Siskot salapoliiseina

 

Mitä uutta museoon? 

Kirpparit ovat siitä mielenkiintoinen paikka, että ei koskaan tiedä mitä näkee, sekamelskaa, jonka joukossa voi olla aarteita. Ja niin voi monipuolistaa kokoelmaa. Aina oppii uutta, ei tylsisty elämässä. Se tarkoittaa, että aletaan hakea tämän uuden löydön syntyjä syviä, vaikka sen omaa tarinaa ei koskaan löydettäisi, yleistietoa, historiaa netti on täynnä.

Kuvan talonpoikaisessa kapioarkussa näkyy sisällä vuosiluku 1853 ja ulkopuolella 1871. Perheen isän tyttärelleen tekemä mahdollisesti 1853 ja tyttären häät 1871.

Olen surffaillut netissä, alla linkkejä. Ihmetyksen aiheeni on ollut valtavan suuri hintahaitari näillä 1800-luvun kapiokirstuilla. Suomessa, Ruotsissa niitä näyttää saavan alle tai yli satasilla. Mutta kun mennään Englantiin, Amerikkaan, Ranskaan, hinnat lähestyvät tai ylittävät 1000 euroa! Mikä selittää tämän arvostuksen eron? Useimmiten myyntipaikka on antiikkiliike, mutta kyllä muuallakin hinta heittelee. Ebay on aika hyvä hintavertailupaikka, mihin hintaan kauppa siellä tulee, oli pyyntö mikä tahansa. Koska kilpailijoita on kuten huutokaupoissa.

Yllättävän samantapaisia kirstuja löytyy netistä. Maksettiin tästä omasta 100 euroa, joten se oli halpa. Suomessa näyttää olevan vähemmän arvostettu, koska ranskalaisessa antiikkiliikkeessä samantapainen maksoi 750 euroa! Sitä sanotaan monessa paikassa ruotsalaiseksi talonpoikaiseksi kapioarkuksi.

https://www.proantic.com/1351654-rare-et-important-coffre-de-mariage-travail-scandinave.html

https://www.ebay.com/b/Scandinavian-Antique-Trunks-Antique-1850-1899-Time-Period-Manufactured/261586/bn_106906106

https://www.chairish.com/product/20564282/swedish-19th-century-painted-pine-marriage-trunk 

https://www.bukowskis.com/en/auctions/E563/lots/1238227-a-painted-century-chest-dated-30-10-1860

Bukowskis antiikkihuutokauppa Tukholmassa on arvioinut hinnan samantapaisella kirstulla 2500 SEK eli 221 euroa ja kehuu heillä olevan Scandinavian parhaat hinnat. Tulee mieleen, että noilla kirstuilla olisi hyvät markkinat muualla Euroopassa ja Amerikassa, arvostavat niitä enemmän.

"If you have a similar object we can help you with an up-to-date valuation. We have the highest final prices in Scandinavia.

Estimate

2 500 SEK" 

Nyt, kun katsoo tuota arkkua, tulee mieleen, että lapsesta asti joku tyttö on voinut tehdä siihen käsitöinä kaikkea tulevaa kotiansa varten. Ensin hän on kasvattanut kovalla työllä pellavaa pellolla, tehnyt siitä pellavalankaa. Sitten kangaspuilla kutonut pellavaisia liinavaatteita, vaatteita ym. häistä hautajaisiin, kuten elämä oli lyhyt ennen vanhaan ja kaikkeen varauduttiin. Lampaita tyttö on myös kotonaan hoitanut, niitä kerinyt

ja saadusta villasta kehrännyt rukilla villalankaa, josta kutonut vaatteita. Niin kaikki tehtiin käsin alusta asti.

Talon tyttölapsen elämää on siten paljolti ollut morsiusarkun täyttäminen ja ideointi. Sitten naimaikäiseksi tultuaan vanhemmat valitsivat puolison. Romantikka taisi olla kaukana noista 1800-luvun järkiavioliitoista. Mutta ei Suomessa sentään joutunut nunnaluostariin kuten Ranskassa.

