Kotiseutu elämän eri vaiheissa –
artikkeli ehdotukseni
Olin Dixou koirani kanssa
iltakävelyllä. Oli tunnelmallinen talvi-ilma, joten me teimme
pidemmän kävelylenkin kuin tavallisesti. Siitä tuli filosofiaa
10°C ajoittaisessa tihkusateessa ilman sateenvarjoa illan
hämärtyessä. Yleensä täällä sataa aina kaatamalla kuin
viimeistä päivää, tämä pikkusade on harvinaista, joten siitä
nautti. Asun ulkomailla Etelä-Ranskassa. Täällä on ollut kotini
vuodesta 1999. Mieli on vähän haikea, koska joulu lähestyy ja
kotiväkeni on Suomessa.
Pohdin kävellessäni, mistä alkaisin
kotiseutujuttuni. Sitten keksin, yhdestä kirjeestä.
Isällä oli tuvan isossa lipastossa
oma lukollinen laatikko. Aina kun hän kaivoi partakoneen esille, hän
sanoi meille lapsille, että tänne laatikkoon ei saa koskaan mennä.
Siinä oli tosi kysymyksessä, niin vakava isä oli. Mutta meille
kaksossiskon kanssa, silloin noin 9-10 vanhoja, tuo laatikko vaikutti
erikoisen salaperäiseltä. Me ajattelimme, mitä ihmettä se kätkee
sisälleen. Kotona kaikki oli tuttua vintistä kellariin paitsi tuo
isän salaisuus. Se kiehtoi meitä kovasti. Sitten kerran, kun
vanhemmat olivat poissa kotoa, me käytimme tilaisuutta hyväksemme.
Avain löytyi helposti ja laatikon sai auki. Pelotti hiukan, ettei
kukaan meitä näe! Se oli jännittävää, pahan teossa me olimme.
Laatikosta löytyi paljon vanhoja
kirjeitä, joita isän siskot ja veli olivat hänelle kirjoittaneet.
Niiden lisäksi oli äidin kirjeitä vuodelta 1947. Siis vuosi ennen
heidän naimisiin menoa. Rakkauskirjeitä. Niitä meidän piti
uteliaisuuttamme lukea! Ja me molemmat päätimme ottaa muistoksi
yhden rakkauskirjeen päiväkirjamme sivujen väliin.
Ilman tuota rakkautta, ei minua olisi
olemassa ja tätä kirjoittamassa. Vanhemmat menivät naimisiin
vuonna 1948 ja he saivat 6 lasta. Me olemme kaksossiskon kanssa
nuorimmat.
Maanviljelijä perheeni asui
Tarvasjoella aluksi ja siellä kuluivat ensimmäiset 9 vuottani
maatalossa. 60-luvulla maaseutuelämä oli vaatimatonta ja
omavaraista. Meillä oli lehmiä ja kanoja. Äidin perässä
navetassa piti kokeilla lypsämistä pieneen kippoon. Vaikeaa se oli
ja maidon hajusta en tykännyt. Navetan jokapäiväisiä askareita
seurattiin tarkkaan sivusta, miten lehmiä ruokittiin rehulla ja
heinillä ja isän lannanluontia. Ne tapahtumat näen vielä sieluni
silmin. Keinosiementäjän käyntiä ihmeteltiin ja sen jälkeen
vasikan syntymistä. Navetan lämmitys oli minulle iso kysymys. Miten
sitä oikein lämmitetään, kyselin. Lehmälämmitys, oli vastaus.
Elukat lämmittävät navetan. Kanalasta on jäänyt mieleen orret,
joihin kanat menivät aina nukkumaan, kun valot sammutettiin.
Kanamunia me myös keräsimme kanojen pesistä joskus isompana.
