Kesänostalgiaa

Tässä alkukesän tunnelmia. Me oltiin kävelemässä  Dixoun kanssa. Takana kypsää vehnää jo kesäkuun lopulla. Taustalla Lézanin kylä.

Minulla on "mittarin lukijan" lippis päässä auringon suojana.  Haukku on aina yhtä innokas kävelijä, vaikka korkeat lämpotilat ottavat vähän koville. Se väsyy.

Kesä alkaa olla mennyttä osittain, vaikka täällä lämpimät ilmat jatkuvat lokakuuhun asti. Yöt vain viilenevät.

Ilmassa on syksyn haikeutta.

Väki yllätti

Kaikki oli valmista taas museossa aamupäivästä alkaen, vaikka arvaamattomia ovat meidän museovieraat. Jonain päivänä tulee talo täyteen, sitten taas on hiljaista. Niinkuin kaikki olisivat yhtäaikaa liikkeellä.

Eilen ajattelin, että tulkoon jos on tullakseen, tai ei. Olin pessimistinen. Meidän piti mennä päivällä kesken museon aukioloajan Alèsiin asioille, laitettiin oveen viesti, että museo on auki klo 15:15 jälkeen. Myöhästyttiin puoli tuntia. Ja tietenkin heti oli ollut ihmisiä oven takana, vaikka silloin ei aina ole kun ollaan täällä odottamassa. Onneksi nimesiläiset soittivat ja tulivat uudestaan myöhemmin iltapäivällä.

Jännittää tämä viimeinen viikko, koska siitä on kiinni tämän vuoden sesonkitulojen kehitys. Nyt on tilanne aika tasaväkinen viime vuoden elokuuhun nähden, 15 euroa rikkaampia me ollaan, koska tänään oli 10 henkeä. Tällä kertaa Midi Libressä olleen museoartikkelin johdosta tulivat useimmat lähikylistä, toiset taas museokyltin tai internetin ansiosta Pariisin lähiöstä tai muualta Ranskasta, kun ovat lomalla tällä alueella. Naapurin emäntä sanoi, että nyt kuun lopulla ovat liikkeellä isovanhemmat lapsenlapsineen. Niin se on. Vaikka eilen oli nuori perhe Marseillesta.

Sitten oli yksi anduzelainen. Museon lehtiartikkelin luettuaan hän tuli ehdottamaan meille isompia museotiloja Bambupuiston vierestä, jossa hänellä on bambukauppa. Siellä meillä olisi enemmän kävijöitä, sanoi monsieur. Hän käski mennä katsomaan joku päivä. Sovittiin syyskuun alkupäivinä.

Kerroin kaikki uutiset Sébastienille. Hän sanoi, että ei nukkenallemuseon tarvitse stressata niin paljoa. Et tee sitä rahan takia. Ihan oikeassa hän on. Silti on hiukan kilpailumieltä aikaisempiin tuloksiin nähden.

Vieraskirjasta ajatuksia

Tässä kuva yhdestä sivusta vieraskirjastamme. Sitä lukiessani tuli mieleeni, että jos pitäisi kertoa muutamalla sanalla tämän vuoden 2013 museo sesongista, voisi sanoa, että täällä on ollut paljon mukavia hetkiä.

Viikko vielä ja sitten turistit lentävät pois niin kuin muuttolinnut.

Tavataan ensi vuonna!

Syyskuu alkaa piakkoin. Syksyllä on taas uudet suunnitelmat. Siinäkin on aina oma viehätyksensä.

Elokuun jännitystä museossa

Nyt 22.päivänä elokuuta me ollaan tasoissa viime vuoden elokuuhun nähden. Yhdistys on tienannut sisäänpääsymaksuista 641 euroa. T.s. 2 euroa enemmän kuin viime vuonna.

Jännittävää. Jäljellä on 10 päivää tässä kuussa. Pitäisi tienata vielä kolmisen sataa, jotta olisi samat tulot kuin viime vuonna.

Kello on kohta 6, museon sulkemisaika. Tänään ei tullut ketään museoon, eikä enää nyt näillä viimeisillä minuuteillakaan tule varmaankaan. Epäilen, ettei päästä viime vuoden elokuun tuloksiin. Joka päivä pitäisi olla aika paljon väkeä.

Kyllästyttää jo odottaminen ja suorituspakko. Toisaalta on helpotus, kun sesonki loppuu kohta piakkoin. On vapaampaa.

