sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Leikin jäljistä

Usein toistuva kysymys museovierailta täällä Nukkenallemuseossa on:
"Ovatko lapset noilla nukketaloilla ollenkaan leikkineet, koska ne ovat niin hyvin säilyneet?"

En ole osannut täysin vastata. Olen vain sanonut, että kai aikuisten läsnäollen. Ja ennen lapset kunnioittivat enemmän lelujaan, koska niitä oli vähän.

Toisaalta voi kuvitella, että rikkailla oli erikseen leikittävät ja ei kosketettavat, vain katsottavat, ihailtavat lelut, jos ne olivat arvokkaita. Kansan leluilla taas oli oma käytäntönsä.

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/albums/72157636149098994/with/10069133606/

Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungista kuvasarja yllä. Se on osa senaatintorin museoita. Kuvat olen ottanut muutama vuosi sitten.

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4628

Tuolla Lasten kaupungissa lapset saavat leikkiä. Siellä on ilmainen sisäänpääsy.

Osa museosta on leikittävää leikkipaikkaa ja osa on vitriinisuojattua, niin vanhoja leluja voi vain katsoa eikä koskea. Mutta uusia on leikkiä varten.

Kuinka moni lapsi on jo saanut siellä museossa leikkiä? Heitä on varmaan jo valtava joukko, koska se on ollut suosittua.

Museo leikkipaikkana on 21.vuosisadan lasten kasvatusta. Leikin avulla opitaan.

Samaa käytäntöä näin Lontoon Lapsuuden museossa. Trendi on kansainvälinen.

Mutta nyt tulee esimerkki siitä, kun on jätetty vanhaa antiikkia lasten kovakouraiseen käsittelyyn rikottavaksi. Vahinko vaan, kun kaikki on ollut sallittua eikä ole ollut rajoja. Lapsista tulee tuholaisia, jos he kaikkea saavat vapaasti leikittäväksi.

Siellä Lasten kaupungissa on tämä varmaan ainakin 100-vuotias nukketalo esillä, josta näkyy leikin jäljet. Sisustus on nyt sekamelskaa ja rikottuja huonekaluja, tapeteista repaleet jäljellä.... Alkuaan siinä on ollut arvokkaita saksalaisia Kestnerin Boulle huonekaluja ja muita hienouksia posliininukkeineen.



Tässä alla toinen esimerkki Tukholman museon nukketaloista, joihin lapset eivät ole saaneet koskea, vain katsoa, kuten luin noiden nukketalojen perhetarinoista. Ne ovat yhtä täydellisiä kuin aikoinaan ovat olleet.




Onko koskeminen leikin ehto?

Vaikka lapsi saisikin vain katsoa eikä koskea, virikkeitä se saa aina.  Mielikuvitus lähtee lentoon. Kaunis saa meidät unelmoimaan.

Tukholman Traditiot näyttelystä poimittua

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kastemekko

Tässä kastepuvuista.

Olen nähnyt nukkevauvoja, joilla on tuo pakettikapalo. Nyt niihin tuli selitys. Koristeinen kapalointipuku oli ennen kastepukuja 200 vuotta sitten.





https://fashionthroughhistory.wordpress.com/2016/07/08/swaddling-or-not/



German Carved Wooden Swaddling Baby
https://fr.pinterest.com/pin/193795590188997793/

Siellä Traditiot näyttelyssä oli esillä koko elämän kiertokulku juhlineen. Kuten vuodenajatkin. Mitä vaan perinteitä meillä on olemassa tai on ollut.

Vauvasta vaariin, elämästä kuolemaan.

Täällä Nukkenallemuseossa on myös esillä koko elämänkaari.

Nyt tuolla Nordiska museossa sain selväksi yhden asian, joka oli epäselvää. Minulla on "vainajan valvojaiset"- nukketalo. Se on katolinen ja katolisilta museokävijöiltä sain sen tietää. Luulin, että sellaista tapaa ei ole tai ole ollut protestanttisessa kirkossamme. Kuulin, että ortodokseilla on.

Siellä näyttelyssä oli aika kauhistuttava vainajan valvojaishuone. Kuvan ottamista ei voinut ajatellakaan! Kalastaja vainajasta oli tehty muistoesitys. Tämä ihmisennäköinen nukke makasi pimeässä huoneessa sängyssään. Valkoiset lakanat verhosivat ikkunaa ja seiniä. Kuolema oli käynyt ja se oli hyvin realistista. Tarina kertoi, miten kyläiset kävivät jättämässä hyvästit  tälle kuolleelle naapurilleen. Tämä oli käytäntö vielä 1930-luvun lopulla Ruotsissa. En huomannut, oliko siinä sanottu, mikä kirkkokunta oli kyseessä. Toisaalta sana "vainajan valvojaiset" on olemassa suomen kielellä, joten kyllä sillä oma historiansa on.

