Kahden tulen välissä

https://museopaivakirja.blogspot.com/2023/10/100-kertaa.html 

Siinä jatkoa eiliseen talokauppa tekstiini.

Syksyyn 1998 liittyi vielä mutkia Ranskan ja Suomen matkassa. Olin käynyt katsomassa löytämääni Etelä-Ranskan taloa monet kerrat kesän aikana. Oikeastaan olin nähnyt sen jo vuosi sitten, mutta katossa näkyi, miten tiilikatto oli vuotanut ja se epäilytti minua, ajattelin, etten voi sitä ostaa. Vuoden jälkeen huomasin, ettei budjettini riitä muuhun kuin siihen taloon, se oli muuten hyvä. Jatkoin kaupankäyntiä tauon jälkeen.

Olin nähnyt kiinteistön hankinnan oppaassa Ranskassa, että myyjältä voi pyytää testata talo asumalla siinä ensin vähän aikaa. Sovittiin myyjäperheen kanssa, että he korjaavat katon ja odotetaan sadetta, jotta näkee pitääkö katto korjauksen jälkeen, saisin asua talossa sen aikaa. Joten majoituin sinne ja odotetiin sadetta. Mutta silloin oli erikoinen syksy, ei satanut, aurinko paistoi vaan aina. Lopulta joulukuussa tuli kovemmat sateet, jotka testasivat katon. Se piti. Silloin olin valmis allekirjoittamaan kauppakirjan notaarin tykönä, kuten Ranskassa tehdään. Ranskalaisen ystävän äiti oli tukenani läsnä.

Kiitos kärsivällisen kiinteistömyyjä perheen, jotka ymmärsivät vaikean tilanteeni ja vielä jälkeenpäin sain heiltä apua talossa. 

Syyskuun 1998 Suomi matkaani liittyi myös mutka matkaan. Kuten kotiväki, äiti kielsi Helsingin yksiön myynnin riskien takia, piti löytää ratkaisu asiaan. Olin saanut vihjeen, että sitä yksiötä vastaan pankki voi antaa lainaa. Sinne menin 180 000markan lainan hakuun, mikä oli talon hinta (n.200 000frangia). Yllättävän helposti sain sen. Tuon rahan siirsin Ranskaan pankkiin odottamaan kaupantekoa.

Mutta se kaupanteko oli vasta joulukuussa kuten edellä kerroin. Ranskan pankissa oli hyvä korko, se kasvoi 10 000 frangia korkoa syyskuusta joulukuuhun. Sillä sain tilattua Cheminée Philippe kuuluisan ranskalaisen takan taloon. 

Suomeen palattua ja talokaupat tehtyä joulukuussa kukaan kotiväestä ei tiennyt, että se Etelä-Ranskan talo oli jo ostettu ja maksettu lainarahalla. 

Äiti uskoi lopulta, vaikka kaikkea tuota ei tiennyt, että minun tieni vie nyt Suomesta Ranskaan. Äitien on usein vaikea luopua lapsistaan, oli ikä mikä tahansa. 

Sitten lopultakin tammikuussa alkoi se Runeberginkadun yksiön myynti. Hyvin se meni, ensimmäiseksi maksoin pois koko lainan ja jäljelle jäi rahaa äidin toivomaan (Karkkilan) yksiöön.

"Unelmani Etelä Ranskassa"- kirjani sanoin, oli monen kivikkoisen tien takana.  

Sukan varsi

Viime päivinä on autettu kaksoissiskoa muutossa pois Helsingistä maaseudulle, kun lopultakin talo löytyi vuosien etsinnän jälkeen ja yksiönsä saatiin myytyä. Sellainen vanha talo, johon voi Ranskan museon siirtää. Siinä meille elämänsuolaa loppu elämäksemme.

Hänen tavaroidensa joukossa on myös minun tavaroitani, koska asuttiin yhdessä jonkun aikaa.

Kuvan lehtileike on vuodelta 1999 helmikuun 7.päivältä. Tuo päivä on varmaankin mitäänsanomaton monille, eivät kaikki vuodenpäivät jää muistiin. Joten roskiin menisi monelta tuollainen yksi vanha lehden sivu.

Mutta minulle se oli tärkeä päivä. Ja sen Hesarin sivun löytäessäni vanhasta muovikassistani, jossa muutakin kiinteistökauppaani liittyvää tallennettu, tulivat muistot mieleeni. Ei voi olla totta, olen säilyttänyt sen! Siitä sain nyt jutunjuurta.

Edellisenä syksynä 1998 olin Etelä-Ranskasta tullut Suomeen. Kerroin kotiväelleni, että meinaan myydä Helsingin yksiöni ja ostaa sillä Ranskasta talon. Myrsky siitä seurasi. Kaikki sanoivat, että niin voin hävitä omaisuuteni ulkomailla, kun kotimaassa Suomessakin kiinteistökaupat eivät ole helppoja saati ulkomailla. Jouduin palaamaan Ranskaan tyhjin toimin. Talo oli jo valmiina minua odottamassa. Mutta käytin hyväkseni 3kk:n turistioikeuden olla Euroopan maassa. Sitten joulukuussa palasin Suomeen. Uusi yritys. Tammikuussa laitan yksiöni myyntiin, kerroin äidille. 

