Diksi täyttää helmikuussa 15v. Tässä me päivittäisellä kolmen vartin lenkillä.
Haukulla oli niin paljon mielenkiintoisia hajuja joka paikassa, että ei sitä meinannut saada pysymään paikoillaan kuvaa varten, tästäkin kuvasta komia häntä puuttuu.
Viime päivinä ilma on ollut talvista, päivällä vaihdellut 4°C;stä 10°C:een. Yöllä välillä pakkasen puolella. Mutta kaikki lehdet eivät ole vielä pudonneet puista, syksyn värit luonnossa.
Sateinen syksy on ollut, jos kesä oli erikoisen kuiva ja kuuma.
Kun ei ole enää vanhempia, kiittää saa sisaruksista, jotka muistavat poissaolijaa kaukana maailmalla. Toisaalta Skypella me ollaan yhteydessä. Nyt varsinkin pandemiassa on pitkää, kun kontaktit ovat vieläkin vältettäviä.
Kevätpuolella, kun meillä kaikilla on 5.koronatehoste rokotteet, toivoisin voivan matkustaa Suomeen. En ole käynyt sitten 2019 marraskuun, kun passin uusin. Vaikka ihmiset matkustelevat nyt pandemian aikana, minä olen ollut varovainen, edelleen haluan välttää koronaa kaikin tavoin, ettei saa pitkää koronaa, kuollakin voi.
Tuosta joululahjasta puheenollen 100 euroon lisäsin 24 euroa ja niin sain Saksasta hienot huonekalut 1890-luvulta nukketaloon. Sinne voin tehdä maton. Täydentää voi myöhemmin tuota nukketaloa, mutta nyt se on jo aika paljon kalustettu.
Niin kuin matkalaukkujaan pakkaisi tänä syystalvena, kun pahvilaatikkoja täytän yksi toisensa jälkeen.
Puhelin soi. Kysyttiin museota, onko nyt joululomilla auki. Ranskassa alkoi tällä viikonlopulla jo joululoma. Sanoin, että museo on kiinni pandemian takia.
Minun tuli mieleen, että aikansa kaikella. Minulla oli tapana kutsua museoon tuttavia tai muita, mutta he eivät koskaan tulleet. Nyt sitten en enää tänne ketään kutsu. Museonäyttely on purettu tänä syksynä, vaikka en sitä paikallisille sano suoraan.
Nukkenallemuseo kääntää uuden sivun nukkejensa ja nallejensa elämässä.
Eilen oli 14.joulukuuta. Joka vuosi 14.päivänä muistelen vuotta 1998.
Minulla on Hesari muistona siltä vuodelta. Se on lokakuussa ostettu ennen Ranskaan lähtöä. Siihen aikaan kävin vuosittain Etelä-Ranskassa. Kun vuonna 1992 olin ihastunut Sevenneihin pääsiäislomalla ja saanut idean hakea sieltä taloa ostaa. Se ajatus kuljetti minua vuosikaudet edestakaisin Suomen ja Ranskan väliä, oli minulla myös yritysidea siellä.
Ajankuvana tätä jo kellastunutta Hesaria selaillessa näkee, että monet poliitikot ovat vaihtuneet tai samoja on vielä, eri maiden presidentit muuttuneet, Jeltsinin terveysongelmista siinä puhuttiin, ja miten Altaissa Venäjällä palkka maksetaan omenissa, Milosevicia sanottiin pikku-Hitleriksi, Anne Frankin kirjasta oli uutisia...Siinä uutispalasia flashbackinä.
24 vuotta on yksi sukupolvi, ja monet ihmiset ovat jo poissa. Silloin maailma oli toinen, vaikka samantapaisiakin uutisia oli kuin nyt, ei mitään uutta auringon alla. Paljon kerkii tapahtumaan parissa kymmenessä vuodessa.
Hesari löytyi varastohuoneestani, josta olen pahvilaatikoita hakenut nukketalojen pakkaamista varten ja samalla on muutenkin tullut siellä myllättyä kuin vintissä. Vuosiluku 1998 herätti muistot.
Minulla oli nyt suuri suunnitelma mukanani. Talokaupat, joista olin kotiväelle puhunut ennen lähtöäni. Sanoin, että myyn Helsingin yksiöni ja ostan sillä talon Ranskasta. Siitä nousi kauhea myrsky kotona. Pelkäsivät, että ulkomailla häviän omaisuuteni.
