HYVÄÄ JOULUA!

Joulutervehdys 2015

"No onkos tullut kesä nyt talven keskelle..."

Tässä viime kesänä 2 eurolla/kpl Lidl kaupasta ostetut pekuniat kukkia rehottavat ikkunani ulkopuolella kuin kesä olisi. Enkä minä niitä edes ole koskaan lannoittanut Substralilla. Kastelen epäsäännöllisesti kun kuivalta näyttää.

Keskellä rahapuu, jonka olen kasvattanut kahdesta pikkualusta muutamassa vuodessa.

Joululomat alkoivat tänään. 7 henkeä museossa heti, kun avasin kolmelta. Mukava yllätys. Onneksi olin valmistellut sitä varten. Muuten on ollut hiljaista syyslomien jälkeen. Ei ristin sielua näillä main. Siksi yllätyin.

En julhälsning från Kronprinsessparet och Prinsessan Estelle

Kouluopetuksesta 50 vuotta sitten

Tässä Koitto lehden raittiuskasvatusta 60-luvulla.

Nuket alhaalla kuvaavat alkoholiperheen ja raittiin perheen tyttölasta.

Joulupukista

http://www.hs.fi/ihmiset/a1450495861506?jako=d1b205fecaaef02cf13265ca6cb9d89b&ref=tw-share
Hesarissa kuvia enemmän näistä erilaisista joulupukeista.

Kuva on otettu Joka Poika lehden Poikien Joulu numerosta vuodelta 1963.

Tämä joulupukki muistuttaa meidän perheen pukkia.

Isoveli oli ottanut tehtäväkseen pukin hommat ja hakenut päälleen vanhan turkin ja ison karvalakin vintistä. Vielä iso parta piti keksiä, jotta sai peitettyä kasvot, niin, että vain silmät ja nenänpää näkyivät. Muuten me pienimmät oltaisiin tunnistettu heti velipoika naamion takaa.

Seurasin uteliaana pukkia sivusta ja ihmettelin aika tutun näköisiä vaatteita. Sitten hoksasin, että Veikko veli siinä on. 8 vuotta vanhemmalla veljellä oli naurussa pidättelemistä.

Muistan pettymykseni, kun totuus valkeni. C'est la vie.

Ei lapsilla ollut aina mielikuvaa joulupukista, minkälainen se on. Nykyään he näkevät kuvia punatakkisesta ja -lakkisesta joulupukista pitkine partoineen, joten on helposti tunnistettavissa. Nykymaailma on paljolti kuvamaailma atk kehityksen ansiosta.

Toisaalta oli ennenkin jo kiiltokuvia muistivihoissa ja postikortteja punapukuisesta joulupukista tonttuineen. Mutta ei niitä ollut ihan pienten lasten saatavilla.

Yksi ratkaisu oli kertoa lapsille pukin käyneen vain tuomassa lahjat näyttämättä itseään.

Kaupunkilaislapsilla oli aina enemmän virikkeitä kuin maalaislapsilla. Alla kuvassa näkee, miten jo 30-luvulla Helsingissä oli nykyaikaisen näköinen joulupukki.
____________________________________________________________________________
Joulupukin historiaa:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Joulupukki
Wikipedian mukaan:
Suomessa lahjoja jakava Nikolaus tuli tunnetuksi 1800-luvun alussa. Tavan levitessä maahan se yhdistyi suomalaisten joulunajan naamiohahmojen kanssa. Syntyi suomalainen joulupukki, joka perinteisesti pukeutui harmaaseen turkkiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen vaihtoi asunsa punaiseen nuttuun yhdysvaltalaisen Santa Claus -joulupukin vaikutuksesta.

