Tapahtumarikas viikko 3. pappaa ja mammaa muistellen

Vanhempien lisäksi mammaa ja pappaa piti myös muistella, kun kerran Suomessa oli. He ovat olleet haudassa jo kauan, yli 50 vuotta. Eikä me olla edes nähty kuin toinen pappa, koska muut olivat jo kuolleet.

Täällä me olimme siskojen kanssa äidin lapsuusmaisemissa ja kuvata piti. Mamman koti on yksi Suomen maaseudun unohdettuja autiotaloja, yksinäinen muistopyhäkkö. Sen ovet ovat kuin ikuisesti suljetut. Lapsesta asti olemme kuulleet siitä puhuttavan, kun siellä vielä asuttiin.

Tuo vintti-ikkuna on houkuttelevan näköinen. Mitähän sekin kätkee sisälleen?

Iisakki, äidin isoisä, meni Amerikkaan vuonna 1848, ensimmäisiä kullankaivajia, oli siellä 15 vuotta ja sai Amerikan kansalaisuuden. Sitten tuli takaisin Suomeen ja osti tämän talon 9-10 kultaharkolla.

Yksi kaukainen sukulainen on tehnyt sukututkimusta ja kertonut. Toisaalta kotona on myös tästä paljon puhuttu.

Tuo Amerikan kultaharkkojuttu on uskomaton. Toisaalta yksi ystävä Pohjanmaalta on sanonut, että heidän talo on myös ostettu kultaharkoilla.

Talorauniota ympäröi kaunis salainen kuollut puutarha, kuten talokin on.

Saappaat jalassa punkki- ja käärmepelossa me siellä hyppelimme kameran kanssa.

Netissä on autiotalojen kuvausharrastajia, mutta he eivät tunne niiden tarinoita useimmiten. Salaisuudet pysyvät salaisuuksina. "Aarteenmetsästäjiä" ollaan ja löytöretkellä, kuten ne Amerikan kullankaivajat aikoinaan. Vaikka ne meidän aarteet olisivatkin vain yksinkertaisesti koskettavia elämän tositarinoita ja silloin meidän omia kultakimpaleitamme.

Sitten toisesta pappasta muisto 1900-luvun alusta.

Kesällä puoli vuotta ennen sisällissotaa pappa myi talonsa henkensä pelossa. Tässä hänen kirjoittamansa työtodistus vuosia ennen.

Vihtori eli 96-vuotiaaksi. Melkein viimeisiin vuosiin asti hän luki ääneen sanomalehteä: "Maatalo myytävänä". Sitä toista ei koskaan tullut. Mutta hän sai elää pitkän elämän. Veli oli rippikoulussa silloin, kun pappi ilmoitti, että kylän vanhin on kuollut. Veli tiesi, että se oli hänen pappansa. 60-luvulla pitkäikäisiä ei ollut niin paljon kuin nykyään.

Tapahtumarikas viikko 2. kylä-ja kaupunkiraitilla

Lauantai illalla oli vuorossa velivierailu. Isoveli, joka ainoana meidän perheessä tiesi 1998, että Ranskan talokaupat oli jo tehty, kun muu perhe vielä luuli, että ne olivat vasta tekeillä. Suuria topsalaisuuksia voi kertoa vain samanmielisille, jotka ymmärtävät. Isä, isoveli ja minä olemme olleet meidän perheessä sellaisia "riskipoikia". Jos ei uskalla koskaan hypätä tuntemattomaan, ei mitään voitakaan. Siihen aikaan muu perhe ajatteli, että on liian suuret riskit ostaa taloa ulkomailta, voi menettää kaiken. Mutta en minä tuhlaajapoika ole ollut. Nukkenallemuseo on syntynyt matkan varrella ja sen nukkejen ja nallejen määrä on kasvanut yli 2500.