Sellaisin raskain ajatuksin lähdin pitkälle matkalle yli 3000km:n päähän. Minulla oli kuitenkin ystäviä ja tuttavia Etelä-Ranskassa vuodesta 1992 alkaen ja he olivat apuna taloja katsellessani vuosikaudet. Nyt se unelmatalo oli löytynyt ja piti tehdä kaupat, mutta kotiväki heitti kapuloita rattaisiin.
Myyjän kanssa sovittiin, että voin asua talossa, kun katto-ongelma on korjattu. Odotettiin sadetta, että näkee pitääkö katto. Mutta syksy olikin tavallista kuivempi eikä sadetta tullut kuin vasta joulukuussa, jolloin nähtiin, että katto piti. Sen jälkeen olin valmis ostamaan talon. Ystävä oli läsnä kauppakirjaa allekirjoittamassa 14.joulukuuta 1998 notaarin tykönä, kuten Ranskassa se tapahtuu lakimiehen toimistossa. Mutta kyllä minun "käret vapisi ja syrän hakkas", kun vastoin omaa perhettäni omin päin toimin salaa kaiken uhalla.
Vuonna 2000 perustin Nukkenallemuseon tähän talooni. Se oli yritys, toiminimi ensimmäisen vuoden, mutta ei kannattanut pikku kylässä. Joten seuraavana vuonna muutin sen ei voittoa tuottavaksi kulttuuriyhdistykseksi ja niin se on toiminut kaikki nämä vuodet. Äiti antoi heti hyväksyntänsä tähän museoon ja avusti koko ajan sitä elämänsä loppuun asti. Eripura talokaupasta unohtui samalla, kun nähtiin etten huonoa kauppaa tehnyt.
V. A. Koskenniemen runon mukaan ”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin.." Yksin me joudumme tekemään päätöksiä aina välillä, ei kukaan muu voi meidän puolestamme aina päättää. C'est la vie!
Enkä minä ollut yksin. Johdatus on ollut mukanani. Ja nyt kun museota on ollut yli 20 vuotta, voi sanoa, että ei nämä vuodet ole hukkaan menneet ja kokoelmaakin on siunaantunut, että pakkaamisesta ei näy loppua.
Kun saan museotavarat pakattua Suomeen uuteen kotimuseoon, ja talon tyhjäksi, minulla on uusi suunnitelma. Myyn tämän talon ja haen täältä lähistöltä toisen pienemmän. Nyt kotiväki ei enää sitä vastusta. Tästä Etelä-Ranskasta ja Sevenneistä on heillekin tullut ihastuttava matkustuskohde.
Toisesta kerroksesta olohuoneesta on täytynyt tehdä tilaa paketeille, joten koulunäyttelyn nallet siirsin alakertaan vitriineihin. Sinne äkkiä vaan sikin sokin odottamaan omaa vuoroaan, milloin pääsevät paketoitavaksi. Niitä on helpompi paketoida kuin nukkeja, vanhoja leluja jne. Monista isoista lastenvaunuista ja rattaista tulee ongelmaisia kuljetettavia.
Kun museo on kiinni, ei väliä, vaikka vallitsee Peppi Pitkätossun sekamelska museossa. Kuvassa on myös Peppi, kun tarkemmin katsoo.
Kokoelman vanhukset ovat vielä kunnioitettuna arvokkuudessaan omalla hyllyllään vitriinissä.
Paitsi 1800-luvun Pauline nukke Steiffin kanssa joutuivat sinne sekamelskan keskelle.
Tänään aloitan 82.paketin pakkaamisen. 11.syyskuuta, kun aloin, laskin, että noin 20 nukketaloa saan kuukaudessa, joten enemmän olen saanut. Toiset nukketalot, jotka isoja ja painavia, pakkaan yksinään ja sisustuksen erikseen toiseen pahvilaatikkoon.
Olohuoneeni täyttyy jo joka nurkasta pahvilaatikoilla. Laatikkovuoret kasvavat aina korkeammiksi kattoon päin.
Eilen sain valmiiksi tämän Handicrafts-nukketalon 1920-luvulta. Sen tavarat erikseen, ja nukketalo myöhemmin, koska se vaatii valtavan pahvilaatikon.
Tätä nukketaloa olen esitellyt museokävijöille Tuulen viemää elokuvan mukaisesti Amerikan plantaasitalona ja sen jälkeen olen näyttänyt Setä Tuomon Tuvan nukketalon plantaasin orjien talona. Se taas on pienikokoinen ja valmiina paketoituna jo aikaisemmin.
https://www.flickr.com/photos/100souvenirs/sets/72157627537460651/
Siinä linkki kaikista vaiheista, kun nukketalon kunnostin ja sisustin.
