännittää sai loppuun asti. Pelkäsin, että Nîmesissä sadetulvat olivat tuhonneet autoni. Mutta se pelko osoittautui turhaksi. Sieltä se löytyi kunnossa. Sitten astuin rattiin ja loppusuoralle, noin 35km ajoa kotikylälle Lézaniin.
Pieni mutka oli vielä matkassani. Poistuessani Nîmesin kaupungista Alèsin tielle, tietyöt sekoittivat täysin oikean suunnan, jouduin kääntymään takaisin. Pimeässä oli vaikea nähdä kiertoteiden viitoitusta. Ja huomasin erehtyväni tiestä, joka veikin minut takaisin Nîmesiin. En jaksa enää kaupunkiajoa, ajattelin, enkä tunne sen joka korttelia. Siitä tulee minulle labyrintti ajoa puolipimeässä. Joten heti kun näin ulosajotien Sommières-kylään, lähdin sinne. Maaseututie on kuitenkin helpompaa ajaa kuin kaupunki. Niin minä tein vielä noin 30km kiertolenkin ennen kotiin pääsyä! Sataa tihutti koko ajan.
Kun kerkisin kotiin, soitin ystävilleni. Dixou oli heillä hoidossa ja olisin hakenut haukkuni takaisin. Mutta kuulin, että täksi illaksi on myös annettu säävaroitus ja olisi vaarallista lähteä liikenteeseen. Sitten kohta pian näin ikkunasta, miten kova ukkoskuuro alkoi rankkasateineen. Ehdin juuri ennen sitä perille. Loppu hyvin kaikki hyvin.
Värikkäät hiiret
Nyt ne ovat hienoja, kun niitä on kaksi. Ihmeen puhtaana ne ovat säilyneet, vaikka ovat kangasta. Rusetti oli kyllä likainen, mutta pesin sen.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mikki_Hiiri
maanantai 17. marraskuuta 2014
Suomi matkalla marraskuussa 2014
Aloin matkavalmistelut jo noin puolitoista kuukautta ennen matkaa. Ostin Ryanairin liput netissä Nîmes Lontoo Tampre reitille. 110 euroa mennen tullen, vaikka ostin ne taas neljänä eri menolippuna kuten aina. Saksan kautta matka ei onnistunut yhtä halvalla, koska Frankfurt Hahniin ei ollut lippuja enää marraskuuhun. Ja toisaalta olen aina halunnut mennä katsomaan tuonne Stanstedin lentokentän lähistöllä olevaan lelumuseoon. Se on myöhemmin talvella kiinni. Lisäksi samalla voi käydä Lapsuuden museossa Lontoossa, ajattelin, vaikka olen ollut siellä ennenkin. Oppia ikä kaikki. Oppipoikana olin taas noilla museokäynneillä.
http://www.easybus.fr/londres-luton
Nykyään on halpabusseja lentokentältä Lontoon keskustaan, ennen oli kallista, kun meni junalla sen matkan. Noin 10 euroa tuli maksamaan yksi lentokenttämatka Lontooseen easybussilla. Ostin nekin liput valmiiksi netissä. Ja hyvänä puolena siinä oli, kun voi käyttää samaa lippua (taisi olla tunnin sisällä), jos kone on myöhässä tai muuten. Joten joka kerta menin vähän aikaisempaan tai myöhempään bussiin kuin lippuuni oli varattu.
http://www.visitbritainshop.com/nordics/articles-features/a-beginners-guide-to-london.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Oyster_card
Lontoon metroa varten ostettiin Lontoossa metroasemalla Oyster card. (Ei kannata ostaa Visitor's Oyster cardia, se on hiukan erilainen). 15 puntaa, josta 5 puntaa oli takuuhinta, jonka sai pyytää myöhemmin takaisin metroaseman lippumyynnissä kortin luovuttamista vastaan. 10 puntaa riitti neljään metromatkaan. Muuten se olisi maksanut puolet enemmän, jos yksittäisiä lippuja olisi ostanut. Alla linkki, jossa video kortin käytöstä. Se täytyy "käyttää" keltaisessa tarkastustunnistimessa metroasemalla meno-ja tulomatkalla eli sisään ja ulos mennessä metroportista.
http://avant-de-partir.fr/oyster-card-se-deplacer-a-londres/2014/
Yhden ranskalaisen nettisivun mukaan halvin tapa vaihtaa valuuttaa on nostaa rahaa siellä paikan päällä automaatista kerralla koko summa.
http://www.radins.com/dossiers/changer-ses-devises-gare-aux-commissions,455.html
Toisaalta Lontoossa voi maksaa myös euroilla, mutta se tulee kalliiksi.