Philadelphialainen kauppias J. W. Parkinson palkkasi noin vuonna 1841 markkinointitemppuna Criscringle-asuisen miehen kiipeämään kauppansa savupiippuun. Vuonna 1863 pilapiirtäjä Thomas Nast kehitti oman versionsa Joulupukista. Hän lisäsi hahmolle viikset ja parran sekä puki sen turkikseen. Hänen vuonna 1881 julkaistu teoksensa Merry Old Santa Claus on jo melko lähellä nykyään tuntemaamme joulupukkia. Vuonna 1885 bostonilainen kirjanpainaja Louis Prang painoi joulukortteja, joissa hän esitteli punapukuisen joulupukin. Tätä ennen Joulupukin asut olivat olleet vaihtelevasti sinisiä, vihreitä, violetteja tai harmaita.

Joulupukki Helsingin kaduilla joulukuussa 1930:                     

Vuonna 1931 Haddon Sundblom keksi piirtää Coca-cola-pukin ja Santa Claus -hahmo levisi mainosten avulla koko maailmaan.

Suomen joulupukki saa vuosittain yli puoli miljoonaa kirjettä yli 190 maasta, erityisesti Kiinasta, Italiasta, Puolasta, Britanniasta, Suomesta, Japanista ja Venäjältä.^[11] Joulupukin Pääposti sijaitsee Joulupukin Pajakylässä Rovaniemellä.

Ranskalaiset lapset saavat lahjansa joulupäivän aamuna. Père Noël ("Isä Joulu") on laskeutunut taloon yöllä savupiipun kautta ja jättänyt lahjat lasten kenkiin.

50 vuotta ensi vuonna Ypäjällä

http://www.kotiseutuliitto.fi/ehdota-artikkelia-vuoden-2016-kotiseutu-vuosikirjaan

Kotiseutu elämän eri vaiheissa – artikkeli ehdotukseni 

Olin Dixou koirani kanssa iltakävelyllä. Oli tunnelmallinen talvi-ilma, joten me teimme pidemmän kävelylenkin kuin tavallisesti. Siitä tuli filosofiaa 10°C ajoittaisessa tihkusateessa ilman sateenvarjoa illan hämärtyessä. Yleensä täällä sataa aina kaatamalla kuin viimeistä päivää, tämä pikkusade on harvinaista, joten siitä nautti. Asun ulkomailla Etelä-Ranskassa. Täällä on ollut kotini vuodesta 1999. Mieli on vähän haikea, koska joulu lähestyy ja kotiväkeni on Suomessa.

Pohdin kävellessäni, mistä alkaisin kotiseutujuttuni. Sitten keksin, yhdestä kirjeestä.

Isällä oli tuvan isossa lipastossa oma lukollinen laatikko. Aina kun hän kaivoi partakoneen esille, hän sanoi meille lapsille, että tänne laatikkoon ei saa koskaan mennä. Siinä oli tosi kysymyksessä, niin vakava isä oli. Mutta meille kaksossiskon kanssa, silloin noin 9-10 vanhoja, tuo laatikko vaikutti erikoisen salaperäiseltä. Me ajattelimme, mitä ihmettä se kätkee sisälleen. Kotona kaikki oli tuttua vintistä kellariin paitsi tuo isän salaisuus. Se kiehtoi meitä kovasti. Sitten kerran, kun vanhemmat olivat poissa kotoa, me käytimme tilaisuutta hyväksemme. Avain löytyi helposti ja laatikon sai auki. Pelotti hiukan, ettei kukaan meitä näe! Se oli jännittävää, pahan teossa me olimme.

Laatikosta löytyi paljon vanhoja kirjeitä, joita isän siskot ja veli olivat hänelle kirjoittaneet. Niiden lisäksi oli äidin kirjeitä vuodelta 1947. Siis vuosi ennen heidän naimisiin menoa. Rakkauskirjeitä. Niitä meidän piti uteliaisuuttamme lukea! Ja me molemmat päätimme ottaa muistoksi yhden rakkauskirjeen päiväkirjamme sivujen väliin.

Ilman tuota rakkautta, ei minua olisi olemassa ja tätä kirjoittamassa. Vanhemmat menivät naimisiin vuonna 1948 ja he saivat 6 lasta. Me olemme kaksossiskon kanssa nuorimmat.