Olin matkustanut Suomen ja Etelä-Ranskan väliä vuodesta 1992 alkaen, jolloin Sevennit vuoristoalueen löysin ja sain idean ostaa sieltä talon ja perustaa sinne yrityksen. Siinä minun 90-lukuni kului. Toinen jalka oli Suomessa ja toinen Etelä-Ranskassa. En saanut mielenrauhaa ennen kuin hankkeeni toteutui.

Lisäksi voi sanoa, että minulle oli tullut siellä Ranskassa vuosien aikana verkostot, tuttava-, ystäväpiiri, joihin kuului eri alan ammattilaisia, he olivat apunani. Vaikka itse myös hankin paljon tietoa talokaupoista. En minä siten sikaa säkissä olisi ostanut. 

Lopulta äiti myöntyi yhdellä ehdolla, Helsingin yksiörahalla pitää saada Ranskan talon lisäksi yksiö Suomesta. Hän sanoi, jos menetän Ranskan talon, minulle jää ainakin yksiö Suomeen, jonne voin aina palata.

Runeberginkadun alkupään yksiöni myytiin noin kuukauden aikana tammikuussa ja sain ok hinnan. Kiinteistöjen hinnat olivat nousseet laman jälkeen, Ranskassa sitävastoin hinnat vielä vähän halvempia, joka auttoi minun tapauksessani. Helmikuussa minulla oli pari viikkoa aikaa ennen Ranskan matkaa löytää se äidin toivoma uusi yksiö. Joka päivä seurasin Helsingin Sanomien kiinteistökauppa ilmoituksia hätääntyneenä, mistä ihmeestä niin äkkiä sen voi löytää ja osaa tehdä hyvän kaupan. Kädet ristissä olivat.

Sitten viikko kului ja 7.päivä helmikuuta Hesarissa näin tuon ilmoituksen alla: Karkkilassa on 24m2 hyväkuntoinen yksiö...Varasin heti ajan kiinteistövälittäjälle sitä katsomaan. Oli paukkuva pakkanen ja luminen talvi, taisi olla vuosisadan kylmimpiä talvia. Mutta mitä siitä, kun sain nyt sen kaivatun hyvän tilaisuuden. En kertonut kaksoisiskolleni minne menin enkä muille. Paikan päällä Karkkilassa olin ihmeissäni, miten hieno yksiö keskellä Karkkilaa ja miten halpa muihin verrattuna. Käsirahan maksua jo suunnittelin. Joten seuraavana tai sitä seuraavana päivänä menin tekemään kaupat.

Kun kotiväki sai tietää, että kaivattu yksiö oli jo ostettu, he olivat vähän puulla päähän lyötyjä. Toisaalta äiti oli tyytyväinen. Helsingistä tuotiin tavarani myydystä Runeberginkadun yksiöstäni Karkkilan vinttihäkkiin, huonekalut melkein kaikki myin läheiseen ostomyyntiliikkeeseen, ei niitä paljoa ollut. Isoveli auttoi muutossa ja Karkkilan yksiön nähdessään totesi, että hinta voi tulla vain ylöspäin.

Jälkeenpäin kuulin syyn alhaiseen hintaan. Karkkila oli Suomen velkaisin kunta siihen aikaan 90-luvun laman jälkeen. 

4 vuotta kului. Löysin hyvin vuokralaisen sinne, ei se tyhjänä ollut yhtään. Mutta joskus 2003 vuokralaki oli muuttunut epäedulliseksi vuokranantajille, tuli hankaluuksia. Päätin laittaa sen myyntiin. Ihme ja kumma, Karkkila oli maksanut velkojaan takaisin, tilanne parantunut, ja kiinteistöjen hinnat nousivat. Myin sen uskomattoman äkkiä parissa viikossa hyvällä myyntivoitolla. Vaikka siitä meni paljon veroa, mutta siinä Nukkenallemuseon "Sukan varsi", kuten ennen vanhaan sanottiin.

En olisi voinut kotimuseotani talooni perustaa ilman tätä äidin tahtomaa yksiön hankkimista kotimaasta, kuin turvasatamaa maailmalta tarpeen tullen. 

Yksi veljistäni sanoi kerran, että tarvitaan lottovoitto, jotta voi museon perustaa. Lapsuudenystäväni kotimuseossa käydessään näki, että tämä ei ole kultakaivos. Totuudentorvena minä myös voin lisätä, että tyhjätaskuna en olisi voinut edes alkuun päästä, enkä eteenpäin. Mutta pienestä minä aloin. Rohkeasti laitoin lehteen ilmoituksen Nukkenallemuseon avajaisista. Käytin komeasti museo-nimeä jo, vaikka se oli ennemmin näyttely. Olin oppinut, että markkinointi on tärkeää, on sitten pieni tai suuri. "Ei saa halveksia pienten alkujen päivää."