Nahkamunat olivat kummallisia. - « Maailmassa monta on
ihmeellistä asiaa... »
Maatalous oli omavaraistaloutta. Suuri
osa kulutuksesta tuotettiin kotona. Oli isoja perunamaita,
perunanistutuksessa ja -nostamisessa oli koko perhe mukana. Alussa
meillä pienimmillä oli muoviset värilliset lasten koppakorit.
Poikien kanssa meni työ joskus perunasodaksi leikkimiseksi.
Heinähommissa meillä oli heinäkasan sotkemista, siitä me pidimme.
Ja siellä voi myöhemmin syödä pavunpalkoja, kun oli isoja
papumaita talvista papusoppaa varten. Siitä puheenollen, mukulat
keksivät aina kiellettyjä asioita. Kukapa eilispäivän maaseudun
lapsista ei olisi ollut papuvarkaissa? Naapurin puolella ruoho on
vihreämpää.
Jotkut tilanteet lapsuudessa jäävät
elävästi mieleen. Muistan, miten me istuimme kaksossiskon kanssa
äidin pyörän takana kauppareisulla. Pyörän edessä hänellä oli
kananmunakoppa munia täynnä myyntiä varten. Sillä ostettiin
viikon ruoka perheelle Tilkasten sekatavarakaupasta muutaman
kilometrin päästä. Koppaan mahtui kaikki ostokset. Me saimme aina
salmiakki-tai muun karkkiaskin, joka maksoi 20penniä. Autoa ei
silloin vielä meillä ollut. Datsun auto ostettiin 1965 tai -66. Se
olikin suuri mullistus.
Olin noin 4-5 ikäinen, kun lähdin
ensimmäisen kerran seikkailemaan. Tätimme asuivat noin 2-3km päässä
kodistamme. Yhtenä päivänä siskon kanssa kokeillessamme isoveljen
kolmipyörää, me saimme idean lähteä katsomaan tätejä. Omin
luvin olimme matkassa, ei lupaa pyydetty, koska ei varmaan olisi
saatu. Jonkun ajan päästä sisko kyllästyi pikkupyörään ja
palasi kotiin, mutta minä jatkoin mollamaija seuranani
takasatulalla. Tuttu pikkutie, jossa ei oikein koskaan autoja
näkynyt. Katselin kauniita maisemia ja poljin. Peltoa, metsää
vaihteli. Perille asti täytyy mennä, kun kerran on alkuun lähtenyt.
Lopulta tuli oja ja pikkusilta vastaan ja iso ahde. Alamäki oli
helppo mennä, mutta ylämäki oli raskas. Väsytti jo polkeminen.
Talutin ylämäen ja olin kohta perillä. Tämä tuntui minusta jo
urotyöltä, niin suuri haaste se oli. Kaikki ihmettelisivät, kun
uskalsin yksin mennä niin pitkän matkan. - Niin se olikin. En
muista saaneeni pauhuja, edes vanhemmilta. Naapuri oli kummastellut
ikkunassa, kun oli nähnyt minun « matkustelevan »
kolmipyörällä yksinäni nuken kanssa.
1964 aloimme alakoulun Suurilassa.
Koulu oli uusi, koska vanha koulu oli palanut. Meitä oli
ensimmäisellä- ja toisella luokalla vain 6, kolme tyttöä ja kolme
poikaa. Jokapäiväinen koulumatka kuljettiin jalkaisin, noin 1,5km.
Autoja ei liikkunut paljoa maantiellä, vaikka tie meni Kyröstä
Turkuun. Koululaisten kotimatka kesti kauan, koska kerättiin
kittilänkiviä koululaukkuun kotiin tullessa. Kittilää hypättiin
kotona ja koulussa välitunnilla.
Me asuimme kylän keskellä Seppälän
kylässä. Seppälän tiiliputkitehdas oli lähettyvillä.