 

Tuo ostamani arkku on iso 110cm x 61 x 85cm, lukko toimii vielä. Sinne entinen omistaja on voinut lukita kapionsa, suuren työnsä, johon elämän ensimmäiset vuodet kuluivat. Voi olla ainoa omaisuutensa, jonka sai mukaansa, kun astui emäntänä uuteen taloon.

Jos tullaan 1800-luvulta tänne 2000-vuosisadalle. Voi vaan kysyä kulutus-hyvinvointiyhteiskunnassamme, kenen tavarat mahtuvat tuollaiseen arkkuun?

https://www.wanhaelias.fi/murunen-arkkujen-historiaa/    "Murunen arkkujen historiaa."

https://www.wanhaelias.fi/?s=arkku

 

https://www.karjalanliitto.fi/viestinta/karjalan-kunnaat-lehti/karjalan-kunnaat-uutiset/2024/11/ukin-matka-arkku.html 

https://www.karjalanliitto.fi/viestinta/karjalan-kunnaat-lehti/karjalan-kunnaat-uutiset/2024/03/isoaidin-vihkihuivi-uudeltakirkolta.html

https://www.pamono.eu/19th-century-swedish-marriage-or-dowry-chest

https://www.ebay.com/itm/205154839680?itmmeta=01JKBFP19G7Z89RD3ZHN0984T0&hash=item2fc42e6c80:g:t-oAAOSwCWVnVyOu&itmprp=enc%3AAQAJAAAAwCodCO1vSDjg2xNOt8By6oCfVYh7K%2BmoqSeU5OezengGPgnPE9k03Cw3fCW9ypM6gkY5NbjTqLwwBVts%2BwsJlhWsebJtNgvLv2t5Cre8FzYaJmHSVYXx4v5ZXBwBrvJxcWFr1cvhm%2BJFKP8yv%2B78g12H5TG21FuWZWBax0QYMsW53TYX%2FnjqOo08Z94MKSzWWyuCTL7V13UP%2B3ucnIpd3S9f50bqmSWt8Y0euEAsGijTw%2BRrTi4GtAQXUrT7Sf6n3w%3D%3D%7Ctkp%3ABk9SR-qU2O-aZQ

https://decorativeantiquesuk.com/products/huge-antique-19th-century-swedish-marriage-trunk

https://www.firesideantiques.com/product/swedish-19th-century-painted-pine-marriage-trunk/

https://www.europeanantiques.co.nz/product/19th-century-swedish-bombe-trunk-with-original-painting/

https://www.1stdibs.com/buy/swedish-dome-chest/

https://yle.fi/a/3-7367515

https://fi.wikipedia.org/wiki/Arkku

https://fr.wikipedia.org/wiki/Coffre

https://en.wikipedia.org/wiki/Chest_(furniture)

https://yle.fi/a/3-12108161

https://www.etlehti.fi/artikkeli/raha/perinto/minka-arvoinen-tama-perintoarkku

https://www.rakkaatesineet.fi/v2/tuotteet/arkut/

https://www.kansallismuseo.fi/fi/digitaalinen-kokoelma/tutkijan-valinta/huonekaluja-kansatieteellisista-kokoelmista/kustavilaisvaikutteinen-kapioarkku-vuodelta-1828

https://en.wikipedia.org /wiki/Hope_chest#/media/File:Friis_Nybo_Girl_Inspecting_Her_Hope_Chest.jpg 

Girl Inspecting Her Hope Chest, Poul Friis Nybo 1929: 

Missä on Dixie?