Jos ajatellaan siirtolaisia, jotka lähtivät Amerikkaan 100 vuotta sitten, heillä ei useinkaan ollut kielitaitoa eikä muuta kuin matkarahat, tyhjästä he aloittivat elämän vieraassa kulttuurissa. Minulla on ollut kielitaitoa ja paljon enemmän kuin matkarahat, onnekas olen ollut. Unohtamatta Varjelusta, mitä kaikki tarvitsevat. Titanicilla oli surullinen loppu, vain osa matkustajista pelastui haaksirikosta. 

Lukuvinkki

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/koti/620d1313-3b90-44d2-8a83-5bd2924d5b40 

Lokakuussa 2025

Nyt lokakuussa tulee vuosi siitä, kun tulin Suomeen Dixien kanssa viiden vuoden pandemia katkon jälkeen. Sen jälkeen on ehtinyt paljon tapahtua. Haukkua ei enää ole, tyhjä paikka jäi. Olin tottunut sen kanssa ulkoilemaan paljon. Nyt ulkoillaan myös, mutta silloin se tarkoitti vanhan koiran kanssa ulos menoa useasti päivässä. Koira ulkoiluttaa ihmisiä ja näyttää luonnon kauniita paikkoja, joita ei muuten löytäisi. Vaikka sanotaan usein, että niitä pitää ulkoiluttaa, varsinkin urheilullisia kuten tuo belgianpaimenkoira. 

Tällä viikolla meillä siskojen kanssa oli erilaista ohjelmaa kuin tavallisesti. Nyt elämä on muuttoa. On mennyt jo monta syksyä, talvea, kevättä, kesää, kun on tätä syksyä odotettu.

Eilen tultiin Helsingistä. 1985 aloin tämän keräilyharrastuksen, kun olin ostanut Helsingin yksiön ja se oli typötyhjä, piti kalustaa ja koristaa. Kalustaa ei pientä asuntoa kauaa tarvinnut, mutta "koristaminen" ei ole vieläkään loppunut, lopulta sen johdosta syntyi kotimuseoni.

Seuraavaksi kerron kuvin uusista löydöistäni Helsingistä, Fasaani antiikkiliike ja kaksi ostomyyntiliikettä olivat hyviä löytöpaikkoja tällä kertaa. 

Tässä ollaan siskojen kanssa Eduskuntatalon edessä. Minulla oli niin erikoinen paketti kannettavana, että se sai ihmiset hymyilemään ja katsomaan sitä kaksi kertaa, mitä ihmettä siinä kannetaan. Piilokamera ohjelma voisi tallentaa ihmisten ilmeitä tuon nähdessään. Se olisi hauska.

Ei minua hävettänyt kantaa sitä silti, olen tottunut keräilijänä näihin hullutuksiin. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta Helsingissä tai muualla. Kerran vein Ranskaan isomman keinuhevosen samasta Fasaani antiikkiliikkeestä eikä se ollut edes pakattu, vasta kotona sen pakkasin. Lentokentällä perillä Marseillessa, kun sitä hain, se oli kadonnut tullitarkastuksessa, mutta tuotiin lopulta kotiovelleni pikku kylääni Etelä-Ranskaan. Onni onnettomuudessa.

Siihen aikaan 2000-luvun alkuvuosina, kun minulla ei ollut vielä autokorttia ja autoa Ranskassa, piti pyörän takasatulalla kuljettaa löytöjäni. Kerran siellä oli 50-luvun nukketalo, nettiostos, jonka hain rautatieasemalta 13km:n päästä, iso puinen pehmustettu lammas, puinen aasikin taisi kerran siellä olla, mitä milloinkin satuin kirpparilta tai muualta saamaan, eikä ollut muuta kuljetuskeinoa. Oma apu paras apu valitettavasti joskus maailmalla. Minä olin pyöräni kanssa silloin varmaan ainoita, jotka käyttivät pyörää hyötykäyttöön, siellä Ranskassa näki vain kilpapyöräurheiljoita hienoine urheiluvarusteineen teillä. Vielä jälkeenpäin joku paikallinen on sanonut minulle, että hän muistaa minut pyörämatkoistani. Aikansa sitä kesti, vaikka tuntui loputtomalta. Kun 2005-2006 kävin autokoulun ja ostin vanhan auton Peugeot 205, se oli minulle kuin juhlaa, lensin sillä vapaana kuin taivaan lintu. Niin elinympyräni avartuivat pois pienestä kylästä ympäristöineen. Riittää yksi pieni syy lähteä matkaan, tuhat muuta voi reisulta löytyä, niin elämästä tulee kuin löytöretki. Ei tylsisty.