Tässä kuva Nukkenallemuseon lapsen kuolemaa esittävästä suruhuoneesta:
Siinä musta väri on valkoisen tilalla. Peili on verhottu mustalla ja ikkunat, jos niitä olisi. Musta sänky. Kello on pysähtynyt. Äiti Provencen lila suruvaatteissa. Edessä hautajaiskärry, jossa kuollut lapsi. Katolinen risti. Uurna.

Tämä 1800-1900 taitteen nukketalo on herättänyt paljon keskustelua museokävijöiden parissa.

Ennen synnyttiin ja kuoltiin kotona. Lapsikuolleisuus on korkea. Lapsia syntyi ja kuoli paljon. Toisaalta elinikä ei ollut korkea myöskään.

Aina syntyy uutta tässä elämässä ja ihmeitä ilman määrää. Minulla on Dionnen viitoset kokoelmassani. 30-luvun ihme.




Hyvää Isäinpäivää!

Tässä on minun isäni koulukuva 1920-luvun lopulta. Hän on aina vakava kuvissa, vaikka oli huumori-ihminen. Toisaalta vanhat kuvat olivat vakavia.

Tytöt ja pojat ovat yhdessä eikä erikseen, ainakin tässä maalaiskoulussa.

Lapset ovat pukeutuneet kuin pienet aikuiset. Pojat ovat kuin pikkumiehiä ja tytöt kuin pikkunaisia.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Tukholman kautta Suomeen 2016

Lézan-Nîmes-Béziers-Skavsta Tukholma-Turku-Loimaa-Ypäjä-Forssa-Somero

Ypäjä-Helsinki-Vantaa-Tukholma-Skavsta-Béziers-Nîmes-Lézan

Siinä matkareittini tänä syystalvena. Monta paikkaa kerkisin näkemään tiistaista tiistaihin, siis vain viikon aikana. Paikan päällä kotona Suomessa Ypäjällä voin kuitenkin olla vain torstaista maanantai aamuun. Mutta nekin päivät olivat kultaa, kun sain viettää kotinurkilla, maailman parhaalla akun lataus paikalla.

Tällä kertaa ei ollut kiusana juna-tai muut lakot, huono sää kuten viime vuonna. Ei meno- eikä tulomatkalla. Mutta nyt oli auto-ongelma. Minun 10 vuotta uskollisena automobiilina ollut Peugeot 205 vuodelta 1991 teki lakon. Siinä nimittäin syttyy varoitusvalot STOP ja jäähdytysneste. Ei sellaisen auton kansa uskalla lähteä edes Nîmesiin 35km päähän. Sinne olen autoni aina jättänyt Béziers junalle mennessäni. Joten ystävä toi ja haki mennen tullen Nîmesistä.

Lento Ryanairilla oli myöhään illalla kahdeksan maissa ja saavuttiin perille Skavstan lentokentälle Tukholmaan ennen puolta yötä. Suora lento kestää yli 3t. Sitten viereiseen hotelliin yöksi Connect Skavsta, jossa on edullinen ja hyvä majoitus ruhtinaallisine aamiaisineen. Maisemat muuttuivat samalla kuin kesästä talveen olisi siirtynyt, kun aurinkoisesta Välimeren Etelä-Ranskasta mentiin lumiseen Pohjolaan. Aamiaisella seurattiin ikkunasta, kun lunta satoi. Yksi etappi oli jo päästy. Mikä helpotus!

Muuten lentokoneessa oli matkaseuraa. Koko ajan juteltiin yhden ruotsalaisen Katariinan kanssa. Hän oli menossa vanhempiaan katsomaan Ranskan kodistaan, joka ei ole kovin kaukana täältä Gardin alueelta. Voidaan treffata ensi vuonna, kun hän palaa Ranskaan.

Aamulla bussimatka Tukholmaan City terminalen, noin 1,5tuntia. Hauska katsella maisemia eikä tehdä mitään. Se on rentouttavaa.