Eilen yksi kyläläinen, joka ei ole museosta erikoisemmin kiinnostunut, sanoi ulko-oven edessä, että oletteko taas nostaneet sisääpääsymaksua. Sanoin, että se on ollut sama jo muutamia vuosia eli 4€ lapsille ja 5€ aikuisille. Ne ovat ulko-ovessa esillä aukioloaikojen kanssa. Lisäksi hän oli kommentoinut juuri, että teillä on ollut hyvin museokävijöitä tänä kesänä. Siinä kylän tarkkailukohde ja puheenaihe. He seuraavat meitä uteliaina, onko kävijöitä vai ei.

Perustakoon itse museon ja pyörittäköön sitä, niin näkee, mitä ne sisäänpääsymaksut ovat muihin kuluihin verrattuina kokoelmasta puhumatta. Kaikkein ensimäiseksi saa ostaa talon, ettei tarvitse maksaa vuokraa tiloista. Lisäksi pitäisi olla kokoelma jo osittain valmiina, tai muuten siihen uppoaa kaikki rahat. Siinä on kyseessä vuosien projekti. Ei yhdessä vuodessa voisi kaikkea hankkia.

Toiset ihmiset eivät osaa, tai oikeastaan halua, yhtään kuvitella, ettei museo pyöri nolla budjetilla. Aika tyhmää suoraan sanoen. Ja jos ajatellaan kaikkea aikaa, mitä siihen menee. Se on suurin investointi kuten kokoelmakin. Ei saa laskea vaivojaan, tuntejaan, vapaa-aikaansa, kaikki on omistettu tälle sydän asialle. Jos "heittää hanskat naulaan" ja lopettaa, silloin ei noilla kriitikoilla ole arvostelemista. - Kyllä on. Sitten he arvostelevat muuta asiaa...Se on heidän elämän asenne. Heitä kiinnostaa vain toisten ihmisten tekeminen tai tekemättä jättäminen. Noita "pommittajia" on aina. Pienet elämänympyrät johtavat usein siihen. Pitäisi avartaa sisäistä ja ulkoista maailmaansa ja antaa tilaa kaikille.

Toisaalta museokävijät eivät ole valittaneet sisäänpääsymaksuista. He ovat olleet tyytyväisiä, ainakin päällepäin. Kysyvät usein nykyään, miten paljon on kaikkiaan vanhoja tavaroita esillä. Siinä on taka-ajatuksena, että kaikki paikat ovat tupaten täynnä, minne vaan päänsä kääntää. T.s. näkemistä on koko rahan edestä.

Huomisesta lähtien lakkaan odottamasta. Päivystän kuten ennen, mutta stressaamatta. Kaikki ei riipu elokuun paremmista tai huonommista museotuloksista, täytyy ajatella kokonaisuutta. Pelkkä olemassaolo on ilon aihe. Sitäpaitsi olen melkein unohtanut kevään rintasyöpätutkimukset, niiden jälkeiset mahdolliset syöpähoidot uhkasivat sulkea museon koko kesäksi. Olen saanut nauttia tästä kesäsesongista ja kesästä kuten ennenkin. Siitä saan olla kiitollinen.

Katukoiran tarina

http://vallerargues.spa.asso.fr/node/78914
Tässä linkki koiratarhaan, josta olen myös Dixoun hakenut vuonna 2009. He eivät ole päivittäneet vielä tuota sivua, koska siinä koira on vielä adoptoitavana, vaikka on jo adoptoitu.

Siinä kuva koirasta, joka me löydettiin yksi sunnuntai aamu kylältä viime kuussa. Me otettiin se yöksi museon eteiseen, koska oli viikonloppu ja kaikki paikat kiinni. Netistä saatiin tietää, miten toimia ja koiratarhan puhelinnumero. Kunnatalon vastuulla oli kuulema nuo hylätyt katukoirat. Joten piti odottaa seuraavaa aamua, jolloin voitiin se sinne viedä.

Kun silloin maanantai aamulla vein kahta koiraa vaivalloisesti yhdestä talutusnuorasta, toinen koira meni toiseen suuntaan ja toinen taas toiseen suuntaan, yksi ystävällinen madame tuli auttamaan kunnantalolle asti. Myöhemmin hän tuli tänne kertomaan kuulemansa, että koira oli päässyt hoitoon.