Mitä siellä paketissa tällä kertaa on, näkyy kuvasta, ainakin sata-vuotias puuhevonen, voi olla kotitekoinen, kansantaidetta, kuten ennen leikkikalut monesti olivat. Ajan patina viehättää ja koskettaa. Mikä lie tämän tarina, ei tiedä, mutta puhuttelee se silti. Siinä sen taika, kuten vanhojen talojen. Ranskalaisilla on sanonta, että vanhoilla taloilla on sielu. Tämä heppa palaa nyt sellaiseen, jossa museopaikka on varattuna. Ei sillä kaupan "hyllyllä" myytävänä ole helppoa ollut, ihmisiä kulki ohi, eikä kukaan sitä huomannut, kunnes minä hellyin sen nähdessäni. Kunniapaikalle se pääsee, kun nyt aika vaan sallii.  

Toinen löytöni uuteen kotimuseoon Suomessa oli lastenkokoinen Kirkkonummen kansallispuku, Vuorelman valmistama, jonka sain 50€:lla, se oli halpa. Kerran on nähty Loimaan kirpparilla toinen lasten kansallispuku, kalliimpi, joka jäi ostamatta, joten nyt sellainen saatiin. Se sopii folkloristen nukkejen taustalle Suomea edustamaan.

https://vuorelma.net/tuote-osasto/kansallispuvut/ 

Äiti teki Sääksmäen kansallispuvustaan meille kaksoissiskon kanssa kansallispuvut, kun oltiin yhdeksän vanhoja. Mutta niitä ei ole enää löytynyt kotoa maalta, harmi.

Isosisko teki Kotiteollisuuskoulussa Sakkola-Rautun kansallispuvun.

Kansainvälisiä folklorisia nukkeja minulla on valtavasti kokoelmassa, koska niitä annetaan usein museoon enemmän kuin voi ottaa vastaan. Se on suosittu keräilykohde Ranskassa. Niitä löytyy helposti kirppareilta ja ne ovat halpoja. Mutta ne kuvaavat hyvin kutakin seutua tai maata. Kerran luin niistä, että 30-luvulla, kun alkoivat palkalliset lomat (Ranskassa?), niitä nukkeja alettiin tehdä ja myydä turisteille eri alueilla.

https://www.intersport.fi/fi/laji/hiihto/hiihtovinkit/hiihtosuksien-pituus-ja-valintakriteerit/ 

"hiihtäjän pituus + 15-20 cm"

Vielä yksi hieno löytö osto-myyntiliikkeestä Helsingistä, 91,5cm pitkät lasten sukset. Niin pieniä en ole koskaan nähnyt. Olen kuullut sanottavan, että "me suomalaiset ollaan synnytty sukset jalassa".

Ties kotitekoiset sukset kuten ennen vanhaan kaikki tehtiin kotona. Noissa nahkaremmit ovat irronneet, ne pitää kiinnittää uudelleen pikkunauloilla.

Äiti kertoi, miten 1920-luvulla hän käveli kouluun 5km joka päivä. Oikotietä pääsi rautatietä pitkin, joten sitä hän kulki ja joskus oli vaara lähellä, kun ei huomannut ihan heti junan tulevan lähistöllä. Talvella, kun piti mennä umpilumessa pitkän matkaa, pappa teetti äidille sukset tuttavilla, jotta kulku oli helpompaa.

Viime vuoden lokakuusta 2024 alkaen Suomesta olen paljon löytänyt kaikkea kokoelmaani, tällä kertaa suomalaista tavaraa. Sitä on puuttunut. 

Kotimuseo motivoi. Jos Dixie haukku jätti tyhjän paikan, niin Ranskassa suljettu kotimuseoni myös. Mutta nyt näyttää valoisammalta, vaikka on syksy.

Kaarisiltaa rakentamassa

https://www.hus.fi/sites/default/files/2021-04/perusselvitys_netti.pdf 

Tämän HUSin museojutun mukaan vain 7% museon ylläpitäjänä on ollut vuonna 2019 yhdistykset Suomessa. 

Ranskassa päinvastoin olen saanut toisen vaikutelman ainakin pienistä museoista, että niiden toimintamuoto on useimmiten yhdistys. 

Yritysmuotona pitäisi ainakin Ranskassa olla isoa businesstä, jotta selviäisi hengissä. Olen sen itse karvaasti kokenut ensimmäisen museovuoden aikana 2000-2001, jolloin perustin sen museon yritysmuodossa toiminimenä. Menetin paljon rahaa sen takia. Oppirahat eivät silti hukkaan menneet. 

Siinä oli mukana myyntiä, toin Suomesta Aarikan ja Muumitavaroita myyntiin, se oli fiasko. Koska ne olivat täysin tuntemattomia tavaramerkkejä Ranskassa, ketään ei ollut niistä kiinnostunut. Lisäksi myin itsetehtyjä nallejani. Toisaalta myyntiyritys täydensi alkuhankettani, koska muuten vanhojen lelujen kokoelmani oli pieni ja itsetehdyt nuket ja nallet niiden mukana oli vain näyttely, vaikka heti alussa käytin siitä museo-sanaa. Maailman pienin museo, jota yksi alkuajan turisti kommentoi positiivisesti. Hän sanoi, että tämä on alkua.