Televisio oli uutta. Naapurin Tarjan,
meidän ystävän tykönä oli jo TV ja meillekin hankittiin se
piakkoin. Meidän isossa perheessä oli usein paljon muita lapsia
leikkimässä ja telkkaria katsomassa. Ulkona leikittiin isolla
sakilla kymmenen tikkua laudalla, piilosia yms. Aina oli kova meteli
kuin lastentarhassa, kun oli suuri kakaralauma! Talvella veljet
rakensivat komean lumilinnan pihalle ja siellä me pakkasellakin
viihdyimme tuntikaupalla. Lumilyhtyjä tehtiin ja ne näyttivät
kauniilta, kun sytytettiin kynttilä niiden sisälle. Keväällä
taas oli mukava rakentaa kurakeittiöitä talon nurkkiin. Puuhaa aina
keksittiin. Jos sisällä oltiin, myös vintti oli viihtyisä ja
löytörikas paikka, missä oli mielenkiintoista myllätä. Niin voi
matkata kauas ajassa taaksepäin. Ei ollut tekemisestä puutetta,
siinä oltiin idearikkaita. "Lastentyötä" riitti
loputtomiin.
Kaupungin ja maaseudun välillä oli
suuri ero. Aina joskus Anna-tätimme vei meitä Turkuun Turun
linnaan, Luostarinmäelle ja Kupittaalle. Se oli suuri elämys
meille. Siellä me olimme monta kertaa ja aina näki uutta. Turun
linna oli täynnä jännittäviä tarinoita. Ja siellä oli kiehtovia
vanhoja nukkeja ja ihana suuri nukketalo. Minä kuvittelin
mielessäni, että se on varmaan linnan prinsessan nukketalo. Mitä
kaikkea ihanuuksia näimmekään, se sai lapset unelmoimaan. Toinen
täti Manti vei meitä maatalousnäyttelyihin ja se oli myös
mukavaa.
Sitten tuli muutto toiselle
paikkakunnalle Ypäjälle vuonna 1966 kesällä. Isän veljet
auttoivat muutossa. He tulivat Somerolta traktoreineen kuljettamaan
tavaroita peräkarryillään Tarvasjoelta Ypäjälle, monta
kilometriä hitailla traktoreilla! Meidän isossa perheessä oli
kertynyt tavaraa myös vinttiin, koska kaikki säästettiin ja
laitettiin talteen muistoksi tai uusiokäyttöä varten. Vanhemmat
olivat sota-ajan puutteen nähneet ja muutenkin niin oli tapana
ennen. Ei roskia paljoa tullut. Sanomalehdet annettiin
paperinkierrätykseen, sitä varten kävi aina joskus kuorma-auto
niitä keräämässä kylällä. Kuvalehdet säilytettiin vinttiin.
Oli Kotiliesiä, joitakin Hopeapeilejä ja Suomen Kuvalehtiä.
Me olimme silloin kaksossiskon kanssa 9
vanhoja. Oli jännää muuttaa. Me tykkäsimme kovasti uudesta
maatalosta isoine rauhallisine pihoineen. Ja meillä oli siellä oma
leikkimökki, josta oli vain unelmoitu ennen. Vanha leikkikaveri
Tarja tuli Tarvasjoelta välillä meitä katsomaan. Muuten me
sopeuduimme hyvin uudelle paikkakunnalle. Tuli uusia ystäviä.
Kyläkoulu oli noin 1,5km päässä. Nyt kuljettiin uudella pyörällä,
harvemmin enää jalkaisin. Koulussa oli oikein lihasoppaa ruokana ja
siinä paljon lihaa! Sillä me herkuttelimme. Tarvasjoelta jäi
mieleeni vain yksi kurja koulumuisto. Olin järjestäjänä ja hoidin
velliämpäriä. Kiireisenä juoksin painava ämpäri kädessä ja
hupsista! Vellit menivät lattialle. Oli se noloa. Minua hävetti!