Eilen Isabelle soitti ovikelloa. Hän oli nähnyt tuon eläinten ystävän ja kertoi uutiset. Onneton haukku oli parantunut haavoistaan tohtorin hoidossa koiratarhassa ja nyt se oli onnellinen. Uusi elämä on sille alkanut uudessa perheessä meidän kylällä. Tuo sama rouva, joka oli silloin meidän kanssa viemässä orpoa kunnantalolle, hän oli käynyt sen adoptoimassa muutama päivä sitten. Sydäntä oli särkenyt kovasti. Nyt oli onni molemminpuolinen tämän onnettomuuden jälkeen.

Isabelle sanoi, että se oli nätti tarina. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Ullan ullakolla

Eilen oli 18 ihmistä museossa. Se oli yllätys. Me oltiin myöhässä ja voitiin avata vasta 20 yli 11 museo. Mutta jonoa oli jo oven takana. Ja vierailuja riitti iltapäivään.

Museomainokset milloin missäkin toivat suurimman osan noista ihmisistä. Turisteja eri puolelta Ranskaa. Yhdistys tienasi 85 euroa yhden päivän aikana.

Yksi pariisilainen pariskunta jäi mieleen. Madame oli syntynyt samana vuonna kuin mekin kaksossiskon kanssa ja oli myös identtinen kaksonen. Tässä kuva vieraskirjasta, johon hän kirjoitti suurin piirtein näin lyhennettynä:
"...tänä iltana, kun menen nukkumaan, suljen silmäni ja vielä unissanikin unelmoin kaikista näistä lapsuuden aarteista, joita olen päivällä nähnyt..."

Tiedustelin heiltä, mistä he pitivät, monsieur sanoi, että nukketaloista. Kysyin miksi. Olen näyttelijä Pariisissa ja myös lavastaja, nukketalot tuovat mieleen teatterin. Uteliaana, haastattelin vielä, missä näytelmissä. Molièren jne....

Kun he katselivat niitä kiinnostuneina, mies tokaisi, on kuin olisi ullakolla. Jos kaikki olisi lasin takana vitriineissä, se olisi erilaista.

Tässä alla lasten kommentteja: "Haluaisin saada kaikki, mitä museossa on".

Ja aikuisten: "Hieno museo lapsille ja aikuisille".

Tuleekohan tänään ketään?

Lehdessä oli artikkeli eilen, nyt voi odottaa ihmisiä museoon, niin minä ajattelin aamulla. Joten valmistelin museota jo hyvissä ajoin...

Välillä oven takana on ihmisiä odottamassa jo klo 11, kun avataan museo. Tänään ei ollut. Ei yhtään tiedä, vaikka ei tulisi ketään, oli ajatuksissani. On hellettä ja lomailijat voivat mennä rannalle. Sateella he suosivat museoita.

Surffailin netissä ja luin Nooan arkin leluhistoriaa Erzgebirgessä Saksassa. Mielenkiintoista. Sitten ovikello soi kolmen jälkeen. Kolme ihmistä oven takana. Lunelin kaupungista he tulivat, kaksi aikuista ja yksi teini-ikäinen tyttö. Sommièresta turistitoimistosta he olivat saaneet museomainokseni.

Sitten alkoi ihmisiä tulla oikein virtanaan, toisaalta ei yli kymmentä kerralla, joten mahduttiin kaikki tänne sisälle yhtäaikaa. Oli perheitä, vanhemmat lapsineen tai lapsen lapsineen ja pariskuntia tai äiti tyttärineen. Kaikkiaan 24 henkeä. Suurin osa tuli museomainoslehtisen ansiosta, toiset turistioppaasta tai -kartasta meidät löydettyään. Yhdistyksen kukkaroon tuli 109 euroa. Se on ennätys. Viime vuonna yhden päivän ennätys oli 81 euroa. Ja siinä oli mukana yksi ryhmä, tänään kaikki tulivat erikseen.

Kukaan ei sanonut tulleensä uuden artikkelin johdosta. Heitä saa vielä odottaa. Palaute ei ole aina välitön. Siinä on kyse lähinnä paikallisista, jotka lukevat lehteä. Turistit eivät välttämättä sitä seuraa, vaan ennemmin turistioppaita jne. Toisaalta paikallisia oli myös tänäpäisten vierailijoiden joukossa, jotka tulivat pariisilaisten lastenlastensa kanssa. Tai ihan täällä asuvia sevenniläisiä. Kauempaa olivat muut, muualta Etelä-, Keski- ja Pohjois-Ranskasta.