Maanviljelijä perheeni asui Tarvasjoella aluksi ja siellä kuluivat ensimmäiset 9 vuottani maatalossa. 60-luvulla maaseutuelämä oli vaatimatonta ja omavaraista. Meillä oli lehmiä ja kanoja. Äidin perässä navetassa piti kokeilla lypsämistä pieneen kippoon. Vaikeaa se oli ja maidon hajusta en tykännyt. Navetan jokapäiväisiä askareita seurattiin tarkkaan sivusta, miten lehmiä ruokittiin rehulla ja heinillä ja isän lannanluontia. Ne tapahtumat näen vielä sieluni silmin. Keinosiementäjän käyntiä ihmeteltiin ja sen jälkeen vasikan syntymistä. Navetan lämmitys oli minulle iso kysymys. Miten sitä oikein lämmitetään, kyselin. Lehmälämmitys, oli vastaus. Elukat lämmittävät navetan. Kanalasta on jäänyt mieleen orret, joihin kanat menivät aina nukkumaan, kun valot sammutettiin. Kanamunia me myös keräsimme kanojen pesistä joskus isompana. Nahkamunat olivat kummallisia. - « Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa... »

Maatalous oli omavaraistaloutta. Suuri osa kulutuksesta tuotettiin kotona. Oli isoja perunamaita, perunanistutuksessa ja -nostamisessa oli koko perhe mukana. Alussa meillä pienimmillä oli muoviset värilliset lasten koppakorit. Poikien kanssa meni työ joskus perunasodaksi leikkimiseksi. Heinähommissa meillä oli heinäkasan sotkemista, siitä me pidimme. Ja siellä voi myöhemmin syödä pavunpalkoja, kun oli isoja papumaita talvista papusoppaa varten. Siitä puheenollen, mukulat keksivät aina kiellettyjä asioita. Kukapa eilispäivän maaseudun lapsista ei olisi ollut papuvarkaissa? Naapurin puolella ruoho on vihreämpää. 

Jotkut tilanteet lapsuudessa jäävät elävästi mieleen. Muistan, miten me istuimme kaksossiskon kanssa äidin pyörän takana kauppareisulla. Pyörän edessä hänellä oli kananmunakoppa munia täynnä myyntiä varten. Sillä ostettiin viikon ruoka perheelle Tilkasten sekatavarakaupasta muutaman kilometrin päästä. Koppaan mahtui kaikki ostokset. Me saimme aina salmiakki-tai muun karkkiaskin, joka maksoi 20penniä. Autoa ei silloin vielä meillä ollut. Datsun auto ostettiin 1965 tai -66. Se olikin suuri mullistus.

Olin noin 4-5 ikäinen, kun lähdin ensimmäisen kerran seikkailemaan. Tätimme asuivat noin 2-3km päässä kodistamme. Yhtenä päivänä siskon kanssa kokeillessamme isoveljen kolmipyörää, me saimme idean lähteä katsomaan tätejä. Omin luvin olimme matkassa, ei lupaa pyydetty, koska ei varmaan olisi saatu. Jonkun ajan päästä sisko kyllästyi pikkupyörään ja palasi kotiin, mutta minä jatkoin mollamaija seuranani takasatulalla. Tuttu pikkutie, jossa ei oikein koskaan autoja näkynyt. Katselin kauniita maisemia ja poljin. Peltoa, metsää vaihteli. Perille asti täytyy mennä, kun kerran on alkuun lähtenyt. Lopulta tuli oja ja pikkusilta vastaan ja iso ahde. Alamäki oli helppo mennä, mutta ylämäki oli raskas. Väsytti jo polkeminen. Talutin ylämäen ja olin kohta perillä. Tämä tuntui minusta jo urotyöltä, niin suuri haaste se oli. Kaikki ihmettelisivät, kun uskalsin yksin mennä niin pitkän matkan. - Niin se olikin. En muista saaneeni pauhuja, edes vanhemmilta. Naapuri oli kummastellut ikkunassa, kun oli nähnyt minun « matkustelevan » kolmipyörällä yksinäni nuken kanssa.