Hain muuta mahdollisuutta jatkaa kotimuseota pienessä kylässä. Sain vinkin keräilytapahtumassa Nîmes kaupungissa vanhalta mieheltä, joka oli myös keräilijä. Hän sanoi, että perusta ei voittoa tuottava kulttuuriyhdistys...Siinä Nukkenallemuseon oljenkorsi vuonna 2001. Muuten olisi joutunut sulkemaan sen heti alkuunsa. Mutta yhdistysmuodossa kotimuseo sai jatkoaikaa parikymmentä vuotta. Hyvä tulos se oli.

Niin me nyt myös perustetaan Suomessa uusi museoyhdistys siskojen kanssa.

https://stmuseovirastoprod.blob.core.windows.net/museovirasto/Museoalan_kehittaminen/opas-paikallismuseon-hoitamiseen.pdf

Otin selvää kunnalta museon perustamisesta löytämäämme taloon. Meille sanottiin, että korkeintaan 50 museokävijää kerrallaan on luvallista toteuttaa se harrastusmuodossa ilman monimutkaisia hakemuksia. 

Ranskassa päinvastoin tarvittiin rakennuslupa, käyttötarkoituksen muutos, koska silloin avataan julkinen tila, pieni tai suuri. Piti ottaa yli 1000frangia maksava arkkitehti tekemään piirustukset rakennuslupa hakemusta varten, sanottiin ettei muuten saa rakennuslupaa. Tuo alimmainen kellari oli remontoimaton, vaikka talo muuten on remontoitu. Siihen tehtiin kivimuuratut seinät tavan mukaan kuten on myös toisessa kerroksessa.

Ensimmäinen kysymykseni oli tuolle arkkitehdille vuonna 2000, voiko tähän n.21m² kellariin perustaa museon? Sain vastauksen heti, että voi. Niin lumipallo lähti pyörimään. 

Ulko-ovi piti laajentaa leveämmäksi esteettömyyden takia rullatuolipotilaita varten. Myöhemmin tein koulunäyttelyn toiseen kerrokseen, joka ei rappusineen enää ollut normien mukainen. Ja vuosi vuodelta ovat normit tulleet vaativammiksi.

Pieniin tiloihini voi vastaanottaa kerrallaan vain 10 henkeä. Jos oli iso ryhmä, he tulivat vuorollaan, toiset odottivat. 

Suomessa on paljon kotimuseoita. Siihen löytyi nyt hyvä syy. Se on helpompi perustaa kuin Ranskaan kovine vaatimuksineen. Toisaalta maamme on pieni ja Ranska on suuri, se muuttaa asioita.

Englannissa on home museum-sana. ranskan kielessä ei vastinetta, koska harvinaista. 

Tapahtumarikas syyskuu

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipide/26851d8b-1e6c-52c6-9367-9fe3d2b72424

 

Ennen korona pandemian alkua tammikuussa 2020 kirjoitin Maaseudun Tulevaisuus sanomalehteen Mielipide sivulle tämän artikkelin kuvassa. Liitin sen kahdeksanteen kuvakirjaani museosta.

Silloin 2020 alussa en tiennyt, että kohta maailman yllättää tuhoisa ja tappava koronavirus, josta ei vieläkään loppua näy, vaikka siitä on tullut tabu. Ei ole virusta voitettu vielä kuten niin monet muut vitsaukset historiassa. Koska päinvastoin tästä koronasta on paha maailmamme tehnyt businessksen ihmiselämän kustannuksella, kun raha on kuningas. Muuten 2000-vuosisadalla tämäkin virus olisi ainakin voiton puolella. 

Tartuntatautilaki on tehty suojaamaan kansaa tappavassa ja terveyden tuhoavassa pandemiassa kuten korona. Jos tartuntatautilaki otetaan pois käytöstä ja kansan annetaan tahallaan sairastua tällaiseen vaaralliseen tautiin monin keinoin kuten esim. vuosittaiset korona boosterit epäämällä, jotta voisi tienata miljoonia koronasairaita ja -kuolleita tutkimalla. Silloin "Tanssii yli hautojen" Mika Waltarin historiallista romaanin nimeä lainaten. "Tutkimus"-sana voi saada pirullisen leiman pandemiassa.

https://ruusunnuppuja.blogspot.com/2018/10/mika-waltari-tanssi-yli-hautojen.html 

https://thl.fi/-/ensi-syksyn-koronarokotussuositukset-julkaistu-tehosterokotetta-suositellaan-kaikille-yli-75-vuotiaille-ja-tietyille-riskiryhmille Siinä "käsienpesu THL", joka aina muistaa käskeä pesemään kovasti käsiä, niin kuin se olisi sen suuri tavaramerkki tai taikasana tapahtui mitä tapahtui kuten tämä pandemia. Yhdessä sairaalassa ihmettelin Suomessa, kun tappavaa ilmasta leviävää virusta niin ehkäistään kymmenin käsienpesupistein joka nurkassa. Vaikka sen pirulaisen olisi jo jokainen kerkinyt saamaan ilmasta monta kertaa.

