https://barjac-foire-antiquites-brocante.org/
Barjacin antiikkimarkkinoilla tänään. Olen huomannut, että FFP2 maski on ollut tehokas koronasuoja, uskalsin sen kanssa mennä antiikkimarkkinoille. Porukkaa on paljon, ulkoilmassakin voi viruksen saada, kun tuulee ja ihmisiä tungeksii.
Minulla on aina auto samoissa paikoissa sivussa, jossa ilmainen paikka. Toiset maksavat siitäkin, kun haluavat autonsa lähettyville. Nyt oli se paikka aurinkoinen jo aamulla yhdeksän aikoihin, kun tultiin Dixien kanssa, piti ottaa haukku mukaan markkinoille, auto olisi ollut liian kuuma, eikä kaikkia ikkunoita uskalla jättää täysillä auki.
Niinpä lähdettiin kierrokselle tänne "ulkoilmamuseoon", jossa yli 300 isoa standia eri puolilta Ranskaa ja myös lähimaista mahdollisesti. Dixie kulki talutushihnassa ja antoi minulle vanhan koiran kävelytahdin. Toisaalta se oli sopiva, kun oli valtava ihmisvilinä antiikkia ihmettelemässä. Kaikkia sukupolvia siellä näkee ja koiria erikokoisia rotuja. Niistä haukku ei ollut paljon moksiskaan, on tullut niin rauhalliseksi vanhetessaan. 2017, kun se adoptoitiin, sitä ei voinut viedä tuonne, koska oli agressiivinen puolustuskannalla. Sitä oli kaltoin kohdeltu, pahoinpidelty, joten ymmärsi reaktion. Täysin se on muuttunut sittemmin, kun on saanut luottamuksen ihmisiin takaisin ja belgianpaimenkoiran ylpeyden, jota ei saa riistää. Nykyään se haluaa tervehtiä kaikkia ihmisiä kylillä, menee ihmisten tykö silitettäväksi.
Tuolla markkinoilla on aina jotakin erilaista, jota ei ennen siellä ole nähnyt. Nyt siellä oli vanha puinen puhelinkoppi, joita on ollut viimeksi peltisiä tai rautasia. Mitään puhelikoppeja ei ole enää missään. Mutta Ranskassa lankapuhelin on käytössä kännykän rinnalla yleisesti. Minulla se on ollut se paras vaihtoehto. Kauhistelen ympärilläni ihmisiä, jotka ovat aina puhelimessa tai älypuhelin kuin oppaana nenän edessä missä liekin, minne meneekin, niin kuin se olisi hengissä pysymisen edellytys. Riippuvuuksia se on. Ihminen tulee riippuvaiseksi koneista, kuten ennen radiosta, sitten televisiosta, nyt tietokoneesta, siitä minä olen myös riippuvainen, olen liikaa tässä koneella. Onneksi on koira, joka vie luontoon.
100 vuotta vanhan pienen kasvistovihkosen näin. Kaunista musteella kirjoitettua kaunokirjoitusta selosteena. Hieno, mutta huonosti säilynyt, liikaa tahroja. En ostanut. Yleensä kasvistot ovat isokokoisia eikä vihkomuodossa, vaan erillisiä sivuja.
Näin ihastuttavan 1800-luvun kukka-aiheisen, käsinmaalatun pienen puulaatikon, joita tehtiin kuulema morsiuslahjaksi Normandiassa Pohjois-Ranskassa. Se oli kallis. En ostanut. Mutta jäi mieleen. Ja sain siitä yhden idean, jonka voisi myöhemmin toteuttaa, kun löytää sellaisen samantyylisen. Ideoiden metsästystä tämä kirpputori- tai antiikkimarkkinat ovat.
Lasi-, posliini-, savitavaraa on aina paljon. Kun siellä sellaisten helpostisärkyvien astioiden keskellä puikkelehdittiin ahtaissa paikoissa, Dixie talutusnuorassaan ja vähän vanhuuden kankeana oli kuin elefantti lasikaupassa. Mutta ei rikkonut mitään. Vaikka nolo oli, kun sille tuli kakkahätä keskellä ihmisiä parhaassa paikassa, onneksi olin varautunut ja pusseja oli mukana, että sain siivottua jäljet.
Tauluja on myös aina, mutta nyt ei ollut sellaista puhuttelevaa, jota olisi valokuvannut. Alussa yksi kuvani, hain kuvattavaa, ei ollut erikoista, siksi kuvasin noita tyypillisiä eteläranskalaisia suuria saviastioita.
Kun oltiin kierroksia tehty puoleen päivään asti, ajattelin, että en taida ostaa nyt mitään. Sitten katselin vielä lopuksi yhtä standia ja huomio kiinnittyi 1800-luvun lopun merkkausliinaan, siinä houkutus. Ostin sen. Niitä merkkausliinoja minulla on nyt kolme, kaksi ennestään myös 1800-luvulta, vanhempia kuin tuo.
Sitten lähdettiin poispäin, ei jaksanut enää, koska 30°C asteessa väsyy helposti. Haukku seurasi uskollisesti ja on aina samaa mieltä, minne mennään, milloin, ja milloin lähdetään pois.
Palatessa kotiinpäin matkalla pysähdyttiin ottamaan pari kuvaa.
Dixie poseeraa kirkon rappusilla.
Tuollaisia vanhoja keskiaikaisia kyliä on täällä paljon, rakennettu kukkulalle talo talon viereen pikkukatuineen.
"Kirkko keskellä kylää" sanotaan Suomessakin.