Lokakuussa tultiin Dixien kanssa Suomeen Ranskasta. Kaksoissisko ei ollut haukkua nähnyt viiteen vuoteen, koska pandemia riskien takia ei oltu matkustettu. Yhdessä me se ostettiin koiratarhasta 2017, joten ymmärtää ikävän. Pakollinen Suomen matka oli lopulta edessä, koska kertaakaan käyttämätön passini piti uusia. Samalla saatiin idea, että koiran voi tuoda Suomeen, vaikka vaikealta ja monimutkaiselta tehtävältä se näytti. Onnistui se kuitenkin lopulta.

Kuvassa iloitaan tästä onnistuneesta matkastamme, kun oltiin lopulta perillä, vaikka mahdottomalta oli näyttänyt, kun sitä matkaa kauan suuniteltiin.

Dixie oli ihmeissään kaikesta, perillä se katseli ympärilleen, missä ihmeessä me olemme, oltiin sitten luontokävelyllä, kotona tai automatkalla lähikaupungeissa.

Kotona se kiersi kaikki huoneet, vieraita hajuja piti tutkia, suomalaista saunaakin sai ihmetellä, koska ei Ranskassa sellaista näe. Peilaamassa tämä nätti koira myös kävi isosiskon kamarissa, tutkia ja haistella täytyi siskon 100 vuotta vanhaa äidin serkulta perimää
lampaankarvanallea, joka istui sängyn vieressä arvokkaana, ties elävä voi olla, tuumi se vakavana. 

Miten paljon koira ajattelee, emme me ihmiset tiedä, se tuli mieleen, kun niin viisaita nämä eläimet ovat.

Marraskuun alussa menin takaisin Ranskaan. Kun siellä olin kävelylenkillä eikä Dixie ollut enää seuranani, lohdutti ajatus, että se on Suomessa siskojen kanssa maalla.

Haukun Suomimatka oli kuin löytöretki mielenkiintoiseen uuteen maailmaan, siltä näytti, kun sitä seurasi. 

Mutta, kun vuosi lähestyi loppuaan, 16 vuotta ja 10kk:n taival alkoi jo väsyttää, jalat menivät alta. Eläinlääkärin lääkkeet eivät enää auttaneet. Loppu oli lähellä. 

Kun uusi vuosi vaihtui 2025, Dixie oli jo taivasmatkalla. Haukku haudattiin puutarhaan, jonne on ikkunanäkymä.

Ikkunasta näkyy nyt ihmisen paras ystävä, vaikka on jo kaukana tästä maailmastamme rajan takana, mutta silti lähellä meidän sydämmissämme, muistoissamme.

Vietiin lyhty Dixien haudalle. Lumi peitti sen.

Elokuvista historiaa

https://fi.wikipedia.org/wiki/Charlotte_Bront%C3%AB 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kotiopettajattaren_romaani 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jane_Eyre 

Katsottiin Kotiopettajattaren romaani elokuva. Halusin katsoa sen, vaikka joskus on sen nähnyt, mutta unohtunut paljon. En muistanut siitä sitä alkua, jossa Jane Eyre on anglikaanisen kirkon tyttöjen sisäoppilaitoksessa. Kova ja julma yliuskonnollinen lasten kohtelu tuo mieleen katolisen kirkon tyttökoulut, joista on jälkeenpäin paljastunut skandaaleja. Oli uskonto mikä tahansa äärimmäisyyteen voidaan mennä ja tekopyhäksi. Sitä Ranskassa paljastuu katolisesta kirkosta nykyaikana, kun vuosikymmenien tabut unohdetaan. Monet kulissit romahtavat.

Vaikka nykyään on menty toiseen äärimmäisyyteen, kun meiltä uhataan poistaa Suvivirsi, joulujuhla jne. kouluista, ts. oma länsimainen kristillinen kulttuuripohja, johon kaikki rakentuu.

Wikipedian mukaan Jane Eyren elokuva tai kirjan kokemukset pohjautuvat tosielämään, niitä Charlotte Bronte purkaa teoksessaan. Suorasuu uskaltaa sanoa totuuden. Mahtoi se olla myös skandaali aikoinaan. 