Olin ottanut selvää netistä valmiiksi, miten pääsee Nordiska museet. Siellä erikoisesti nukketalot minua kiinnostavat. Selvisi, että 69 bussi kähtee City terminalen edestä. Tukholmassa oli kotoisa tunnelma. "Ei kysyvä tieltä eksy" neuvoi vanha kansa. Sitä neuvoa noudatan, niin olen aina löytänyt perille. Muutenkin on mukava vaihtaa muutama sana paikallisten kanssa, vaikka vain tietä kysyisi. Niin maailma on lämpimämpi, kun on kontakteja muihin ihmisiin.

Nordiska museo löytyi helposti. Se oli suuri linna, jo itsessään nähtävyys.

Tässä olen museon edustalla. Oli jo pimeää pois mennessä, joten nyt tuli vain iltakuva. Ensi kerralla täytyy ottaa ennen sisäänmenoa, mutta siihen olin liian kärsimätön tällä kertaa. Kulttuurinälkä. 

Netissä olen nähnyt kuvia heidän nukketaloistaan, joten sinne piti päästä, kun kerran Tukholman kautta tuli Suomeen.

Toinen toistaan kauniimpia nukketaloja oli nähtävänä paljon. Ruotsin suurvalta historia, kuningaskunta näkyi selvästi kokoelmassa, toisin kuin meidän tasavalta maassamme, jossa elämä on ollut vaatimattomampaa. Presidentti Urho Kekkosen museo on siitä hyvä esimerkki. Hän asui kuin muukin kansa ilman suuria ylellisyyksiä, vaikka oli presidentti. Ihmettelin sitä, kun siellä museossa olin Helsinki vuosinani 1980-90-luvuilla.
http://www.kansallismuseo.fi/fi/tamminiemi

Kuuluisat saksalaiset nukketalojen huonekalumerkit olivat edustettuina: Kestner Boulle, Erhard&Söhne, Rock&Graner (kaikkein kalleimpia valmistajia), Moritz Gottschalk...

http://www.swantje-koehler-verlag.de/?portfolio=goldenes-puppenstubenzubehor-2

Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, mutta kuninkaallisilla voi olla, väittäisin, kuten alla olevissa kuvissa ormolu huonekalut ja kultalehtikäsitellyt kehykset yms. sisustuksessa. Se selittää niiden hirmuhinnat kuten taitavan työn. Saksalainen Erhard&Söhne on niitä valmistanut.

https://en.wikipedia.org/wiki/Ormolu

Versaillesin linnan kultamäärä hämmästyttää. Voiko olla totta?

Kun olin Pariisissa au pairina  vuonna 1985, emäntäni vei minut sinne linnaan.

http://www.chateauversailles.fr/chateau 

Nordiska museossa oli lisäksi mielenkiintoinen Traditiot näyttely, varsinkin kun meidän traditiomme ovat usein samanlaisia kuin Ruotsissa. Sieltä me olemme saaneet vaikutteita.

Paljon jäi näkemättä. Joten sinne haluaa mennä uudestaan.

Sain vastauksia kysymyksiini yllättävän paljon ja uutta tietoa. Tosi rikastuttava paikka. Niistä kysymyksistä ja vastauksista kirjoitan toisen jutun erikseen kuvineen.

Monesti katsoo kaikkea vain ulkopuolelta, kannattaa mennä sisälle, ties mitä löytää.





Museokäynnin jälkeen oli ilta. City terminalenissa oli matkatavarat säilössä, sinne ei ollut liian pitkä matka kävellä, kun räntäsadekin oli lakannut onneksi. Ja sieltä sitten Vikingline bussilla iltalaivalle Turkuun.

Aamulla saavuttiin perille. Turusta jatkui matka puolipäivän jälkeen Onnibussilla Loimaalle. Sisko tuli hakemaan autolla. Silloin viimeistään tunsi olevansa kotona, vaikka Turussakin jo oli tutuilla toreilla. Se on syntymäkaupunki, jossa on lapsesta asti asioinut.

Loimaalla käytiin siskojen kanssa kahvilla. Kirpputorit kierrettiin samaa kyytiä. Ja löytöjä tein. Tässä kuva, josta puuttuu vanha Nooan arkki koulutaulu. Sen sisko lähettää tänne postissa. Se sopii hyvin esille 15 Nooan arkkini kanssa.

Nyt minulla on Taalainmaan hevonenkin kokoelmassa, joka puuttui. Sain sen 4 eurolla. Halpa. Niistä pyydetään paljon enemmän yleensä.

Pieni puolalainen mollamaijanukke maksoi 5 euroa. Kaikki oli edullista.