Voi sanoa, että melkein 100% on hyviä vierailuja. Ihmiset ovat tyytyväisiä täällä. Nyt illalla Montpellier'n Midi Libre naistoimittaja lähetti pienen sähköpostiviestin suomenkielellä! "Kiitos viimeisestä" tapaan. Meillä oli mukavaa, hän ei ollut yhtään virallinen. Me muisteltiin menneitä aikoja, vaikka oltiin ihan vieraita toisillemme. Nyt sunnuntaina oli myös hyvä tunnelma, kun museo oli täynnä.

Eilen tuli pari henkeä tästä omasta kylästä, madame ja monsieur. He tulivat sanomalehteä luettuaan.  Ilmapiiri oli erilainen. Heidän lähestymistapansa oli kriittinen. Onneksi samanaikaisesti tuli yksi ennestään tuttu ystävällinen rouva lapsenlapsensa kanssa. Toisaalta meidän kylässämme on paljon positiivisia ihmisiä, mutta noita negatiivisiakin vielä löytyy. "Kaikkia ei voi miellyttää", sanovat ranskalaiset. Niin se on.

Vertasin viime vuoden elokuuta tähän vuoteen. Nyt ollaan edellä yli 60 euroa. Jännittävää. Voi olla taas muutama hiljaisempi päivä, joka tasaa tulokset. Saa nähdä.

Suomennus nukkenallemuseon lehtiartikkelista

Midi Libre 10.8.2013
Lézan : une collection de jouets anciens est devenue un musée AURORE GAYOD

Tässä vapaa suomennukseni artikkelista :

Lézan, « Vanhojen lelujen kokoelmasta tuli museo »

Lézanin pikkukatujen kätköissä yksi kivitalo pysähdyttää kulkijan. Vanhat nukenvaunut oven edessä houkuttelevat jo kaukaa sisälle Nukkenallemuseoon.

Ulla Maija Suonpää sai tämän idean, kun hän muutti Gardin alueelle vuonna 1998. Alussa oli vain pieni (museo)näyttely.

« Kaikki alkoi vuonna 1985, kun olin au pair -tyttönä Pariisissa. Kävin siellä Kansanperinne- museossa, jossa oli nukkeja, joista pidin kovasti. Näin myös ensimmäistä kertaa (ulkoilma) kirppareita, joita en ollut nähnyt omassa maassani (siihen aikaan). »

Vuonna 2000 tämä historia intoilija perusti museon kokoelmastaan viinikellariinsa Lézaniin. Ja seuraavana vuonna museotoimintaa varten piti perustaa yhdistys. Kellari alkoi täyttyä, se tuli liian pieneksi vuosien varrella. Lisätilaa sai talon toisesta kerroksesta eli olohuoneesta. Tällä hetkellä on yli 1500 vanhaa lelua. Satavuotiaiden nallejen vieressä on nukketaloja eri aikakausilta ja lukuisia lapsuusmuistoja jos jonkinlaisia.

Tällä museon perustajalla on monenlaisia hauskoja tarinoita kerrottavana jättiläismäisestä kokoelmastaan museokävijöille. Museon vanhimmasta nukesta voi olla ylpeä. Se on 1700-luvulta. Ennen lapsilla oli vain vähän leluja, joten niitä pidettiin hyvin ja jälkeenpäin ne vielä säilytettiin muistoina.

Kohtalon ironiaa on, että Ulla-Maijalla ei ollut lapsena nallea. Tänäpäivänä hänen kokoelmansa saa kateelliseksi varmaan enemmän kuin yhden lapsen...

"Kokoelmasta tuli museo", nukkenallemuseo lehdessä

http://www.midilibre.fr/2013/08/09/une-collection-devenue-musee,744092.php

Midi Libre le 10 août 2013
Photo: Jean-François Callier

Suomennan artikkelin piakkoin.

Rauta kuumana

Vertaan koko ajan viime vuoden elokuuta tähän kuuhun. Ihan samoissa ollaan tällä hetkellä. Joka päivä on ollut ihmisiä museossa.