Tänä syksynä Suomessa vain 75-vuotiaasta alkaen mahdollistetaan ilmainen koronarokote. Muille haluaville se maksaa n.149euroa, siihenkin lisätty ehdoksi lääkärin resepti. Ranskassa Ranskan terveydenhoidon piiriin kuuluvat kaikki haluavat saavat tuon rokotteen ilmaiseksi. Muuten EU-n kansalainen saa sen maksua vastaan, keväällä se maksoi 7,50euroa apteekissa rokottamalla. Suomessa on silloin jotain mätää nykyään terveydenhuollossa. 149€-7,5€, suuri ero herättää epäilyä. Seuraan maailman uutisia, en vain Suomen mediaa. Internetti ajallamme on toista kuin siihen aikaan, jolloin kansa sai uutisensa vain kirkosta kuulutettuna, sanomalehdestä tai naapurin radiosta. Kansan hyväuskoisuutta voidaan käyttää hyväksi. 

https://en.wikipedia.org/wiki/COVID-19_pandemic_deaths 

"The COVID-19 death toll is the highest seen on a global scale since the Spanish flu and World War II."

Takaisin pandemian alkuun. Heti hiihtolomien jälkeen 2020 median ykkösuutinen oli korona, miten se tyhjensi autioksi suurkaupunkeja maailmalla yksi toisensa jälkeen, uutiskuvat olivat sellaisia, joita ei koskaan ennen elämässä ole nähnyt. 

Maaliskuun alussa olisi ollut Salon de Provence kaupungissa mielenkiintoinen kansainvälinen Nukketapahtuma, jossa minulla oli tapana joka vuosi käydä autolla. Mutta nyt kun ajatteli, että sinne tuli myös italialaisia Italiasta, jossa paha korona tilanne. Se oli kuin punainen valo, jonne pääsy kielletty. Ei kukaan halua tappavaa, tuhoavaa virusta saada, jos voi siltä välttyä. Harmitti, kun hieno keväinen autoreisu peruuntui. Kaksoissisko vahti minua Suomessa, etten ota riskejä. Enkä niitä itsekään halunnut ottaa. 

Kotimuseoni oli talon alakerrassa, jota sanotaan viinikellariksi. Vaikka entisaikoina se on ollut eläinsuoja hevoselle ja muille elukoille, joita pidettiin, siis navetta, joka lämmitti koko taloa. Keskiaikaiset kylätalot olivat sellaisia monikerroksisia, jossa kaikki oli yhdessä talossa. Ei ollut hygienia-ajatuksia, miten vain selvittiin sen ajan keinoin.

Museon toinen kerros oli koulunäyttelynä, joka oli verhoilla erotettu keittiönurkastani. Kokonaisuus on aika umpinainen, jossa ei ole mahdollisuutta läpituuletukseen, tuuletus on vain yhteen suuntaan, oli ennen myös sivusuuntaan, mutta vahingossa rikoin ikkunaluukun, jota ei enää auki saa. Ilmastaleviäville viruksille kuten korona hyvä tuuletus on välttämätön FFP2 maskien lisäksi. Joten selvää oli, että niin piti sulkea museo. Toisaalta aloin jo kyllästyä siihen, ettei toisessa kerroksessa ollut vitriinejä tavaroita pölyltä suojaamaan ja ne piti kankailla peittää, kun ei ollut museokävijöitä. Ja museopaikka myös oli  keskiaikaisen kylälabyrintin takana piilossa, ei ollut paras mahdollinen houkuttelemaan turisteja kuten voisi olla turistikylä Anduzessa. Mutta aikoinaan ostin tuon talon Lézanista, koska siellä ne olivat halvempia kuin Anduzessa. 

Museon nimen muutos oli jo valmiina suunnitelmissa "Lapsuuden museo" eikä vain nukkejen ja nallejen museo. Alussa hain sille paikkaa Suomesta jostakin, kunnes kaksoissisko sai idean, että hän ottaa kokoelman taloonsa, kun se löytyy.

Eilen olimme siskojen kanssa kaupungilla supermarketeissa ja samalla tehtiin kirpparikierros. Löysin hienon vanhan hollantilaisen kahvipannun. Ostin sen siskolle lahjaksi uuteen tupaan, joka on nyt lopulta löydetty myös nukeille ja nalleille. Kunpa ensi kesänä vihdoinkin voitaisiin avata tämä kotimuseo Suomessa! Kaikenlaisia valmisteluja riittää vielä kuukausiksi. Mutta piakkoin on kahvipannu kuumana.

 

 

Loppuun voisin liittää merimiehen rukouksen, jota olen ennenkin siteerannut. 

Sinun meresi on niin suuri ja minun purteni on niin pieni, purjeeseeni tuulta anna, mua kanna, muuten hukkuu purteni. 

Dixie seuraa pilven takaa

Tässä kuvassa on maailman paras kuuntelija. Vaikka Dixie meni taivaaseen, muistoissakin se elää ja kuuntelee.

Minulla on aina ollut päiväkirja 8-vuotiaasta asti, jolloin opin kirjoittamaan. Nyt nettiaikana on blogi, vaikka tämä on julkinen. Tekemistäni kuvakirjoista puheenollen nekin olivat yksi keino purkaa sydäntään.