Hotelleista puheenollen olin menomatkalla kaksi yötä hotellissa ja tulomatkalla yhden yön nuorisomajassa. Kaikki olin ostanut etukäteen netissä noin kuukautta aikaisemmin. Menomatkalla oltiin kaksi henkilöä, joten oli halvempaa.
Windsor house Lontoossa maksoi 30 euroa per henkilö aamiainen mukaanlukien, ihan ok, Earl's Court metroaseman nurkilla ja Premier Inn Stanstedin lentokentän vieressä vain 20 euroa per henkilö. Tuo viimeinen oli oikein luxusta meille ja mukava yllätys, helppo löytää, vaikka sinne piti mennä ja tulla lentokentältä hotellibussilla (3puntaa per matka). Ostin sen suoraan Premier Inn sivuilta, jossa myytiin viimeisiä vapaita huoneita alennuksella. Tuon ensimmäisen ostin Hostelworld-sivuilta. Paluumatkani YHA Earl's Court hostel oli myös hyvä majoituspaikka 21 eurolla ja jo tutun metroaseman lähistöllä. Sen valitsin, koska se on YHA organisaatio hyvine filosofioineen. Alla linkki.
http://www.yha.org.uk/about-yha
_________________________________________________________________________________
Siinä matkabudjetistani. Sitten matkatunnelmiin.
Marraskuun alun lähtöpäivänä oli säävaroitus voimassa kuten nyt tänä syksynä on ollut toistamiseen jo monta kertaa. Aika erikoinen vuosi. Ja sääennuste muuttuu yleensä ihan viime tipassa. Jos eilen vielä luvattiin normaalia sadetta, tänään voidaan antaa pahin eli punainen säävaroitus. Joten jopa meterologeille sää on arvaamatonta välillä. Se yllättää kaikki. Siksi tapahtuu onnettomuuksia. Joskus on ollut turhaan säävaroitus ja joskus taas ei ollenkaan tai liian myöhään.
Oltiin katsottu netistä, että kello 6 alkavat kovat rajuilmat tulvasateineen. Joten me päätettiin lähteä vähän aikaisemmin viiden jälkeen. Nîmesiin kestää ajaa runsas puoli tuntia, mutta autopaikan hakemiseen voi mennä toinen puoli tuntia, kun vielä sieltä kävelee rautatieasemalle. Eikä koskaan tiedä, vaikka olisi tietyö matkaa hidastamassa kiertoreitteineen niillä päin kaupunkia. Lento oli klo 10.
Jo naapurikylän kohdalla alkoi sataa rajusti, mutta ei tarvinnut silti pysähtyä, sai ajettua. Taivaskin salamoi jo melkoisesti. Sitten sadekuuro meni ohi vähäksi aikaa, vaikka salamat leiskuivat eri puolilla taivasta sen valasten puolittain. En koskaan ennen elämässäni ole lähtenyt ulos moiseen ukonilmaan. Pelkään ukkosta. Sydän hakkasi täysillä. Mieleeni tuli äidin sanat, milloin tulet kotiin.
Mutta matkaan piti lähteä. Olisi harmittanut jälkeenpäin, koska oli kaikki jo maksettu etukäteen. Autoja ei ollut paljon liikkeellä kuten yleensä.
Sitten tultiin moottoritien kohdalle. Siellä sitävastoin oli jo paljon liikennettä ja se jotenkin teki olon turvallisemmaksi. Ei oltu yksin tiellä. Ihmeesti elämä jatkuu näissäkin vaikeissa olosuhteissa, vaikka toisin luulisi. Toisaalta pikkutiet ovat vaarallisimpia näillä ilmoilla kuin isot tiet. Täällä on monia sivuteitä, jotka peittyvät veden alle tulvasateissa ja siten ne on suljettu lopulta liikenteeltä.
Nîmesin kaupunki lähestyi ja se oli kuin ihmettä, kun päästiin perille. Jätin auton taas rautatieaseman taakse, jossa on rauhallinen asumalähiö. Onneksi tyhjä paikka löytyi helposti. Mutta sitten me oltiinkin kuin loukussa autossa. Vettä tuli taivaalta kaatamalla kuin viimeistä päivää, salamoi ja ukkosti niin, että kukaan ei olisi voinut ulos mennä autosta. Siinä me odotettiin aika kauan kunnes kuuro meni ohi. Onneksi oli varattu aikaa. Sitten rautatieasemalle odottelemaan lentokenttä bussia.