Seuraavana päivänä oli vuorossa yhden naapurikylän kotimuseo käynti Jokioisissa. Maanviljelijä Kalle Könkö oli koonnut ja rakentanut yksinäiselle ja hiljaiselle metsätontilleen vanhan talonpoikaiskulttuurimiljöön. Tunnelma oli aito. Niin kuin olisi astunut ainakin 100 vuotta ajassa taaksepäin.

Tässä mennään metsän hiljaisuuteen ja samalla ihan toiseen maailmaan kauas nykyaikamme digimaailmasta, josta ennen ei voitu paljoa edes kuvitella.

Näihin rakennuksiin voi kurkata sisälle. Joka paikassa näki eletyn elämän jäljet kuin eilen olisi siellä vielä eletty ja aamulla pois lähdetty kesken elämää.

Yhdessä rakennuksessa oli puinen rustiikki ruumisarkku. Viimeiselle matkalle lähtökin oli kai ennen valmiiksi suunniteltu ennen vanhaan. Ihmisiä kuoli paljon sairauksiin, lapsikuolemat olivat yleisiä. Kuolema oli vähemmän vieras ja tabuasia kuin nykymaailmassa.

Vieraskirjaan piti kirjoittaa, niin kuin olisi ollut  täällä kylässä. Vaikka asukkaat olivat "poissa kotoa", jo taivaan kodissa. Nämä menneen maailman vierailut tehdään kuin edesmenneiden muistoa kunnioittaen. Muistetaan hetki esi-isiämme.

Kansallismuseossa Helsingissä opin, että suurin osa suomalaisista on lähtöisin näistä (savu)pirteistä, agraariyhteiskunnasta.

Sitten toiseen kylään, Humppilaan, jossa oli samantapainen museo, vaikkakin keskellä kylää, valitettavasti se oli kiinni. Sijainti on Humppilan Lasitehtaan ja ostoskeskuksen lähettyvillä.  Mutta sen tuulimylly oli siirretty Lasitehtaan toiselle puolen tietä. Kuvia piti ottaa.

Kuvakaappauksella teksti isompi ja  paremmin luettavissa alla.

Seuraavana oli vuorossa muuta nostalgiaa ja lähikaupunkien Forssan ja Loimaan kirpparit. Jatkuu...

Tapahtumarikas viikko 1.menomatka

Suomen matka lähestyi jännittävästi, oli jo 30.päivä toukokuuta, seuraavana päivänä oli lähtö. Mutta puhelin soi ja museoon halusi joku vielä tulla. Kiva se oli. Amerikkalaisia tuli Montpellier'sta. Netti heidät tänne toi kuten suurimman osan kävijöistä. Käskin kirjoittaa vieraskirjaan äidinkielellä kuten tavallisesti.

Kaksi kertaa vuodessa minun täytyy päästä Suomeen. Koti-ikävä iskee. Oli taas se aika vuodesta, jolloin on hyvä aika matkustaa. Museossa on vielä hiljaista kuukausi ennen pääsesonkia.

Yleensä lennän Ryanairilla, mutta nyt myös Norwegianilla, koska sillä saa myös edullisia lippuja.

Menopaluuihini  suunnittelen sopivia pysähdyksiä, jotta voi nähdä samalla uutta, ei vain lentokenttiä. Vaikka nyt menomatkallani se ei onnistunut. Suomessa kyllä ja paluumatkalla.

NIMES-LUTON-STANSTED-LONDRES-SKAVSTA-ARLANDA-TUKHOLMA-HELSINKI-FORSSA-SOMERO-LOIMAA-
HELSINKI-KÖÖPENHAMINA-SCHÖNEFELD BERLIN-TOULOUSE-NIMES.

Siinä matkareittini. Siitä tuli taas vähän monimutkainen. Mutta vaivanarvoinen, voin nyt jälkeen päin sanoa.

Torstai aamulla lento oli ennen klo 10 Nîmesistä Lontooseen Luton kentälle. Sieltä suoraan Stansted kentälle, josta lento iltapäivällä Tukholmaan Skavstaahan. Lentokenttä Connect hotellissa yötä. 55€ kallista, kun matkustaa yksin. Vaikka siellä on ruhtinaallinen aamiainen samaan hintaan. Se on jo ylellisyyttä.