1964 aloimme alakoulun Suurilassa. Koulu oli uusi, koska vanha koulu oli palanut. Meitä oli ensimmäisellä- ja toisella luokalla vain 6, kolme tyttöä ja kolme poikaa. Jokapäiväinen koulumatka kuljettiin jalkaisin, noin 1,5km. Autoja ei liikkunut paljoa maantiellä, vaikka tie meni Kyröstä Turkuun. Koululaisten kotimatka kesti kauan, koska kerättiin kittilänkiviä koululaukkuun kotiin tullessa. Kittilää hypättiin kotona ja koulussa välitunnilla.

Me asuimme kylän keskellä Seppälän kylässä. Seppälän tiiliputkitehdas oli lähettyvillä.

Televisio oli uutta. Naapurin Tarjan, meidän ystävän tykönä oli jo TV ja meillekin hankittiin se piakkoin. Meidän isossa perheessä oli usein paljon muita lapsia leikkimässä ja telkkaria katsomassa. Ulkona leikittiin isolla sakilla kymmenen tikkua laudalla, piilosia yms. Aina oli kova meteli kuin lastentarhassa, kun oli suuri kakaralauma! Talvella veljet rakensivat komean lumilinnan pihalle ja siellä me pakkasellakin viihdyimme tuntikaupalla. Lumilyhtyjä tehtiin ja ne näyttivät kauniilta, kun sytytettiin kynttilä niiden sisälle. Keväällä taas oli mukava rakentaa kurakeittiöitä talon nurkkiin. Puuhaa aina keksittiin. Jos sisällä oltiin, myös vintti oli viihtyisä ja löytörikas paikka, missä oli mielenkiintoista myllätä. Niin voi matkata kauas ajassa taaksepäin. Ei ollut tekemisestä puutetta, siinä oltiin idearikkaita. "Lastentyötä" riitti loputtomiin.

Kaupungin ja maaseudun välillä oli suuri ero. Aina joskus Anna-tätimme vei meitä Turkuun Turun linnaan, Luostarinmäelle ja Kupittaalle. Se oli suuri elämys meille. Siellä me olimme monta kertaa ja aina näki uutta. Turun linna oli täynnä jännittäviä tarinoita. Ja siellä oli kiehtovia vanhoja nukkeja ja ihana suuri nukketalo. Minä kuvittelin mielessäni, että se on varmaan linnan prinsessan nukketalo. Mitä kaikkea ihanuuksia näimmekään, se sai lapset unelmoimaan. Toinen täti Manti vei meitä maatalousnäyttelyihin ja se oli myös mukavaa.

Sitten tuli muutto toiselle paikkakunnalle Ypäjälle vuonna 1966 kesällä. Isän veljet auttoivat muutossa. He tulivat Somerolta traktoreineen kuljettamaan tavaroita peräkarryillään Tarvasjoelta Ypäjälle, monta kilometriä hitailla traktoreilla! Meidän isossa perheessä oli kertynyt tavaraa myös vinttiin, koska kaikki säästettiin ja laitettiin talteen muistoksi tai uusiokäyttöä varten. Vanhemmat olivat sota-ajan puutteen nähneet ja muutenkin niin oli tapana ennen. Ei roskia paljoa tullut. Sanomalehdet annettiin paperinkierrätykseen, sitä varten kävi aina joskus kuorma-auto niitä keräämässä kylällä. Kuvalehdet säilytettiin vinttiin. Oli Kotiliesiä, joitakin Hopeapeilejä ja Suomen Kuvalehtiä.

Me olimme silloin kaksossiskon kanssa 9 vanhoja. Oli jännää muuttaa. Me tykkäsimme kovasti uudesta maatalosta isoine rauhallisine pihoineen. Ja meillä oli siellä oma leikkimökki, josta oli vain unelmoitu ennen. Vanha leikkikaveri Tarja tuli Tarvasjoelta välillä meitä katsomaan. Muuten me sopeuduimme hyvin uudelle paikkakunnalle. Tuli uusia ystäviä. Kyläkoulu oli noin 1,5km päässä. Nyt kuljettiin uudella pyörällä, harvemmin enää jalkaisin. Koulussa oli oikein lihasoppaa ruokana ja siinä paljon lihaa! Sillä me herkuttelimme. Tarvasjoelta jäi mieleeni vain yksi kurja koulumuisto. Olin järjestäjänä ja hoidin velliämpäriä. Kiireisenä juoksin painava ämpäri kädessä ja hupsista! Vellit menivät lattialle. Oli se noloa. Minua hävetti!