Aapinen on vuodelta 1929. Se on paljon luettu, mutta hieno, koska niin vanha. Siitä meinaan skannata sivuja.

Kuvassa yllä on kaksi kouluvihkoani mukana, vintistä haettuja. Siellä täytyy käydä tilaisuuden tullen.

Tässä vielä kuvasarja pienestä päiväkirjastani, jonne 11-12 vuotiaana kerroin perhe-, koulu-, eläin- ja muut uutiset kuvineen.

https://www.facebook.com/216775301670987/photos/pcb.1496423257039512/1496419820373189/?type=3&theater

Loimaalla Lidl-kaupassa tavattiin sattumalta entinen englannin opettaja. Ei siitä ole kuin 40 vuotta, kun on viimeksi nähty Loimaan yhteiskoulussa! Oli hauska tapaaminen ja "Unelmani Etelä-Ranskassa" kirjani sai uuden lukijan. Ranska "seikkailuni" kiinnostivat. Jännää muuten yksi asia. Silloin oli oppilas-opettaja roolit. Nyt ne olivat hävinneet. Elämä on kuin teatteri. Komediaa ja tragediaa. C'est la vie.
                                                                                Alimmassa kuvassa me siskot ollaan Anja Välimäen, entisen englannin opettajan kanssa. Me saimme "hyvät eväät matkustamiseen" hänen englannin tunneillaan.


Seuraavana päivänä käytiin Forssassa kirpparikierros. Sekamelskassa on yllätyksiä, ei tiedä mitä on. On kuin kävisi ajassa taaksepäin, kun näkee vanhaa. Historia kiehtoo. Sieltä löytää ajattomia opetuksia tähän päivään. Kaikki ei vanhene koskaan.

Lama on tehnyt nuo kirpputorit arvokkaammaksi, antiikkiakin on, kun tavaraa kierrätetään tienaamisen toivossa. Välillä ne olivat vaan halpatuonnin krääsää täynnä.

Sunnuntaina oli käynti Somerolla sukuloimassa. Perhe on meidän tuki ja turva, asumme me sitten missä päin maailmaa tahansa. Kotijoukot ovat ajatuksissamme.

Maanantaina matkasimme siskojen kanssa Helsinkiin, koska oli paluulento tiistaina. Kokeilin ensi kertaa Norwegian lentoyhtiötä, koska sain halvan aamulennon 55 eurolla Helsinki-Tukholma Arlanda. Sieltä iltapäivällä jatkolento Ryanairilla Skavsta kentältä Béziers'hen.

Menopaluu lennot maksoivat vain noin 100 euroa. Vaikka siihen tuli lisäksi bussimatkoja. Kaikki ostin etukäteen netistä yli kuukautta aikaisemmin.

Helsingissä oli aikaa käydä katsomassa uutta kaupunginmuseota Senaatintorin vieressä. Täytyy seurata aikaansa. 21.vuosisadan museo on erilainen uusine huipputeknologioineen ja uuden ajan tapoineen. Lisäksi kalliissa Helsingissä ilmaisuus vetää myös väkeä. Kynnys on matalampi, kun ei aina tarvitse kukkaron nyörejä avata. Ja täytyy siellä olla "sitä jotakin", mikä herättää kansan kiinnostuksen. Minä menin uteliaisuuttani, heillä on #menestyksenavain. Sellaista kaikki etsivät. Ilmaisuudesta puheenollen, mikä korvaa sisäänpääsymaksujen menetyksen? Valtion rahoitus, joka tekee ihmisistä museon-, kulttuurin harrastajia. Niin kansa on opinajossa. Vai mikä lie ajatus. Toisaalta Lontoon Lapsuuden museo on myös ilmainen. Silloin kaikille avoin, on sitten köyhempi tai rikkaampi.

Täytyy siis saada nukkenallemuseolle vaikutusvaltaisia yhteistyöntekijöitä, kuten tuolla kaupunginmuseolla on valtio ja kaupunki.

http://www.helsinginkaupunginmuseo.fi/2016/09/12/helsingin-kaupunginmuseossa-200-000-kavija-viikonloppuna/

Tiistai aamulla oli herätys ennen viittä ja sitten lentokentälle Vantaalle. Yhtä juoksua paikasta toiseen oli ihan koko päivän, kunnes saavuin perille ennen puolta yötä Nîmesiin. Vielä 35km automatka kotiin. Stressaavaa on matkustaminen, jännittää aina, meneekö kaikki suunnitelmien mukaan. Hyvin meni.