Kun nyt pakkaamista varten sitä tyhjensin ja kun otin pois seiniltä taulut: Revontulet, Auringonnousu ja Auringonlasku, silloin tuli parku. Niitä näytin aina museokävijöille taskulampulla, koska kohdevalaistuis muuten liian huono. Iloitsin, kun ihmiset olivat kiinnostuneita ja seurasivat mielenkiinnolla mitä mistäkin löytyi.
Aurinko nousee ja aurinko laskee, c'est la vie. Sellaista elämä on.
Kolmantena tauluna on Suojelusenkeli, se on makuuhuoneessa.
Enkeleitä taas tarvitaan maantiellä, kun muuttokuorma Ranskasta Suomeen jonakin päivänä lähtee. Sitäkin pitää valmistella hyvissä ajoin, kun pakkaamisesta ei loppua näy.
Tässä toisen museokerroksen verhojen takana on tietokoneeni ja keittiönurkka, muuten olohuoneeni on ollut museona. Olen katsellut jo parikymmentä vuotta seinillä koulunäyttelyn vanhoja hauskoja koulupiirustuksia, en ole niihin kyllästynyt, ja ajattelin, etten raskitse niitä ottaa pois seiniltä enkä muutenkaan hajottaa koulunäyttelyä nalleineen, joita se on täynnä.
Mutta muutama päivä sitten iski paniikki. Diksi haukkuni täyttää ensi helmikuussa 15v. ja sillä oli keväällä ja kesän alussa pissavika. Eka kerralla en huomannut ajoissa viedä sitä eläinlääkäriin, niin se kerkisi pissaamaan sisälle lattialle. Toisella kerralla, kun näin ulkoillessa hälyyttäviä merkkejä sen jatkuvasta pissaamisesta, mentiin saman tien eläinlääkäriin naapurikylään. Lääke auttoi pistoksineen heti eikä tullut vahinkoja sisälle yhtään.
Nyt kun olen aloittanut nukketalojen pakkaamisen ja lattia alkoi olla niitä täynnä joka paikasta, tuli ajatus, että haukku voi saada yhtäkkiä pissavian ja se alkaa pissailla sisälle. Se olisi katastrofaalista, kun se tahrisi nukketaloni laatikoissaan. Joten keksin heti, että ainut ratkaisu on hajottaa koulunäyttely, siirtää tavarat muualle ja tuoda tuoleja seinän perälle koulupulpettien viereen, niin sen koko nurkan saa täyttää paketeilla. Ja jos jonkun joutuu jättämään lattialle, tuon alakerrasta muutaman tiiliskiven paketin alle, jotta sen saa pois lattian pinnalta. Onneksi tyttökoira, joka pissaa alaspäin eikä nosta jalkaa ja ruuttaa siten joka paikkaan. Vaikka entinen poikakoira labrador Dixou pissasi vanhetessan alapäin eikä enää jaksanut nostaa jalkaa, kun ei jaksanut istuakaan, vaan oli ruokakipolla syödessäänkin makuulla.
Nyt näkee pakettien yhteistilavuudenkin parhaiten, kun ne voi kasata yhteen paikkaan.
Tässä kuvia pakettivuoristani täällä olohuoneessani. Kaikki olen nostanut ja kantanut omin voimin, toiset painavia toiset vähemmän painavia. Nyt osaa taas arvostaa, kun on molemmat kädet käytössä. Jalatkin täytyy olla ja pää kunnossa, muuten kaaos tulee tällaisessa paketoinnissa, josta loppua ei näy. Olisi se outoa, jos ei muistaisi missä on mitäkin ja sekaisin olisi kaikki.
Siinä yksi syy, miksi olen varonnut koronaa kuin ruttoa, vieläkin saa varoa ja hakea piakkoin 5.omikron tehoste rokotteen. Jos olisin koronan saanut, ja vielä pitkän koronan, joka tuhoaa sisäelimiä, aiheuttaa aivosumua, lihaskipua, väsymystä, sairastelua yleensä, kokoelman pakkaaminenkin olisi voinut jäädä tekemättä. Oman onnensa nojaan kaikki tänne jäisi, ja vaan sairastelisi. Internetistä twitteristä näkee monia sellaisia onnettomia tapauksia, miten tuo virus voi tuhota elämän..