Olin varannut museomainoksia matkalle mukaan. Ja erikoisesti tuota Nîmesin lentokenttää varten oli niitä mukana iso kasa.
Kun rautatieasemalla odoteltiin bussia, ihmeteltiin väkimäärää. Niinkuin ei mitää pahaa ilmaa olisikaan, asemaelämä oli normaalia. Toisaalta juuri joku aika sitten, kun oli ollut säävaroitus, monet jäivät rautatieasemien tai lentokenttien vangeiksi yötä myöten. Paikalliset ovat näköjään tottuneet liikkumaan oli sää mikä oli.
Kun vihdoin päästiin lentokentälle ja koneeseen, haastelin yhtä ranskalaista madamea vieressäni. Kauhistuneena tästä säästä kysyin hänen mielipidettään. Eihän tämä nyt mitään ole, ei lentoon lähtö ole ongelma, vaikka ukkostaa. Minulle tämä eteläranskalainen Sevennien sadeilmiö on edelleen kulttuurishokki.
Arkipäivän pienet ihmeet jatkuvat, koska saavuttiin Lontooseen. Matka ei peruuntunutkaan, vaikka siltä jo oli näyttänyt. Sää oli Lontoossa parempi. Kun bussilla ajettiin kentältä Lontoon keskustaan, ihailtiin englantilaisa vanhoja taloja. Ne olivat ihan kuin nukketaloja, joita olen nähnyt. Tai nukketalot ovat oikeiden kopioita.
Olin suunnitellut, että kannattaa tulla Liverpool Street metroasemalle, joka on kävelymatkan päässä Bethnal Green metroasemalta. Siinä vieressä on Lapsuuden museo Museum of Childhood. Se oli ensimmäinen käyntipaikka. Olen ollut siellä jo ennestään, mutta aina uudestaan voi mennä, koska näkee kaiken eri tavalla joka kerta.
Siellä kului koko iltapäivä. Sitten metrolla hotellipaikkaan Windsor House Earl's Courtiin.
Seuraavana aamuna oli aikaisin lähtö metrolla Baker Street metroaseman lähettyviltä lähtevään Stansted lentokenttä bussiin. Stanstedissa oli nähtävänä lelumuseo ja linna-alue. Alla linkki.
http://www.mountfitchetcastle.com/home/toy-museum
Stanstedin lentokentän läheinen Mountfitchet pieni kylä on vain muutaman minuutin junamatkan päässä. Lentokentän rautatieasemalta menee Lontooseen juna, jonka ensimmäinen pysäkki on tuo Mountfitchet. Se menopaluu junamatka maksoi kahdelta noin 10 puntaa.
Sitten perillä museossa kului tämä seuraava päivä, koska keskiaikainen linna-alue oli myös hyvin mielenkiintoinen. Kyläkin oli viehättävä ja olisi ollut kiva nähdä sitä enemmän. Vahinko vaan, että syyssäätä oli myös Lontoossa ja sadekuurot rajoittivat kulkuamme. Mutta se ei ollut niin uhkaavaa kuin Ranskassa.
Lopulta palasimme junalla Stanstedin lentokentälle ja sieltä hotellibussilla hotellin. Ihana yllätys, koska se oli oikein ylellinen paikka. Pöydällä odotti vedenkeitin tee- ja kahvipusseineen. Matkastressi oli jo paljolti häipynyt. Niin paljon oltiin nähty ja koettu, että uni ei oikein meinannut tulla. Pää oli täynnä ajatuksia. Hyviä sellaisia. Sanotaan, että ei saa kiittää päivää ennen iltaa. No nyt oli ilta ja sen kiitoksen aika.
Seuraavana oli vuorossa kotiSuomilento....
http://www.easybus.fr/londres-luton
Nykyään on halpabusseja lentokentältä Lontoon keskustaan, ennen oli kallista, kun meni junalla sen matkan. Noin 10 euroa tuli maksamaan yksi lentokenttämatka Lontooseen easybussilla. Ostin nekin liput valmiiksi netissä. Ja hyvänä puolena siinä oli, kun voi käyttää samaa lippua (taisi olla tunnin sisällä), jos kone on myöhässä tai muuten. Joten joka kerta menin vähän aikaisempaan tai myöhempään bussiin kuin lippuuni oli varattu.