Ypäjällä murre oli erilaista kuin mihin me olimme tottuneet. Lapsena matkii helposti kaikkea, niin mekin matkimme nyt uutta murretta. Se oli hauskaa. Elämässä on joskus suuria yllätyksiä. Jos siirrytään vähäksi aikaa 60-luvulta tänne 2000-luvulle. Viime syksynä saimme tietää sukututkimuksesta isänpuolelta, että me olemme olleet ypäjäläisiä jo 1600-luvulta asti! Siis omasta murteestamme oli kyse, vaikka luulimme sitä vieraaksi. Niin pilkka sattui omaan nilkkaamme.

Joulunaikaa eletään taas vuodesta ja jos muistelisin noita ensimmäisiä jouluja siellä uudella paikkakunnalla. Kello 7 aamulla oli joulukirkko ja sinne meidän perhe riensi joka joulu. Me istuimme kirkon penkillä vanhempien vieressä ja isä lauloi seurakunnan mukana kuten myöhemmin myös kirkkokuorossa. Kirkko oli aina aika täynnä ja juhlallinen. Kylän silloin uusi pappi Risto Ahti saarnasi. Hän oli vähän moderni, koska humoristinen ja puhui somerolaisella murteella. Se oli uutta siihen aikaan, koska edellinen pappi oli ollut täysvastakohta. Tuon entisen aikana me pääsimme ripille 1972. Rippikuvassa meillä on kaksossiskon kanssa minihameinen rippipuku! Se oli muotia. Kuvassa se kiinnittää huomiota, koska muilla tytöillä ei ollut, vaan heillä oli perinteisempi asu.

11 vuotiaina alettiin oppikoulu Loimaalla. Me kuljimme isosiskon ja isoveljien kanssa Wartburg autolla. Kerran siitä katkesi pakoputki matkalla ja varmaan koko kylä kuuli Suonpään perheen autohurjastelun! Loimaa oli 13km päässä. Myöhemmin kuljettiin linja-autolla.

Silloin 70-luvulla maatalous ei ollut meidän nuorten suosiossa. Puhuttiin sen ukkoutumisesta. Siksi tuli uusi laki, joka helpotti sukupolvenvaihdosta. Vanhempamme jäivät eläkkeelle ja tila siirtyi veljelle ja isosiskolle 80-luvun alussa. Maataloudessa oli rakennemuutos. Meiltä myytiin eläimet pois vähitellen 70-80-luvulla ja tilasta tuli vilja- ja metsänhoitotila.

1976 pääsimme siskon kanssa ylioppilaaksi. Innostuin kielistä lukiossa ja halusin jatkaa yliopistossa. Jyväskylän yliopistossa kuluivat seuraavat vuodet. Ja sen jälkeen olin Helsingissä 15 vuotta kirjoilla. Mutta vieraat kielet veivät minut ulkomaille ja sille tielle olen jäänyt.

Niin ne minun kotipaikkani jäivät taakse jo 19 vuotiaana. Mutta sinne aina palaan, juurilleni. Vuodet vierivät ja sukupolvet vaihtuvat. Tänä jouluna kaikuu taas korvissani kaukana kotimaasta:

 « Maa on niin kaunis » Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan...

Ja « Taas kaikki kauniit muistot mun palaa mielehen... » Yhteiset perheen joulukirkot ovat nyt ohi. Kaikella on aikansa. Isä ja äiti nukkuvat Ypäjän hautausmaalla kuten tätimmekin. Sinne viedään kynttilä haudalle juhlapäivinä kuten tapana on.

Tarvasjoella ajetaan joskus autolla ja mennään entisen kodin ohi. Siinä pihalla komeilee valtavan suureksi kasvanut isän istuttama hopeapaju tuhansine rakkaine muistoineen.