Perjantai aamulla aikainen herätys ja ensimmäisellä lentokenttäbussilla Tukholmaan City Terminaaliin, josta Arlanda kentälle. Nuo bussit lähtivät samoilta paikoilta, helppo löytää.

Arlandan lentokentällä oli jo kotoisia tuoksuja. Korvapuusteja teki mieli, niin kuin jo Suomessa olisi ollut. Odotusaikaa oli yli 4tuntia, kun järjestin itseni sinne hyvissä ajoin. Skavsta kentältä ei aina pääse sopivaan aikaan, siksi tulin liian aikaisin varman päälle. Mutta kyllä se aika meni paikkaa vaihdellessa ja ulkona oli hieno kesäilma, jossa voi olla välillä. Norwegian oli tunnin myöhässä. Halvalla sain sen lennon 35€. Laivamatka olisi tullut enemmän kuin kaksi kertaa kalliimmaksi.

Jos ajatellaan matkaenkeleitä. Tällä norjalaisella lennolla oli ensimmäinen. Hätäännyin tunnin myöhästymisestä ja kysyin lentoemännältä, ottaako lentokone aikaansa takaisin ja ajaa kovemmin kuten olen kuullut Ryanairin tekevän. Siskoni ovat vastassa Helsingissä ja ihmettelevät, missä viivyn. En voi soittaa, koska ei ole kännykkää. Lentoemäntä haki omansa ja niin soitettiin siskoilleni... Mikä helpotus! Kysyin hänen nimeään, jotta voin kirjoittaa lentoyhtiöstä kiitoskommentin nettiin hyvästä palvelusta. Lisäksi annoin museomainoksen. Ensimmäisen tällä matkallani.

Sitten iltapäivällä saavuttiin lyhyen lennon jälkeen Helsinkiin. Treffit siskojen kanssa oli Kansallismuseon edessä Helsingissä. Menin sinne. Ei ketään näkynyt. Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä oppii matkatessa. Kohta pian isosisko tuli Kansallismuseon portaita alas, he odottivat siellä sisällä, koska ulkona oli viileää. Barbinäyttely piti siirtää seuraavaksi viikoksi paluumatkalla ollessani, koska kello lähenteli 6:tta. Joten mentiin kahville Sokokseen. Ja kohta saikin mennä Onnibussille, joka vei meidät kotiin maalle Ypäjälle.

Seuraava päivä oli lauantai ja toiset treffit, nyt serkkujen tykönä. Ari oli käynyt perheineen täällä ja nyt meidät kutsuttiin vastavierailulle. Ohjelmassa oli myös historiaa. Serkku oli löytänyt kotivintistä pahvilaatikon täynnä sota-ajan muistoja. Yksi setämme kaatui sodassa. Saimme lukea kaatuneen Viljo pojan äidille lähetetty pitkä sydämmellinen suruviestikirje sodasta. Siinä selostettiin tapahtumatilanne tarkasti. Uskomattomalta tuntui sitä lukea. Näkee, miten hienoa, kun on tallella vanhoja dokumentteja. Niin kuin näkisi tapahtumia filminauhalta. Serkkumme iso pyöreä terassipöytä oli täynnä noita sota-ajan kirjeitä, kuvia jne. Niitä me siinä lueskelimme ja katsoimme pienen tovin. Monet kuolleet sukulaiset olivat tavallaan läsnä siinä hetkessä. Siinä oli jotakin pyhää. Isä kertoi, että hänellä toistui uni, jossa tuo kuollut veli tulee häneltä kysymään, oletko muistanut käydä minun haudallani. Me haasteltiin isää sota-ajoista pienenä kuten tätejämmekin, äiti taas ei halunnut mitään siitä puhua.

Tässä Viljo-sedän lompakon sisältö, joka tuli suruviestikirjeen mukana kotiin hänen äidilleen.