Tänään oli 6, tai oikeastaan 8. Mutta 2 ei lasketa tilastoihin, koska he eivät olleet sisäänpääsyä maksavia. Kyseessä oli nimittäin Midi Libren toimittaja, joka tuli 8-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Hän näytti minulle oikein lehdistökorttinsa. Ihmettelin ensin, kun taas tuli lehdistön edustaja. Mutta sitten hän kertoi olevansa Montpellier'n Midi Librestä ja ne kaksi eilistä olivat Alèsin lehdestä. Joka kaupungilla on oma painoksensa Etelä-Ranskassa. - Toisaalta siitä tuli mieleen, että nyt Nukkenallemuseosta puhutaan tuolla lehden toimituksessa. Internetissä on paljon kuvia tästä museosta, ne vaikuttavat. Ja viime aikoina me saatiin vielä video museosta Paulan ja Timon ansiosta. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Tämä monpellierlainen naistoimittaja oli varmaan jo kuusissa kymmenissä ja pitkä ammattiura takanaan. Alkuaan sveitsiläs-saksalainen, joka on tullut Ranskaan. Hänen toimittaja vierailunsa oli kai epävirallinen, koska hän ei tehnyt muistiinpanoja, vaan me puhuttiin muuten ja sain kertoa kokoelmastani. Voi hän silti kirjoittaa artikkelin. Suomalaisuuskin oli tälle madamelle tuttua, koska hän oli tehnyt jutun lehteen jostain suomalaismuusikosta, joka oli esiintynyt Montpellierssa.

Kuuden kävijän joukossa oli naapurikylästä tytär vanhan ätinsä kanssa. Hyvin elegantteja molemmat. Uteliaisuuttani kysyin, mistä kaukaa he tulevat. Kun kuulin naapurikylän nimen, kysyin tarkemmin, ovatko he alkuaankin paikkakuntalaisia. Niinkuin arvasin, sain vastaukseksi Pariisista ja Marseillesta he ovat muuttaneet. Siis kaupunkilaisia suurista metropoleista. Ihastuksissaan he täällä olivat. Vanha äiti käveli kepin kanssa ja toin hänelle tuolin, että sai istua välillä. Kun he olivat nähneet kaiken, madame sanoi, että tämä museo ansaitsisi isomman toimitilan. Hän kiitteli sitä, että on tallennettu kaikkea. Nykyään heitetään roskiin, sitä, mitä ennen säilytettiin. Kulutusyhteiskunnassamme on paljolti vain kertakäyttötavaraa. Ja tietokoneaikanamme kaikesta tulee numeerista, joka ei ole aina painettua, ja se häviää helposti.

Sitten oli vielä isovanhemmat lastensa 10 vuotiaiden kaksostyttöjen kanssa. He olivat myös paikallisia, paitsi kaksoset olivat muualta kauempaa. Kun kysyin, mistä saivat idean tulla tänne. Museokyltit tien vieressä heidät tänne toivat kuten edelliset. Koulunäyttely oli tykätty. Monsieur sitävastoin piti nukketalojen todellisuutta vastaavasta miniatyyrimaailmasta.

Loppujen lopuksi tämä päivä oli paikallisten. Vaikka he mainitsivat museokyltit tien vieressä olleen ratkaisevan museovierailulle, mutta kiinnostus oli herännyt varmaan muutenkin. Ihmisten puhemyllylläkin on todennäköisesti ollut osuutensa. Ja nyt tällä kertaa se oli meille myötämielistä. Paikallisten silmissä on ollut vaikeinta voittaa suosio. Toisaalta täällä on tänä kesänä ollut paljon belgialaisia, joista ei ole kukaan ollut Brysselin Lelumuseossa.

Simone, yksi ystävä täällä kylällä, sanoi päivällä, että teillä on ollut enemmän väkeä museossa kuin viime vuonna. Midi Libre oli tekemässä artikkelin, jatkoin. Hän levittää nyt tuon uutisen koko kylälle. Niin pitääkin ja me saadaan huomiota. Ollaan muuten näkymättömissä.

Joka päivä, varsinkin sesonkiaikana, on yllätys. Silloin täytyy hioa kun on rauta kuumana, sanotaan. Vähän stressaa, minkälaiset tulokset saadaan. On niin kuin olisi tentissä. Täytyy ajatella kokonaisuutta, eikä vain yhtä kuukautta. Se ajatus auttaa. Ja joka tapauksessa eteenpäin me hurjastellaan enemmän tai vähemmän suurella menestyksellä.