Jo kevät-kesän molempien käsien onnettomuudet ja vielä suolistobakteeri olivat kuin varoituksena, että millaiseksi elämä tulee, kun vaan sairastaa. Yhdellä kädellä oli vaikeaa arkipäivässä, saati sitten, kun molemmissa käsissä oli luuta poikki.
Olen numeroinut kaikki paiketit, kuvittanut, listaa tehnyt...joten ne löytää myön printattuna listana, ei vain diginä tietokeelta Paketit kansiosta.
Kunnaltamme kysyttiin museomainosta ensi vuodeksi kylän lehteen kuten he joka vuosi pyytävät muiden yhdistysten tapaan. Meinaan nyt vastata, että ei ole mainosta ensi vuodeksi tänä vuonna. En sano, että museo on suljettu.
Kun yksi Nukkemuseo sulki Pohjois-Ranskassa, kaikki ihmiset alkoivat kysellä heiltä, mitä he tekevät kokoelmalle. Joten ei kannata kaikkea kertoa kaikille vielä.
Tässä kuvassa yksi ensimmäisistä tekemistäni nukeista, kulkurinukke. Tein sen Pariisiin lähtiessäni 1985. Tyyny on risti-tai puolipistoilla tehty, kirjoin siihen sananlaskuja, kuten "Ei kulje se yksin maailman rantaa, joka ilonsa omassa repussa kantaa".
Nukella on punainen reppu iloa täynnä. Se jäi oven pieleen vanhan punaisen kärpässienituolin päälle istumaan ja minua odottamaan, kun matkaan lähdin. Sen näen sieluni silmin vielä nyt 37 vuotta myöhemmin minua siinä odottamassa uudessa kodissani. Toisaalta sitten tuli aika, kun se lähti mukaan matkaani tänne Etelä-Ranskaan.
Olin muuttanut Helsinkiin yksiööni, joka oli tyhjä, vähitellen ostin huonekaluja. Telkkaria ei ollut, joten tein paljon käsitöitä. Ja koristelin uutta kotiani.
Nukke on nyt ollut matkalla vuodesta 2000, jolloin kotimuseon perustin tänne Etelä-Ranskaan. Se oli museon alkuna noin 50 muun kutomani nuken ja pikkunallejen kanssa. Äiti lähetti ne kahdessa pahvilaatikossa tänne, mukana oli muutamia antiikkinukkeja. Joten noin sata riitti aloittamaan tämän museon, niin pienestä kaikki alkoi.
Laitoin komeasti lehteen ilmoituksen avajaisista, kuin suurempikin asia olisi kyseessä. Kallis ilmoitus se oli, mutta tärkeä, ensimmäinen mainos.
Paikallisilla oli ihmeteltävää, kun joku perustaa Nukkenallemuseon pieneen hiljaiseen kylään. Alussa oli vähän myyntiä, mutta sen lopetin muutaman vuoden jälkeen, ei kannattanut. Niin museokin on pyörinyt koko ajan vain sydämen asialla, siinä on tarpeeksi elämän tarkoitusta, vaikka sitä eivät kaikki aina ole ymmärtäneet.
Nyt on kulunut yli 20 vuotta ja olen saanut jatkaa niin kauan kuin olen halunnut täällä ulkomailla. Ei se itsestäänselvää ole ollut, vaan taistelua tuulimyllyjä vastaan varsinkin alkuaikoina.
Mutta vuosien varrella taloni on tullut liian pieneksi, koska kokoelma on kasvanut tuhansiin. Niitä nyt pakkaan Suomeen vietäväksi. 56..nukketalo paketti tekeillä. Aloin pakkaamisen 11.syyskuuta. Toiset kestävät pakata muutaman tunnin, toiset 2-3 päivää. Lidl, Aldi ja Intermarché supermarketit ovat hyviä pahvilaatikko löytöpaikkoja, ilmaisia vielä, aamulla, kun juuri ovat kaupan avanneet ja täydentävät hyllyjä. Ei haittaa vaikka nukketalo sairaala kulkisi suklaaleivonnaisten mainoksella. Muuten eri kokoisille nukketaloille laatikoita olisi mahdoton saada, pitää rakennella avonaisiin laatikoihin paksuilla pahvilevyillä kansi. Mittojen mukaan joutuu niitä paljon tekemään. Toiset laatikot sopivat sellaisenaan, monia joutuu jatkamaan kannesta. Yhden kerran olen joutunut maksamaan pelkästä pahvilaatikosta 50€, koska antiikkimyyjällä Englannissa se oli ehtona. Hän mainosti, että he lähettävät kaikkialle maailmaan, mutta laatikon pitää olla paras mahdollinen, jotta tavara säilyy ehjänä.