Siinä pöytä täynnä sotamuistoja.

Erja paistaa meille muurinpohjalettuja posket punaisena.

Tässä muistopöytä on muuttunut herkkupöydäksi. Ensin muurinpohjalettuja kotitekoisen omenahillon kanssa tuoreita mansikoita unohtamatta. Jälkiruoaksi raparperipaistosta ja jäätelöä kahvin kera.

Kun vanhempia ei enää ole, meillä on siskot ja veljet, serkut, pikkuserkut ja muuta sukua. Pidetään yhteyttä. Tukijoukkoja me aina tarvitsemme. Sukututkimukset nykyään yhdistävät unohtunutta sukua ja sen haaroja. Juuret ovat tärkeät. Sukupuu. Surullista, jos emme näe kuin hautajaisissa.

Yllätysnukke odotti minua siellä. Sirkka serkku antoi Unicef-nuken museoon. Tässä me ollaan kuvassa.

Kun lähtee matkalle, varmaa on, että on tapahtumarikasta. Matkakertomus jatkuu...

Laurel and Hardy - How Far Is A Jiffy?

Gardin sillalla

Nämä kuvat voisivat olla nykyaikana lavastettuja kuvankäsittelyohjelmalla. Mutta ne eivät ole. 2000 vuotta vanha roomalaisten rakentama Pont du Gard takana näyttää epätodelliselta. Toisaalta noita vanhoja roomalaisia muistomerkkejä ovat Välimeren maat täynnä.

Sain autoni katsastettua viime viikoilla, vaikka uusintaan jouduin. Piti korjata pakoputki, takajarrut...ja maksoivat yli pari sataa, kun ystävä ystävineen korjasi halvemmalla kuin korjaamossa. Nuo ranskalaiset ystävät vitsailevat omituisella ranskalaisella huumorilla, jota en aina ymmärrä, olen kuin puulla päähän lyöty. Minusta vakavista asioista ei lasketa leikkiä kevyesti.
Minä kuitenkin vitsailin takaisin suomalaisella huumorilla, kun sanoin ohukaiselle hiljaa, että nyt ohukainen ja paksukainen ovat autoni kimpussa.

Ranskassa katsastus on joka toinen vuosi. Minun seuraava Saxon katsastus olisi ollut vasta syyskuussa, mutta 20.5.2018 katsastuslaki muuttuu ankarammaksi, joten siksi kannatti mennä aikaisemmin.

Ennen auton toiseen tarkastuskatsastukseen menoa piti ajaa sillä 100km. Joten päätettiin Dixien kanssa mennä Pont du Gardiin, joka on noin 50km täältä. Ja samalla vein uusia museomainoksia sinne ja Karkkimuseoon. Pont du Gardissa on noin 1,5miljoonaa kävijää vuodessa.

Nytkin siellä oli monta linja-autoa. Kiinalaisryhmiä sateenvarjon kanssa näkee usein siellä. Toisaalta missäpä ei heitä näkyisi, koska he ovat jo Lapistakin innostuneet. Ruotsin laivalle mentäessä yksi kerta taas oli kiinalaiset maailman löytöretkellä. Huvittavaa oli, miten he olivat järjestäytyneet kuin pieni armeija. Kun heidän piti jättää matkalaukut hetkeksi porukalla isoon odotusaulaan, he järjestivät ne kymmenittäin tiptop täydelliseen jonoon. Näin, kun joku suomalainen kävi ottamassa ennennäkemättömästä matkalaukkujonosta kuvan.

Noihin miljoona kävijämääriin mahtuu jo paljon eri kansalaisuuksia. Gardin sillan suuret luontoaluehehtaarit antavat tilaa erilaisuuksien yhteiseloon. Kesällä heinäelokuun turistisesongilla voi vain kysellä ja ihmetellä, mitä kieliä kuulee siellä puhuttavan ja mistä maasta on väkeä. Ilmapiiri on kosmopoliitti ja värikäs.