Elokuva kiinnosti, koska se antaa taustaa kahdelle katoliselle nukketalolleni, clarisselaiselle fransiskaaniselle nunnakammiolle 1800-luvun lopusta ja 1900-alun tyttöjen luostarikoululle.

Nunnakammion ostin joskus pandemian alussa. Se oli minusta liikuttava. Niitä nunnat tekivät kotiin perheelleen muistoksi kuvatakseen elämäänsä luostarissa. 

Nunnakoulu on espanjalainen, nuket ranskalaisia. Harmi, että sen hankittuani museo oli jo suljettu. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla katolisten ranskalaisten kommentteja siitä.

 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2025!

 

HYVÄÄ JOULUA 2024!

Musiikkia oppimaan koulun laulukirjasta, 60-70-luvun alkua.
 

Joulua odotellessa

Kaivoin esiin vanhan koulukirjani 60-luvulta. Kunpa tulisi aika, jolloin saa taas koota Koulunäyttelyä ja museota esille. Nukkenallemuseo-nimi voidaan vaihtaa Lapsuuden museoksi. Ensi vuodelle 2025 on odotuksia niin kuin on aina uuden vuoden alkaessa.

Kirjoitin Maaseudun Tulevaisuus lehteen tammikuussa 2020, kun aavistin ja halusin, että muutosta on tulossa, vaikka pandemiasta ei ollut vielä mitään tietoa. Ei olisi voinut uskoa tätä tappavan ja vammauttavan korona pandemian vuosia kestävää maailman mullistusta. Nykyaikana tieteenkehityksen avulla pystytään hallitsemaan jo paljon suuria vitsauksia. Mutta nyt ei olla päästy voitolle, koska liian monet businessmiehet ja -naiset muuttavat rahaksi kaiken, nämä tauditkin. Raha ratkaisee, ei aina ihmisen terveys ja elämä. Valitettavasti. Ihmisyys kärsii.

Tässä alla se vanha artikkelini, jonka kirjoitin Maaseudun Tulevaisuuteen:

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipide/26851d8b-1e6c-52c6-9367-9fe3d2b72424

Lapsuuden museo etsii uutta kotia

Mielipide17.1.2020 01:00

 

Kolumni

MT toimitus

 

Minulla on juuret maaseudulla ja myös sydän. 70-luvulla, kun olin nuori, maatalous ei ollut muotia. Kielten opiskelut veivät minut kaupunkiin ja myöhemmin maailmalle. 20 viime vuotta olen asunut Ranskassa, nyt uudestaan maaseudulla.

Matkustaminen teki minut keräilijäksi. Vuonna 1985 aloin kerätä nukkeja, nalleja, vanhoja leluja, koulumuistorekvisiittaa ja kaikkea lapsuuteen liittyvää. Vuonna 2000 perustin Nukkenallemuseon Etelä-Ranskaan. Tänä vuonna juhlitaan 20. toimintavuotta.

Esitteissämme puhutaan aina yli 2 500 kappaleen kokoelmastani, vaikka todellisuudessa nukkeja, nalleja ja leluja on paljon enemmän.

Vanhin nukke on 1700-­­luvun lopusta. Mukana on paljon kaikkea 1800-­luvulta, koska historia kiehtoo minua. Erikoisuuteni on yli 70 nukketaloa 1800-luvulta tähän päivään. Vanhoja nalleja on kaikkiaan 319. Vanha koululuokka oikeine pulpetteineen.

Haen kansainväliselle kokoelmalleni uutta näyttelypaikkaa Suomesta esimerkiksi jostain museosta.

Jossakin maaseudun pikkukaupungissa kokoelma voisi olla vetonaula ja tuulahdus muualta maailmasta. Niin voi matkustaa ajassa ja paikassa. Tavallaan yksi keino elävöittää maaseutua, tuoda ihmisiä, turisteja.