Hyvät muistot, lapsen silmin, eivät koskaan kuole. Niitä kotiseudut ovat täynnä.

Minusta tuli matkustellessani vanhojen lelujen keräilijä 1985. Myin Helsingin yksiöni ja ostin sillä talon täältä Etelä-Ranskasta. Perustin siihen kotimuseon vuonna 2000. Nyt minulla on täällä monta vanhaa nukketaloa, joista pienenä Turun linnassa unelmoin ja paljon muuta sellaista.

http://myoldbear.free.fr/ Siinä museon nettisivut.

Jos palaan alkuun ja kirjeeseen, joka tuli tänne Ranskaan päiväkirjojeni mukana. Isä ei koskaan saanut tietää, että hänen laatikostaan oli hävinnyt ne kaksi kirjettä. Toinen niistä kirjeistä on nyt kotimuseoni vitriinissä. Joskus jotkut museokävijät kysyvät, mikä lie. Silloin kerron sen tarinan.

Kuvassa me olemme 8 vuotiaita. Anna-Maija vasemmalla ja minä oikealla.

Tässä alimmassa kuvassa näkyy salaperäinen kirje museon vitriinissä.

Eurokaupoilla

Tässä ruokakaupasta ALDIsta löytämäni kirjat 4,99€ kpl.

Niissä on paljon vanhaa kulttuuria värikuvineen. Kalliita kirjoja alkuaan, vaikka yksi niistä on viime vuodelta.

Kauppaan jäi vielä muutama mielenkiintoinen, mutta ei kaikkea voi ostaa. Hyvä idea noilta ruokakauppaketjuilta ottaa valikoimiinsa myös muuta kuin sapuskaa. Kirjamyynti voi olla vaikeuksissä netin takia, joten noita uusiakin kirjoja tulee jo alennusmyyntiin.

Kaikki digitalisoituu ja tulee helposti häviäväksi, joten painettu nousee vielä arvossaan.

Eilen olin Alèsissa ja poikkesin sinne hyväntekeväisyys kirpparille, josta olen tehnyt löytöjä jo vuosikausia.

Tämä miniatyyri kahviastiasto maksoi vain 3 euroa! Miesmyyjä, joka ei sille paljoa arvoa antanut. Vaikka siellä kaikki on eurokauppaa, milloin 1€, 2€, 3€, 5€ jne.

Isokokoiset antiikkihuonekalutkin myydään pilkkahintaan. Tavara vaihtuu useasti uusilla lahjoituksilla.

Anduzessa yksi toinen hyväntekeväisyys kirppari on kalliimpi, koska siellä on hinnoittajana entinen pariisilaismadame pariisihintoineen.

Käsinmaalattu keraamikka kahviastiasto sopii hyvin tähän nallen pesään, juuri sopivan kokoinen.

Joku värikäs tupamatto täytyy nyt siihen keksiä.

Kirstutalosta tulee aina vaan kodikkaampi ja kodikkaampi asua.

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

Tässä koulupiirustus ja vihko 60-luvulta.

Mitä silloin kirjoitettiin kouluvihkoon?

Rakkaus rakentaa, viha hävittää.
Raitis kansa, kestävä kansa.
Riemu on rauhan tytär.
Puhtaus on puoli ruokaa.
Pennistä markat, korsista lyhteet.

Tukholman ja Tallinnan kartat

http://souvenirs.midiblogs.com/media/00/00/3656650747.pdf
Tukholman kartta

http://souvenirs.midiblogs.com/media/00/00/1428472644.pdf
Tallinnan karttaTallink Silja Line

http://souvenirs.midiblogs.com/media/02/00/1464251746.pdf
Tallinnan kartta 1.

http://souvenirs.midiblogs.com/media/01/02/283561906.pdf
Tallinnann kartta  2

http://souvenirs.midiblogs.com/media/01/00/763815426.pdf
Tallinnan kartta 3.

Siinä paikan päällä ottamamani kartat, jotka skannasin. Niissä näkyvät myös nähtävyydet.