Täällä Nukkenallemuseossakin kansainvälisyys on valttia, niin kokoelmassa kuin museokävijöissä.

Suomalaiset juuret puolestaan ovat tuki ja turva.

http://www.pontdugard.fr/fr

https://www.20minutes.fr/montpellier/1550807-20150226-pont-gard-aqueduc-construit-romains-offre-annee-festivites-anniversaire-30-ans-inscription-patrimoine-mondial-humanite

Hyvää Vappua!

Aapinen, Siviä Heinämaa, Alakansakoulun lukukirja I Werner Söderström OY 1929, Porvoo.

Kansainvälinen museoviikko 2018

https://twitter.com/i/moments/990949284953710592?from_editor=true

Siinä linkki. Tein viikosta kuvasarjan.

Vapun aattona 2018 - leikkimökkimuisto

Eilen satoi kaatamalla ja tänään paistaa taas aurinko, luonto vihertää ja kukkii kuin kesä jo olisi. Ihmeellinen luonto! Päivät seuraavat toisiaan eivätkä toisiaan muistuta, sanoo ranskalainen sanonta.

Sade tuo usein ihmisiä museoon, kuten viikonlopulla oli 8 museokävijää ja tänään vielä isovanhemmat lapsenlapsineen. Kaikki sukupolvet heihin mahtuivat taas kerran. Viimeisenä tuli yksi mieshenkilö ja hän kertoi museon perustamissuunnitelmistaan, koska on keräilijä. Aina joskus on ollut sellaisia ennenkin täällä ideoita hakemassa. Minä totuudentorvena kerron hyvät ja huonot puolet. Hyvät voittavat aina.

Muuten pitkästä aikaa Suomesta oli vieraita täällä. Serkkupoika perheineen. Ei olla nähty viimeksi kuin joskus 60-luvulla lapsena. Hänellä oli sellainen muisto, että me lapset olimme katsomassa kotona leikkimökkiämme ja kaikki muut paitsi hän, liian pieni 3-4-vuotias poika, saivat kiivetä leikkimökin vinttiin ja hän vain sivustakatsojana joutui olemaan, kun toisilla oli jännittävää! Käskin mennä katsomaan sinne Ypäjälle serkkujaan. Ensimmäinen ajatus tällä isän veljen pojalla oli, että leikkimökki ja sen vintti täytyy myös nähdä!

3-4 vanha lapsi on aika pieni vielä. Ei paljoa muista niin pienestä. Toisaalta minulle on jäänyt mieleen ihan hämärästi meidän pappan 90-vuotisjuhlaa, jolloin me olimme kaksossiskon kanssa  2-vuotiaita. Joitakin välähdyksiä joistakin menneistä hetkistä tulee, vaikka ei tarkkaan tiedä, kuinka vanha oli, mutta voi muistaa, minkä kokoinen oli, joitakin sanoja, tunnelmia, tilanteita ihmeen elävästi kuin filminauhaa...jotenkin ikimuistoista.

Tornacin linnan raunioilla käytiin heidän kanssa. Se on parin kolmen kilometrin päässä Anduzesta tänne päin. Siellä on kiva käydä useimminkin, hienot maisemat ja aikamatka satoja vuosia taaksepäin. Nykyään siellä asustaa villipukki yksinään ja ihmiset vievät sille ruokaa. Nyt se piti siestaa korkealla linnan seinällä. Vähän kummitusmainen linna se on, ei uskaltaisi mennä pimeällä. Turisteja siellä on aina heti, kun on sesonkia. Se tekee sen turvallisemmaksi kuin jos se on autiona tyhjillään, jolloin se huokuu ja elää pelottavaakin salaperäistä historiaansa. Ihmisten läsnäolo uudistaa sitä ja tuo sinne uutta erilaista elämää. Kaikki muuttuu ajan mukana, rauniotkin.

Kuvassa serkkupoika perheineen vasemmalla ja minä oikealla Dixien kanssa.

