Vertaan koko ajan viime vuoden elokuuta tähän kuuhun. Ihan samoissa ollaan tällä hetkellä. Joka päivä on ollut ihmisiä museossa.
Tänään oli 6, tai oikeastaan 8. Mutta 2 ei lasketa tilastoihin, koska he eivät olleet sisäänpääsyä maksavia. Kyseessä oli nimittäin Midi Libren toimittaja, joka tuli 8-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Hän näytti minulle oikein lehdistökorttinsa. Ihmettelin ensin, kun taas tuli lehdistön edustaja. Mutta sitten hän kertoi olevansa Montpellier'n Midi Librestä ja ne kaksi eilistä olivat Alèsin lehdestä. Joka kaupungilla on oma painoksensa Etelä-Ranskassa. - Toisaalta siitä tuli mieleen, että nyt Nukkenallemuseosta puhutaan tuolla lehden toimituksessa. Internetissä on paljon kuvia tästä museosta, ne vaikuttavat. Ja viime aikoina me saatiin vielä video museosta Paulan ja Timon ansiosta. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Tämä monpellierlainen naistoimittaja oli varmaan jo kuusissa kymmenissä ja pitkä ammattiura takanaan. Alkuaan sveitsiläs-saksalainen, joka on tullut Ranskaan. Hänen toimittaja vierailunsa oli kai epävirallinen, koska hän ei tehnyt muistiinpanoja, vaan me puhuttiin muuten ja sain kertoa kokoelmastani. Voi hän silti kirjoittaa artikkelin. Suomalaisuuskin oli tälle madamelle tuttua, koska hän oli tehnyt jutun lehteen jostain suomalaismuusikosta, joka oli esiintynyt Montpellierssa.
Kuuden kävijän joukossa oli naapurikylästä tytär vanhan ätinsä kanssa. Hyvin elegantteja molemmat. Uteliaisuuttani kysyin, mistä kaukaa he tulevat. Kun kuulin naapurikylän nimen, kysyin tarkemmin, ovatko he alkuaankin paikkakuntalaisia. Niinkuin arvasin, sain vastaukseksi Pariisista ja Marseillesta he ovat muuttaneet. Siis kaupunkilaisia suurista metropoleista. Ihastuksissaan he täällä olivat. Vanha äiti käveli kepin kanssa ja toin hänelle tuolin, että sai istua välillä. Kun he olivat nähneet kaiken, madame sanoi, että tämä museo ansaitsisi isomman toimitilan. Hän kiitteli sitä, että on tallennettu kaikkea. Nykyään heitetään roskiin, sitä, mitä ennen säilytettiin. Kulutusyhteiskunnassamme on paljolti vain kertakäyttötavaraa. Ja tietokoneaikanamme kaikesta tulee numeerista, joka ei ole aina painettua, ja se häviää helposti.
Sitten oli vielä isovanhemmat lastensa 10 vuotiaiden kaksostyttöjen kanssa. He olivat myös paikallisia, paitsi kaksoset olivat muualta kauempaa. Kun kysyin, mistä saivat idean tulla tänne. Museokyltit tien vieressä heidät tänne toivat kuten edelliset. Koulunäyttely oli tykätty. Monsieur sitävastoin piti nukketalojen todellisuutta vastaavasta miniatyyrimaailmasta.
Loppujen lopuksi tämä päivä oli paikallisten. Vaikka he mainitsivat museokyltit tien vieressä olleen ratkaisevan museovierailulle, mutta kiinnostus oli herännyt varmaan muutenkin. Ihmisten puhemyllylläkin on todennäköisesti ollut osuutensa. Ja nyt tällä kertaa se oli meille myötämielistä. Paikallisten silmissä on ollut vaikeinta voittaa suosio. Toisaalta täällä on tänä kesänä ollut paljon belgialaisia, joista ei ole kukaan ollut Brysselin Lelumuseossa.
Simone, yksi ystävä täällä kylällä, sanoi päivällä, että teillä on ollut enemmän väkeä museossa kuin viime vuonna. Midi Libre oli tekemässä artikkelin, jatkoin. Hän levittää nyt tuon uutisen koko kylälle. Niin pitääkin ja me saadaan huomiota. Ollaan muuten näkymättömissä.
Joka päivä, varsinkin sesonkiaikana, on yllätys. Silloin täytyy hioa kun on rauta kuumana, sanotaan. Vähän stressaa, minkälaiset tulokset saadaan. On niin kuin olisi tentissä. Täytyy ajatella kokonaisuutta, eikä vain yhtä kuukautta. Se ajatus auttaa. Ja joka tapauksessa eteenpäin me hurjastellaan enemmän tai vähemmän suurella menestyksellä.