http://www.visitbritainshop.com/nordics/articles-features/a-beginners-guide-to-london.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Oyster_card
Lontoon metroa varten ostettiin Lontoossa metroasemalla Oyster card. (Ei kannata ostaa Visitor's Oyster cardia, se on hiukan erilainen). 15 puntaa, josta 5 puntaa oli takuuhinta, jonka sai pyytää myöhemmin takaisin metroaseman lippumyynnissä kortin luovuttamista vastaan. 10 puntaa riitti neljään metromatkaan. Muuten se olisi maksanut puolet enemmän, jos yksittäisiä lippuja olisi ostanut. Alla linkki, jossa video kortin käytöstä. Se täytyy "käyttää" keltaisessa tarkastustunnistimessa metroasemalla meno-ja tulomatkalla eli sisään ja ulos mennessä metroportista.
http://avant-de-partir.fr/oyster-card-se-deplacer-a-londres/2014/
Yhden ranskalaisen nettisivun mukaan halvin tapa vaihtaa valuuttaa on nostaa rahaa siellä paikan päällä automaatista kerralla koko summa.
http://www.radins.com/dossiers/changer-ses-devises-gare-aux-commissions,455.html
Toisaalta Lontoossa voi maksaa myös euroilla, mutta se tulee kalliiksi.
Hotelleista puheenollen olin menomatkalla kaksi yötä hotellissa ja tulomatkalla yhden yön nuorisomajassa. Kaikki olin ostanut etukäteen netissä noin kuukautta aikaisemmin. Menomatkalla oltiin kaksi henkilöä, joten oli halvempaa.
Windsor house Lontoossa maksoi 30 euroa per henkilö aamiainen mukaanlukien, ihan ok, Earl's Court metroaseman nurkilla ja Premier Inn Stanstedin lentokentän vieressä vain 20 euroa per henkilö. Tuo viimeinen oli oikein luxusta meille ja mukava yllätys, helppo löytää, vaikka sinne piti mennä ja tulla lentokentältä hotellibussilla (3puntaa per matka). Ostin sen suoraan Premier Inn sivuilta, jossa myytiin viimeisiä vapaita huoneita alennuksella. Tuon ensimmäisen ostin Hostelworld-sivuilta. Paluumatkani YHA Earl's Court hostel oli myös hyvä majoituspaikka 21 eurolla ja jo tutun metroaseman lähistöllä. Sen valitsin, koska se on YHA organisaatio hyvine filosofioineen. Alla linkki.
http://www.yha.org.uk/about-yha
_________________________________________________________________________________
Siinä matkabudjetistani. Sitten matkatunnelmiin.
Marraskuun alun lähtöpäivänä oli säävaroitus voimassa kuten nyt tänä syksynä on ollut toistamiseen jo monta kertaa. Aika erikoinen vuosi. Ja sääennuste muuttuu yleensä ihan viime tipassa. Jos eilen vielä luvattiin normaalia sadetta, tänään voidaan antaa pahin eli punainen säävaroitus. Joten jopa meterologeille sää on arvaamatonta välillä. Se yllättää kaikki. Siksi tapahtuu onnettomuuksia. Joskus on ollut turhaan säävaroitus ja joskus taas ei ollenkaan tai liian myöhään.
Oltiin katsottu netistä, että kello 6 alkavat kovat rajuilmat tulvasateineen. Joten me päätettiin lähteä vähän aikaisemmin viiden jälkeen. Nîmesiin kestää ajaa runsas puoli tuntia, mutta autopaikan hakemiseen voi mennä toinen puoli tuntia, kun vielä sieltä kävelee rautatieasemalle. Eikä koskaan tiedä, vaikka olisi tietyö matkaa hidastamassa kiertoreitteineen niillä päin kaupunkia. Lento oli klo 10.
Jo naapurikylän kohdalla alkoi sataa rajusti, mutta ei tarvinnut silti pysähtyä, sai ajettua. Taivaskin salamoi jo melkoisesti. Sitten sadekuuro meni ohi vähäksi aikaa, vaikka salamat leiskuivat eri puolilla taivasta sen valasten puolittain. En koskaan ennen elämässäni ole lähtenyt ulos moiseen ukonilmaan. Pelkään ukkosta. Sydän hakkasi täysillä. Mieleeni tuli äidin sanat, milloin tulet kotiin.
Mutta matkaan piti lähteä. Olisi harmittanut jälkeenpäin, koska oli kaikki jo maksettu etukäteen. Autoja ei ollut paljon liikkeellä kuten yleensä.
Sitten tultiin moottoritien kohdalle. Siellä sitävastoin oli jo paljon liikennettä ja se jotenkin teki olon turvallisemmaksi. Ei oltu yksin tiellä. Ihmeesti elämä jatkuu näissäkin vaikeissa olosuhteissa, vaikka toisin luulisi. Toisaalta pikkutiet ovat vaarallisimpia näillä ilmoilla kuin isot tiet. Täällä on monia sivuteitä, jotka peittyvät veden alle tulvasateissa ja siten ne on suljettu lopulta liikenteeltä.