Ensi kerralla järjestän niin, että paluu myös tulee kahdelle päivälle ja käynti jossakin matkan varrella. Se on vähemmän raskasta ja mielenkiintoisempaa.

Tämä Suomi matkani evästi minua taas paljon.

Loppuvuosi lähestyy ja joulu. Aina on jotain odotettavaa.

torstai 20. lokakuuta 2016

Twitterin hedelmiä

Tässä on meidän uusi yhteistyökumppani, bretagnelainen Nukkemuseo, joka on löytynyt Twitteristä. Myös Facebookissa me olemme faneja ja seuraamme päivityksiämme puolin ja toisin.

Alla linkki museon sivuille:
http://museepoupee.wixsite.com/guerande/actus

Heillä on nyt ohjelmaa vuoden lopuksi. Piirustuskilpailu lapsille. Ja he ehdottivat meille yhteistyötä.

https://www.facebook.com/museepoupeeguerande/photos/a.1681559238798230.1073741826.1681557778798376/1779345135686306/?type=3&theater

Yllä Facebook sivulla näkyy enemmän tuosta piirustuskilpailusta. Me olemme yhteistyökumppaneiden joukossa siinä listassa, jossa on Ranskan Lelumuseoita. Kuvassa näkyy alla pieni kuorma-autologomme nalleineen toisten logojen joukossa.

Mainosta tulee samalla.

Tämä on yksi Twitteristä tullut idea. Kuten Kotiseutuliiton Vuosikirjaan osallistuminen.

Olen koukussa Twitteriin, koska voi seurata hyvin laajalti uutisvirtaa. Aikaa siellä kuluu vähän liikaakin. Toisaalta ei se ihan hukkaan ole mennyt. Hirmuisesti olen oppinut historiasta, kun seuraan muita museoita ja muuta mielenkiintoista. Se on oikea ideariihi.

Dixou vie minut ulos aina välillä pois virtuaalimaailmasta. Siellä nauttii hiljaisuudesta ja luonnon kauneudesta. Se on parasta lepoa sielulle ja ruumiille.

Muuten en ole aikoihin leiponut kahvikakkua!  Suunnitelmissa on. Koneet saa unohtaa vähäksi aikaa, ei saisi tulla niiden vangiksi. Mutta en ole ainoa. Se on nykyaikamme ongelma. Ihmisillä on nenä kiinni milloin missäkin vempeleessä kaikkialla, jopa kadulla kulkiessaan.

Syysmaisemissa Dixoun kanssa

Tässä me ollaan Dixoun kanssa Serre kukkulan reunalla. Kylämme on taustalla ja Sevennit vuoristo.

Tässä ollaan kävelyllä viininviljely peltoteillä. Noita vanhoja kivimajoja näkyy kaikkialla.

Lehdet kellastuvat syksyn väreineen, vaikka luonto on vielä vihreänä silti.

Dixou täytti viime kuussa 16v. Neljä kertaa kesän aikana jouduttiin viemään se tohtorille, koska uusiutui aina virtsatulehdus, verta pissassa. Antibiootteja ja muuta lääkettä se sai. Mahasta otettiin röngten kuva yksi kerta ja toisella kertaa tehtiin pissatutkimus. Ei niistä mitään syytä löytynyt.

Mutta taas alkoi sama ongelma. Netistä sain idean nyt antaa sille omenasiideri viinietikkaa teelusikallisen päivässä juomaveteen sekoitettuna. Se on tehonnut, eikä ole enää ollut veristä pissaa. Niin kuulema on ennen vanha kansa hoitanut elukoitaan. Kotikonstein. Eikä ne jatkuvat antibiootit hyväksi ole eläimillekään.

Tämä minun ikipentuni on tullut lopulta vanhaksi. C'est la vie. Sellaista elämä on. Toissapäivänä nähtiin haukun hännän alla noin 2x2cm kokoinen paise. Vaikka toisaalta muuten vaikuttaa koira ihan terveen pirteältä. Ruokahalu on hyvä kuin villisuden poikasilla. Mutta portaiden ylös käveleminen on ollut haaste jo pitkän aikaa. Se kiipeää ne ylös vaivalloisesti kuin 100-vuotias vanhus kepin kanssa.