Vaikka kokoelmani ei olisi paikallishistoriaa, erilaisuudellaan se voisi olla suosittu. Näiden lapsuuden muistojen kautta tulee esille maailman historiaa.

Museokävijät sanovat joskus, että he eivät olisi uskoneet löytävänsä hiljaisen pikkukylän keskeltä tällaista kotimuseota.

Museon nettisivut ovat: http://myoldbear.free.fr

Ulla-Maija Suonpää

Ranska

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipide/26851d8b-1e6c-52c6-9367-9fe3d2b72424?utm_medium=jaa-artikkeli&utm_source=kopioilinkki&utm_campaign=artikkelin_loppuhttps://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipide/26851d8b-1e6c-52c6-9367-9fe3d2b72424?utm_medium=jaa-artikkeli&utm_source=kopioilinkki&utm_campaign=artikkelin_loppu

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/lukemisto/80c1e725-01f8-46c9-af0e-705a0266b1c9

Minun maaseutuni -näyttely esittelee muistoja 1950-luvulta aina tähän päivään saakka Suomen maatalousmuseo Sarassa.

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/lukemisto/6cef2d33-4e09-4f8b-b443-c7b701318b0a 

Käsityömuseo Miila juhlii ensimmäisiä pyöreitä vuosiaan – innokkaan käsityön tekijän viimeistä toivetta on kunnioitettu Paimiossa

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

Tuo kuva on koulun lukukirjasta Kuosmanen-Merenkylät 1964.
 

Aika on rakentaa, aika hajoittaa

Tässä kaikki 8 kuvakirjaani nyt valokuva-albumina tai scrapbooking. Olen ollut ihmeen motivoitunut niitä tekemään. Vaikka nykyään kirjoja myydään kirpparilla pilkkahintaan, täytyi minun saada nämä museovuodet tallennettua paperimuodossa eikä vain diginä.

Tuo viimeinen 8.Vieraita talossa on isosiskon antama idea. Muisto museokävijöistä kuvakertomuksin 18sivua, loppuosaan lisäsin nalleja, koska piti tulla 26sivua täyteen.

Tämä korona pandemia on ollut suurten muutosten aikaa. En olisi vielä halunnut sulkea museota ja se näkyy näiden kuvakirjojen tekovimmassa, kuin viimeiset hetket olisivat käsillä. Mitä haluan ottaa mukaani Suomeen, kun museon aika täällä Ranskassa loppui. Se toi minulle paljon vaihtelua. Sen jälkeen ympyrät ovat pienentyneet.

Kun luen paikallista Midi Libreä, jossa kerrotaan turismista alueella tai muuta, ajattelen, nyt on loppunut minun ja museoyhdistyksen suunnitelmat tänne vieraaseen maahan. Tämä on taakse jäänyttä aikaa. Uudet suunnitelmat on nyt Suomessa. Tuntuu oudolta. 

Kun ostin tämän talon 1998, tämä oli unelmatalo. Ja se on tehnyt hyvin tehtävänsä, voi sanoa, kun sain pitää siiinä museota parikymmentä vuotta. Toisaalta nyt tämä unelma on särkynyt, aikansa kutakin. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. C'est la vie! Sellaista elämä on. Ei mikään ole ikuista.

Vieraita talossa

Isosisko antoi minulle tehtävän. Tee museokävijöistä vielä yksi kuvakirja. Joten tuumasta toimeen. Hain tietokoneelta kuvia, joita olen ottanut eri vuosina museokävijöistä 2005 jälkeen, jolloin aloin kysellä, jos saa niitä laittaa museopaivakirjaani tai facebookiin, joka museolla oli silloin. Sitä aikaa ennen on myös kuvia, mutta niitä en voi tähän laittaa, koska en ole kysynyt lupaa.

Ensimmäisiin 18 sivuihin tulevat museokävijöiden kuvat, lopussa 26:een asti on kuvia vanhoista nalleistani.