Kirjoitan nykyään myös käsin vihkopäiväkirjaa, joka jäi nyt Ranskaan. Käsinkirjoitus tai kaunokirjoitus ei saa ruostua konekirjoituksen takia. 

Tulin tänne blogiini. Nyt on "syrämmel nii paljo asioi, ett jonnekki täytyy saara purettuu niit".

Tämä syyskuu on ollut erikoisen tapahtumarikas, kerron myöhemmin...

Siinä se haukku kuvassa kuuntelee ja ymmärtää kaikki, ei ole elukan viisaudella rajoja. Vielä haudan takaa se seuraa meitä, tuo ihmisen paras ystävä.

Tornacista puolukkametsään

https://www.tourismegard.com/fr/fiche/patrimoine-culturel/chateau-de-tornac-tornac_TFO6282307/

Ennen Suomen matkaa piti käydä kaksoissiskon kanssa Tornacin linnan raunioilla, se on n.6km päässä Lézanin kylän ja Anduzen kylän välillä.

Tässä ensimmäisessä kuvassa näkyy hiukkasen salaperäinen linna niin kuin sen löysin 1990-luvun alussa, kun sinne menin ensimmäistä kertaa yksinäni pyoräillessäni Gardin alueella. Mikä löytö se olikaan! Sinne olen sen jälkeen monesti palannut. Olin siihen aikaan kolmikymppinen ja nyt olen kuusikymppinen. Puolet elämästäni on kulunut noissa ympyröissä.

Tässä me katsellaan siskon kanssa maisemia linnan raunioista, josta näkyy Anduzen kylä kaukana, vaikka tosiasiassa se on vain noin parin kilometrin päässä. Älypuhelin kuva ei näytä hyvin maisema panoraamaa, mutta aavistus kylästä vuorten kätköissä näkyy taivaanrannalla oikealla. 

Viime päivät on saatu nauttia Suomessa metsän antimista. Mustikoita ja puolukoita on saanut pitkästä aikaa, en ole moniin vuosiin niitä voinut metsässä syödä. Marjaan mennään piakkoin ämpärien kanssa, kun puolukka sesonki on alkanut.

 

Kuin vieraana olisi

Pohdin otsaketta, minkä valitsen. Tunnelman mukaan sen valitsin. Olen täällä Etelä-Ranskassa nykyään vain käymässä. Toisaalta kaihoisaa, toisaalta c'est la vie, kuten ranskalaiset sanovat, se on elämää. Aikansa kutakin. Kotimuseota ei enää täällä ole, joten tyhjänpanttina tuntee olevansa. Vaikka olen minä touhunnut kaikenlaista koko ajan kun kuukausi sitten tultiin siskon kanssa. Tavallaan käytän tämän ajan hyväksi. Siitä kerron myöhemmin enemmän.

Tässä me taas lenkillä ollaan siskon kanssa kuvissa. Ei ole Dixieä enää meitä hauskuuttamassa, tyhjää on. Eikä ole belgianpaimenkoiran pentua enää ollut koiratarhassa, jossa niitä kesällä oli. Myöhästyttiin sieltä, ne adoptoitiin, vietiin kuin mansikat. Toisaalta kyllä niitä taas tulee. Halutaan sellainen Dixien tapainen upea koira.

Ranskan kielistä versiotani kuvakirjastani "Kokoelmani satavuotta täyttäneet" olen antanut luettavaksi Retkeilymajan Sébastienille, joka luetutti sen myös ystävälleen Alainille. He tekivät siihen korjauksia, jotka korjasin netissä cewe ohjelmalla. Ja tilasin niitä sen jälkeen muutaman.

Sébastien oletti, että olisin kertonut kuvakirjassa koko Nukkenallemuseon tarinan alusta loppuun asti yli parikymmentä vuotta, sen sijaan, että halusin kertoa ranskalaisille vain 100-vuotta täyttäneistä kokoelmassani. 

Sanoin, että koko historiikki vaati 8 kuvakirjaa, jotka suomeksi tein. Lisäksi ystäväni kaipasi oman lapsuutensa leluja näkyviin 70-luvulta, ei häntä kiinnosta 100-vuotiaat. Minua taas kiehtoo 1800-luku ja 1900-alku.

Vanha mies Alain, joka toimi oikolukijana, hän ihmetteli 1800-luvun nukketalojani, sanoi, että ne ovat arvokkaita, kalliita. 

Tuossa kuvakirjassani paljastan löytöpaikkani, joka on usein ollut netti, varsinkin Ranskan, Saksan, Englannin ja Amerikkaan ebay yms. Olen minä myös paikallisilta antiikkimarkkinoilta, kirppareilta, ostomyyntiliikkeestä, antiikkihuutokaupoista...niitä hankkinut. Mutta tuo ebay oli pieni salaisuus, koska siellä on ollut hyvät apajat, olen löytänyt harvinaisuuksia. Aikansa näyttää olevan silläkin, mikä on hyvä löytöpaikka ja mikä ei. Koska viime aikoina ebayssä surffaillessa, olen ollut pettynyt. Eihän sieltä näytä enää mitään erikoista löytyvän. Brexit myös vaikutti Englannin ebayhin, turhan kalliiksi sen muutti.