Päärynärahkatorttu maistui.

Serkkuperhe Tornacin linnan raunioilla.

Onni onnettomuudessa

Täällä on ollut helteisiä päiviä tällä viikolla, viime viikko satoi kokoa ajan. Luonto on muuttunut kesävihreäksi ja kukkivaksi linnunlauluineen sateiden jälkeen. Yhtäkkiä saapui kesä. Vuodenaikoja täällä ei ole samalla tapaa kuin Suomessa.

Joten me ollaan riemuittu Dixie haukun kanssa ulkoillessamme kauniista luonnosta. Se hyppii ja pomppii ilosta kuin lehmät ensimmäistä kertaa ulos päästessään kesälaitumille. Ruohikoilla kieriskely ja vapaana juoksu on hauskaa tälle susikoiralleni. Sen voi päästää vapaaksi, koska se tulee takaisin, kun pyytää.

Mutta ilomme loppui lyhyeen tai me saimme opetuksen koiran kanssa. Punkit ovat myös ilmestyneet kaikkialle ja ne saalistavat joka paikassa, jossa vaan on hiukankin pitempää ruohoa. Viime torstaina tai perjantaina löysin haukusta 5 punkkia ja talostani 4 pudonnutta veripunkkia. Olin unohtanut punkkivaaran enkä ollut ostanut kaulapantaa ja niskapipettejä, jota aina täytyy olla, kun kevätkesä saapuu. Joten apteekkiin ja tohtoroimaan karhunpoikaani.

Luin netistä, että koira on kuitenkin ihmistä vastustuskykyisempi eikä kaikki punkit aiheuta vaaraa. Mutta tuo punkkisuoja täytyy aina pitää voimassa koiralla. Labradorillani ei ollut sellaista hätää, koska pidin sitä aina liekassa. Se teki tyhmyyksiä vapaana ollessaan, siksi en sitä vapaaksi päästänyt kuin harvoin. Joten siitä punkkeja en löytänyt kuin ihan muutaman kerran 7 yhteisen vuotemme aikana.

Nyt on taas totuttelemista kesän riemuihin ja vaaroihin. Dixien lääke näyttää tehoavan, enkä enää ole punkkeja löytänyt. Minua kauhistutti, jos joutuisi myrkyttämään taloni siltä varalta. Otin selvää apteekissa, remonttikaupassa, eläinlääkärin vastaanotossa ja netissä. Lisäksi puhuin koiratarhan työntekijän kassa, hän asuu kylässämme.

Tällaisessa tilanteessa kotimuseo ei ole hyvä ratkaisu. Kokoelma ei ole aina turvassa tuholaisilta, kun asutaan samassa talossa. Toisaalta varkailta se voi olla paremmassa turvassa, koska on aina vartija "pollarikoirineen". Jos se voi tuoda harmia tuholaisuhillaan joskus, se tekee joka päivä suuren palveluksen vartioinnillaan. Jokaista ovikellon soittoa se ulvoen haukkuu kuin palopilli.

Koiran kanssa on siten stressattu viimeiset päivät. Nyt, kun on hankkinut tietoa vähän joka paikassa, sekin helpottaa. Yhden koirantaluttajan kanssa puhuttiin, miten saa itseäkin tarkkailla, ettei saa vakavia punkkitauteja.

Jos nyt on ollut huonoja päiviä, tänään oli hyvä päivä. Voiko paremmin sattua pieni yllätys, ajattelin, kun posteljooni toi odottamani paketin jo tänään, vaikka paljon myöhemmin sen piti tulla Amerikasta asti. Paketissa oli ihastuttava saksalainen miniatyyri tina-astiasto 1900-alusta tai vanhempi. Se oli kuin lahjaa vain, vielä nimelläni pieni kortti! Sydäntä lämmitti.

Tässä kuvia. Laitoin siitä tinalautaset nukketalon keittiön hyllylle. Myöhemmin niillä voi kattaa pöydän hienoine aterimineen toiseen nukketaloon.