Valtion museoilla on varmaankin oikein oma budjetti kuljetusta varten, kun ammattimaisesti kaikki tehdään. Harrastelijamuseolla on eri asia, pitää selvitä vähällä, mutta toisaalta samalla se on kierrätystä. Ja ovat ne tavarat tänne postissa tavallisilla pahvilaatikoilla tulleet perille vahingoittumana. Postissa niitä vielä liikutetaan paikasta toiseen ja voi joutua kovaankin käsittelyyn. Nyt muuttoautolla tai kontilla viedessä ne nostetaan autoon ja perillä pois. Vaikka on tietenkin tie-ja laivamatkatärinää, joten liikkua ei mikään saa paketin sisällä. Jokaista laatikkoa pitää heiluttaa testatakseen lopuksi, ettei mikään kolise sisällä.
Tänään tuli mieleen yhden karjatilan emäntä, joka oli lopettanut maitotilan ja meni katsomaan jälkeen päin tyhjää navettaa, jossa ei ollut enää ainuttakaan lehmää. Surullista! Kaikki elämä oli loppunut, kuin kuolema olisi siellä käynyt.
Kun olen saanut taloni tyhjäksi pakattua ja lähetettyä Suomeen, täälläkin on sitten se sama tyhjyys. Nuket ja nalletkin toivat mukanaan elämää, kun täällä kävi museokävijöitä. Ja aina tapahtui. Mutta aikansa kutakin.
Uusi alku siskon tykönä museolle. Kaksossiskon kanssa ollaan paljon kuljettu käsi kädessä, kuten meille sanottiin pienenä. Nyt minulta tulee kokoelma ja häneltä sitä varten talo. Ja isosisko on kolmantena, ollut lapsesta asti. Unohtamatta museoyhdistyksen jäsenien ja -ystävien tukea. Joten en ole niin paljon yksinhiihtäjä Suomessa kuin olen ollut Ranskassa.
Kuvassa nuken oikealla puolella on viimeisin hankkimani jättikokoinen englantilainen nukketalo 1890-luvulta, olen siitä kertonut monin kuvin tässä museopaivakirjassani. Se on jotenkin symbolinen. Siunausta on ollut näille suurille unelmilleni, koska tämänkin sain vielä kokoelmaan lähtötunnelmissa kuin taivaasta olisi tippunut.
Pandemia on ollut kuin painajainen nyt jo kolmatta vuotta. Mutta jokaisella pilvellä on hopeinen reunus. On ollut helpompi sulkea museo. Niin voi kääntää uuden sivun elämässä, ranskalaisen sanonnan mukaan 'tourner la page".
Nyt vielä on iso askel edessäpäin, jotta tämä nukkejen ja nallejen muuttokuorma saadaan kunnialla kotimaahan.
Näiden museotavaroiden pakkaaminen on tavallaan pientä kuolemaa, kun kotimuseo sulkee ovensa samalla 22 vuoden jälkeen, vaikka pandemia sulki tämän jo 2020.
Aina enemmän hajotan ja sekoitan järjestystä, kun näitä tavaroita haen kokoelmasta. Alakerran vitriinitkin alkavat olla jo sikin sokin. Sellaisesta epäjärjestyksestä en tykkää, mutta tällä hetkellä sitä täytyy kestää. Tärkeintä on nyt paketointi.
Mutta en haikaile, koska kotimuseolle on uusia suunnitelmia siskon tykönä Suomessa.
Taito ruostuu, en muistanut enää, miten ne entiset kolme olen tehnyt ja kaavan löysin vain pohjataljaan, en päähän. Mutta vanhoja katsellessani huomasin, että ei kaavaa tarvitse, vaan pieni pää leikataan suoraan, kaksi nahkaa päällikkäin ja täyte sisälle eli karvan paloja, ja sitten reunat ommellaan kiinni, ei tarvita sisäänpäin käännettävää saumaa, sivut vaan kiinni, karvat peittävät ompeleet.
Lasisilmiä minulla on vielä ennestään varastossa. Korvissa vain yksinkertainen nahka. Kuonon teko lisää ilmettä karhulle.
Tässä eka karhuntaljani, jonka tein lampaankarvasta.