Tänä kesänä on saanut olla Suomessa ja Ranskassa. Ja sieltä Suomen tunnelmallisilta vanhan ajan maaseudun kesätoreilta tein löytöjä kokoelmaani. 

Dixie oli hauska, kun sitä ei enää ole, täytyy keksiä muuta hauskaa. Aarteen metsästys. Mitä kaikkia tarinoita tuleekaan niiden mukana! Museo antaa niille tarkoituksen. Emme me elä vain tässä ja nyt.

Aarre-sanasta puheenollen muistivihkossani on hyvä elämänohje, jonka Marja-Leena kirjoitti lapsena 60-luvulla.

Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta. 

Minun tulee mieleen yksi vanhus, joka oli nätti ihminen. Se oli kiitoksen aihe tyytyväisellä ihmisellä. Hänellä oli tapana peilailla, peili mukana useasti. Mutta, kun kuolema lähestyi, unohtui peili ja peilaaminen. Se oli surullista huomata. Vanhus alkoi olla jo lähtövalmiina tuonpuoleiseen, pois tästä maailmasta. 

Joillakin ihmisillä se tärkeä on rahakukkaro, josta pidetään kiinni loppuun asti. 

Kuten sanotaan, mitään ei täältä mukaansa saa. Tyhjänä täältä lähdetään, kuten tyhjänä on tultu.

Mutta kiittää saa kaikesta.

90-luvun löytöpaikoilla Sevenneillä

Tämä Sevennien alue on retkeilyaluetta. Viime vuosina siihen on investoitu suuret summat, kun kyliemme ympärille joka ilmansuuntaan entisiin käyttämättömiin rautateihin on rakennettu kävely-pyöräilyteitä kilometreittäin kuten kuvassa. Valtava työ ja investointi, jota seurasi vuosikausia, kun puolivalmeilla teillä ensin voi kulkea. Näki konkreettisesti, mitä on tien raivaaminen erämaahan.

Tämä retkitie hanke on terveydeksi, se saa ihmiset liikkumaan, ylös, ulos ja lenkille. Kansaa on usein paljon liikkeellä eri sukupolvia.  

Näillä teillä on nyt kuljettu siskon kanssa viime päivinä. Viime vuonna kuljin niitä Dixie haukun kanssa. Tyhjää on nyt ilman koiraa.

Viime päivinä on ollut kovat helteet. 40°C raja on tullut. Onneksi taloni on keskiaikainen ja siten rakennettu, ettei kova helle häiritse toisessa eikä ensimmäisesssä kerroksessa, kolmannessa kylläkin, kun on kuin saunassa olisi. Lisäksi öisin on lämpötila pysynyt 20°C yläpuolella, mutta varjoisa pikkukatu varjostaa taloa, ei suoraa auringonpaistetta muuta kuin sivuikkunassa ja yläkerrassa. Meillä suositaan luonnollista painovoimaista ilmastointia eikä mitään nykyajan konemaista luonnotonta sellaista. Takan hormi on myös yksi "ilmaventtiili" ja alakertaan tehdyt pienet ylä-ja alaventtiilit, joista ilma kiertää.

Uusissa ranskalaisissa taloissa on ongelmia kuulema. Ei ole aina kaikki uudet keskinnöt hyvästä, jos taloista tehdään energiansäästö tai muussa tarkoituksessa äärimmäisyyteen meneviä bunkkereita.

Taloni on 1100-vuodelta keskiaikaisen kylämme vanhinta korttelia. Kun vierailee Gardin alueemme naapurikylissä, jotka keskiajalta, huomaa, miten paljon voi viilentää taloja ahtaasti paksuista kivistä rakennettu kivikylä ahtaine kapeine katuineen, jonne ei aurinko useinkaan pääse. Ilmanala pysyy siellä viileänä, vaikka kova helle olisi.

Tässä kaksoissisko ja alla minä.

Dixie koira oli ilopilleri, hauska aamusta ehtooseen. Kuvassa ei paljoa hymyilytä, kun ei ole enää sitä ihmisen parasta ystävää. Kaipaus on suuri.

Näiden kävelyteiden varrella on villipuita, keväällä kirsikkapuita, kesällä luumu-viikunapuita. Ja myös vähän karhunvatukoita.

Auto reistailee, ei päästä paljoa kauemmaksi enää. Toisaalta busseja kulkee moneen suuntaan ja 2 eurolla pääsee. Se on alueen uusi keksintö saada kansalaiset käyttämään julkista ajoneuvoa autojen sijaan.

Tornacin linnan raunioille pitää mennä piakkoin, siellä oltiin molempien koirien kanssa ensin labradorin ja sitten tuon belgianpaimenkoiran kanssa.

Suomikin odottaa ja marjametsät, puolukkaan ainakin pitää keritä. 

 

Alimmassa kuvassa vasemmalla näkyy kylämme.