Nîmesin kaupunki lähestyi ja se oli kuin ihmettä, kun päästiin perille. Jätin auton taas rautatieaseman taakse, jossa on rauhallinen asumalähiö. Onneksi tyhjä paikka löytyi helposti. Mutta sitten me oltiinkin kuin loukussa autossa. Vettä tuli taivaalta kaatamalla kuin viimeistä päivää, salamoi ja ukkosti niin, että kukaan ei olisi voinut ulos mennä autosta. Siinä me odotettiin aika kauan kunnes kuuro meni ohi. Onneksi oli varattu aikaa. Sitten rautatieasemalle odottelemaan lentokenttä bussia.
Olin varannut museomainoksia matkalle mukaan. Ja erikoisesti tuota Nîmesin lentokenttää varten oli niitä mukana iso kasa.
Kun rautatieasemalla odoteltiin bussia, ihmeteltiin väkimäärää. Niinkuin ei mitää pahaa ilmaa olisikaan, asemaelämä oli normaalia. Toisaalta juuri joku aika sitten, kun oli ollut säävaroitus, monet jäivät rautatieasemien tai lentokenttien vangeiksi yötä myöten. Paikalliset ovat näköjään tottuneet liikkumaan oli sää mikä oli.
Kun vihdoin päästiin lentokentälle ja koneeseen, haastelin yhtä ranskalaista madamea vieressäni. Kauhistuneena tästä säästä kysyin hänen mielipidettään. Eihän tämä nyt mitään ole, ei lentoon lähtö ole ongelma, vaikka ukkostaa. Minulle tämä eteläranskalainen Sevennien sadeilmiö on edelleen kulttuurishokki.
Arkipäivän pienet ihmeet jatkuvat, koska saavuttiin Lontooseen. Matka ei peruuntunutkaan, vaikka siltä jo oli näyttänyt. Sää oli Lontoossa parempi. Kun bussilla ajettiin kentältä Lontoon keskustaan, ihailtiin englantilaisa vanhoja taloja. Ne olivat ihan kuin nukketaloja, joita olen nähnyt. Tai nukketalot ovat oikeiden kopioita.
Olin suunnitellut, että kannattaa tulla Liverpool Street metroasemalle, joka on kävelymatkan päässä Bethnal Green metroasemalta. Siinä vieressä on Lapsuuden museo Museum of Childhood. Se oli ensimmäinen käyntipaikka. Olen ollut siellä jo ennestään, mutta aina uudestaan voi mennä, koska näkee kaiken eri tavalla joka kerta.
Siellä kului koko iltapäivä. Sitten metrolla hotellipaikkaan Windsor House Earl's Courtiin.
Seuraavana aamuna oli aikaisin lähtö metrolla Baker Street metroaseman lähettyviltä lähtevään Stansted lentokenttä bussiin. Stanstedissa oli nähtävänä lelumuseo ja linna-alue. Alla linkki.
http://www.mountfitchetcastle.com/home/toy-museum
Stanstedin lentokentän läheinen Mountfitchet pieni kylä on vain muutaman minuutin junamatkan päässä. Lentokentän rautatieasemalta menee Lontooseen juna, jonka ensimmäinen pysäkki on tuo Mountfitchet. Se menopaluu junamatka maksoi kahdelta noin 10 puntaa.
Sitten perillä museossa kului tämä seuraava päivä, koska keskiaikainen linna-alue oli myös hyvin mielenkiintoinen. Kyläkin oli viehättävä ja olisi ollut kiva nähdä sitä enemmän. Vahinko vaan, että syyssäätä oli myös Lontoossa ja sadekuurot rajoittivat kulkuamme. Mutta se ei ollut niin uhkaavaa kuin Ranskassa.
Lopulta palasimme junalla Stanstedin lentokentälle ja sieltä hotellibussilla hotellin. Ihana yllätys, koska se oli oikein ylellinen paikka. Pöydällä odotti vedenkeitin tee- ja kahvipusseineen. Matkastressi oli jo paljolti häipynyt. Niin paljon oltiin nähty ja koettu, että uni ei oikein meinannut tulla. Pää oli täynnä ajatuksia. Hyviä sellaisia. Sanotaan, että ei saa kiittää päivää ennen iltaa. No nyt oli ilta ja sen kiitoksen aika.
Seuraavana oli vuorossa kotiSuomilento....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)