Niin tulee tallennettua myös museokävijät. Erilainen näkökulma kotimuseoon, kun peilataan talossa olleita ihmisiä ja vähemmän esillä olevia tavaroita. Vähän samaa, jos teatterissa yleisö joutuisi valokeilaan näyttelijöiden, esiintyjien sijaan.

Minulla on yksi erikoinen amerikkalainen kuminukke 50-luvulta. En tykännyt siitä ostaessani, mutta sen erikoisuuden takia sen ostin netistä kerran. Siitä on tullut suosittu, vaikka monet sitä myös kauhistelevat kuten minä. Museokäynnin loppuvaiheessa olen sen näyttänyt ihmisille. 

Sanon, katsokaa, miten nukke itkee, nukkuu ja nauraa, kun käännän sen kolmipäistä päätä. Siinä vaiheessa melkein kaikki ihmeissään nauravat, koko porukka, hauska se on, kun saa hymyn huuleen vielä lopuksi jokaiselle enemmän tai vähemmän. 

Lapsille tuo nukke on täyttä totta. Kertovat varmaankin jälkeenpäin kotona, miten täällä yksi nukke elää.

Tästä pienestä "nukketeatteri esityksestä" tulee mieleen koulun psykologian kirja, jossa kuvataan yleisöä teatterissa, miten ihmiset reagoivat eri tavoin samassa tilanteessa. Mielenkiintoista. 

Sukulaisista, ystävistä ja tuttavista, jotka ovat täällä käyneet teen tavallisen valokuva-albumin. 2000-vuoden alussa kehitettiin vielä valokuvia. Vasta 2004, kun kävin atk-kurssin ja hankin tietokoneen ym. digikameroineen tuli digikuvat.

Koiran kanssa matkalla

Tässä tänään Dixie siskojen kanssa aamulenkillä Etelä-Suomen metsämaisemissa 3000km Etelä-Ranskasta. 

Ilman internetin apua en olisi selvinnyt tästä matkasta. Valmistelin sitä ajan kanssa pikkutarkasti kuin salapoliisi.

Paljon kysymyksiä ilman vastauksia. Joten selvitettävää oli. Miten onnistuu pääsemään rautatieasemien junanvaihdoista monine mahdollisine pitkine asemakäytävineen ja jyrkkine rappusineen vanhan koiran kanssa, sellaisen, joka ei enää ilman apua pysty rappusia kulkemaan ylös ja alas? Miten lentokentillä niistä selviää? Entä liikkuminen junassa valtavan koirankopin kanssa ja hidas koira mukana? Matkalle lähdettiin kuitenkin netistä löydettyjen tieto-ja kuvavinkkien avulla. Ne rauhoittivat matkastressiä.

Kun Nîmesissä päästiin vähän aikaisempaan junaan kuin oli varattu paikka, se helpotti Marseillen junan vaihtoa, koska oli tunti aikaa vartin sijaan. Olin ottanut yhteyttä Marseillen rautatieasemalle ja saanut tietää, että samalla tasolla olivat junat, joten ei hätää rappusista. Lisäksi löysin netistä Marseillen rautatieaseman pohjakaavan, josta selvisi, että kaikki junaraiteet olivat yhdessä kulmassa samalla tasolla. Nimittäin suurilla rautatieasemilla kuten Saksassa yksi kerta jouduttiin hakemaan raidetta toiselta puolelta rautatieasemaa ties kuinka kaukaa.

Marseillessa päästiin Nizzan junaan ongelmitta ja paikka saatiin ovien vierestä, yksi ystävällinen ranskalainen likka antoi paikkansa, kun tulimme taakkojemme kanssa sinne. Koiran häkki kahdessa osassa oli valtava ja painava, yli 7kg. Paikat junissa, busseissa ulko-ovien vieressä ovat parhaita, koska junien pysähtyessa asemilla ilma vaihtuu ja tuulettuu välillä, ei ole liian suljettua, umpinaista koronavirus vaarassa, vaikka FFP2 maski aina päässä onkin.