Joten taas tohtorille riennettiin Dixoun häntäpaiseen takia. Vastaanotolla piikkipistos näytti, että paise on verta täynnä. Se on joko hyvänlaatuinen kasvain tai paise. Eläinlääkäri sanoi, että antaa olla, jos ei ole siitä vaivaa. Vanhaa koiraa ei leikata voisi. Tohtorin pöydällä ei ole hauskaa, sen huomaa Dixousta. Se tärisee pelosta, eikä piikeistä tykkää. Sydäntä myös kuunneltiin. Hyvä sydän on meidän lemmikillä, sanoi ammattilainen. Se on huomattu alusta lähtien. Mutta voi onnetonta! Toinen takajalka on hatara ja sitä tunnustelemalla tuli esiin joko kasvain tai vanha leikkausvaiva, joka on alkanut uudestaan vaivata vanhoilla päivillä. Lisäksi saatiin yksi vinkki. Kiloja on tullut liikaa kesällä tälle herkkusuulle. Pari kiloa pois, jotta jalkavaivaa olisi vähemmän, kun vielä on nivelrikko. 28kg on liikaa. Toisaalta sen ymmärtää, kun vertaa kiloja 2kg jauhopussiin. Painava se on lisäkiloina kantaa.

Särkylääkettä saatiin pahan päivän varalle. Silloin tällöin olen niitä antanut yhden, kun koira ei pääse jaloilleen. Mutta siitä vammasta se hermostuu ja lähtee liikkeelle entistä sisukkaammin. Harmittaa, kun vanhuus vie jalat alta, voin lukea sen ajatuksista. Sitten kun taas se saa jalat alleen, se on niin kuin ei mitään vaivaa olisi koskaan ollutkaan ja haluaa olla tarkkana kuin maailman paras poliisi- tai vahtikoira viimeisiin päiviinsä asti.

torstai 6. lokakuuta 2016

Kylämme linnasta

http://www.lezan.fr/?p=8860

http://www.lezan.fr/wp-content/uploads/2016/09/r%C3%A9union-publique-17-sept-2016.pdf

Kylämme linnassa oli ollut yli 500 henkeä syyskuun Kulttuuri viikonloppuna.

Illalla oli lopuksi ollut kunnan yhteinen kokous, jossa puitiin linnan tulevaisuutta projekteineen. Kerroin niistä jo aikaisemmin tässä blogssani. Noihin suunnitelmiin kuului alussa myös "kunnan oma museo". Sitä ei enää näkynyt tuossa pdf-muotoisessa kokouksen raportissa.

Ei museota yks kaks vaan perusteta tyhjästä kuin hokkus pokkus-tempulla. Eikä se sitten itsestään pyöri. Se ajatus näytti olevan liikaa linnaprojektin vetäjille.

Kauppa on helpompi avata, koska tavarat saa hankittua kertaheitolla tukusta. Mutta museon tavarat pitää kerätä valikoiden vuosien ajan. Investointi on pitempiaikainen.

Ystäväni sanoi vielä, että lisäksi museotoiminta eli kulttuuri ei tuota mitään, se ei ole business'tä. Näin on. Telkkarissa uutisissa kerran näytettiin Louvren museosta, jonka kannattavuutta yritetään parantaa. Joten ei se ole pelkästään pikkumuseoiden ongelma, vaikka niin luulisi. Kova kilpailu kaikkialla.

Toisaalta museo "palkitsee" kiertotietä ympäristöään. Olen nähnyt tutkimuksia, joissa sanotaan, miten yksikin museokävijä tuo alueelleen niin ja niin monta euroa. Mutta kaikki eivät sitä tunnusta. He näkevät vaan välittömän sisäänpääsymaksun kädessään, eikä sitä, mitä sen lisäksi tulee huomenna tai ylihuomenna muualla. Toiset ovat lyhytnäköisiä, he eivät näe koskaan nenäänsä pidemmälle. C'est la vie.

Muuten linnan Kulttuuripäivä ohjelmasta puheenollen. Modernia taidetta se oli täynnä. Missä sitä nykyään ei olisi? - Kävin kurkkaamassa, että tiesin, mistä puhutaan myöhemmin. Mutta ei minun tarvinnut astua noihin huoneisiin ovenkynnystä pidemmälle, kun ei miellytä eikä kiinnosta. Yhdellä sanalla sitä voisin kuvata, oli se rumaa ovensuustakin nähtynä!

Taide joko vetää puoleensa tai, sitävastoin, on tuollaista luotaantyöntävää, koska se järkyttää omituisuudellaan.

Mahtaako kylämme uskoa, että tuo moderni taide olisi kylämme vetonaula.