Kun saavuttiin Nizzaan, oli tärkeää tietää sen monista rautatieasemista, ettei jää pois Nizzan keskustan rautatieasemalla, vaan uudella St Augustin rautatieasemalla, joka on ihan lähellä lentokenttää. Siitä oli nähnyt kuvan netissä, että asema on ylhäällä korkealla rappusineen ja niiden vieressä on hissi. Sillä alas katutasoon, josta läheltä menee ilmainen raitsikka yhteys lentokentälle muutamassa minuutissa. Joten sinne seuraavaksi. 

Kun oltiin perillä Nizzan lentokentällä, mentiin sisälle. Aloin koota koiran kuljetushäkkiä, onneksi mukava saksalainen rouva tuli avuksi. Pyörät vielä häkin alle, niin päästiin helpommin kulkemaan. Mutta parasta oli lentokenttäkärryjen löytäminen, sai niitä hakea vähän aikaa ulkopuolelta, kun häkin sai sen päälle, liikkuminen oli helpompaa. Niin kului iltapäivä aurinkoisella kesäisellä säällä ulkona. Vasta illalla oli lento.

Kun lentoaika lähestyi, mentiin kentälle kauas nurkkaan, josta ei näkynyt turvatarkastukseen, johon lopulta koira viedään. Olin ajatellut, että virkailija voi sanoa koiran kopin olevan liian jäntti. Joten otin pyörät kopin alta pois kuten pitää ottaa ja asetin sen lentokenttäkärryn päälle, koiran houkuttelin sisälle herkulla. Mutta voi kauhistus, kun se pelästyi tätä kamalaa vankilaa, jonne joutui. Ulkoapäin koppi näyttää koiralle sopivalta, mutta jos näkee, miten pieneltä se silti näyttää silloin, kun koiraa sinne houkuttelee sisälle. Pelkäsin virkailijan reaktiota. Vaikka täysin normien mukainen se on. Ostin netistä, jossa hyvät valikoimat. Ennen nettiaikaa mahtoi olla vaikeaa sellaisia löytää! Kovat vaatimukset ovat lentoyhtiöillä, tämä oli Norwegian lentoyhtiö.

Loppujen lopuksi hyvin meni lentotarkastus ja haukku lähti edeltä kopissaan lentokoneeseen.

Olin varannut paikan itselleni lentokoneen takaosasta, johon kuulema kannattaa mennä viimeiseksi sisälle maski päässä ja saapuessa ulos ensimmäisenä. Koska paikallaan oleva lentokone voi olla virustäytteinen, ilmanvaihto alkaa vasta koneen ollessa ilmassa. Niin olen oppinut twitterin porukalta.

Loppumatka sujui helpommin Suomessa, kun sain vetää perässä koiran kuljetuskoppia kokonaisena eikä koottavana kahdessa osassa kantaen. Vantaan lentokentällä pääsi taas hississä lentokenttäkärryillä kuljettaen koppia junaan asti. Ja junaa vaihtaessa voi hyvin vetää perässään sitä koppia koira vieressä seuraten. Kopin pyörät alla eivät ole kovin hyvin liikkuvat, parempi se on kuljettaa lentokenttäkärryllä joka paikkaan, missä vaan voi.

Tällainen keskikokoinen koira kulkee ruumassa, pikkukoiria voi viedä sisällä lentokoneessa, joten niiden kanssa matkustaminen on helpompaa.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Kun palasin Ranskaan, ystävä kysyi, missä Dixie on? Hän luuli, että kuljetan sitä edestakaisin. Hänellä ei ole käytännön kokemusta ison koiran kuljetuksesta lentokoneessa, teoriassa kaikki on helpompaa kuin käytännössä.