Ypäjällä murre oli erilaista kuin
mihin me olimme tottuneet. Lapsena matkii helposti kaikkea, niin
mekin matkimme nyt uutta murretta. Se oli hauskaa. Elämässä on
joskus suuria yllätyksiä. Jos siirrytään vähäksi aikaa
60-luvulta tänne 2000-luvulle. Viime syksynä saimme tietää
sukututkimuksesta isänpuolelta, että me olemme olleet ypäjäläisiä
jo 1600-luvulta asti! Siis omasta murteestamme oli kyse, vaikka
luulimme sitä vieraaksi. Niin pilkka sattui omaan nilkkaamme.
Joulunaikaa eletään taas vuodesta ja
jos muistelisin noita ensimmäisiä jouluja siellä uudella
paikkakunnalla. Kello 7 aamulla oli joulukirkko ja sinne meidän
perhe riensi joka joulu. Me istuimme kirkon penkillä vanhempien
vieressä ja isä lauloi seurakunnan mukana kuten myöhemmin myös
kirkkokuorossa. Kirkko oli aina aika täynnä ja juhlallinen. Kylän
silloin uusi pappi Risto Ahti saarnasi. Hän oli vähän moderni,
koska humoristinen ja puhui somerolaisella murteella. Se oli uutta
siihen aikaan, koska edellinen pappi oli ollut täysvastakohta. Tuon
entisen aikana me pääsimme ripille 1972. Rippikuvassa meillä on
kaksossiskon kanssa minihameinen rippipuku! Se oli muotia. Kuvassa se
kiinnittää huomiota, koska muilla tytöillä ei ollut, vaan heillä
oli perinteisempi asu.
11 vuotiaina alettiin oppikoulu
Loimaalla. Me kuljimme isosiskon ja isoveljien kanssa Wartburg
autolla. Kerran siitä katkesi pakoputki matkalla ja varmaan koko
kylä kuuli Suonpään perheen autohurjastelun! Loimaa oli 13km
päässä. Myöhemmin kuljettiin linja-autolla.
Silloin 70-luvulla maatalous ei ollut
meidän nuorten suosiossa. Puhuttiin sen ukkoutumisesta. Siksi tuli
uusi laki, joka helpotti sukupolvenvaihdosta. Vanhempamme jäivät
eläkkeelle ja tila siirtyi veljelle ja isosiskolle 80-luvun alussa.
Maataloudessa oli rakennemuutos. Meiltä myytiin eläimet pois
vähitellen 70-80-luvulla ja tilasta tuli vilja- ja metsänhoitotila.
1976 pääsimme siskon kanssa
ylioppilaaksi. Innostuin kielistä lukiossa ja halusin jatkaa
yliopistossa. Jyväskylän yliopistossa kuluivat seuraavat vuodet. Ja
sen jälkeen olin Helsingissä 15 vuotta kirjoilla. Mutta vieraat
kielet veivät minut ulkomaille ja sille tielle olen jäänyt.
Niin ne minun kotipaikkani jäivät
taakse jo 19 vuotiaana. Mutta sinne aina palaan, juurilleni. Vuodet
vierivät ja sukupolvet vaihtuvat. Tänä jouluna kaikuu taas
korvissani kaukana kotimaasta:
« Maa on niin kaunis »
Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat
unholaan...
Ja « Taas kaikki kauniit
muistot mun palaa mielehen... » Yhteiset perheen
joulukirkot ovat nyt ohi. Kaikella on aikansa. Isä ja äiti nukkuvat
Ypäjän hautausmaalla kuten tätimmekin. Sinne viedään kynttilä
haudalle juhlapäivinä kuten tapana on.
Tarvasjoella ajetaan joskus autolla ja
mennään entisen kodin ohi. Siinä pihalla komeilee valtavan
suureksi kasvanut isän istuttama hopeapaju tuhansine rakkaine
muistoineen.
Hyvät muistot, lapsen silmin, eivät
koskaan kuole. Niitä kotiseudut ovat täynnä.
Minusta tuli matkustellessani vanhojen
lelujen keräilijä 1985. Myin Helsingin yksiöni ja ostin sillä
talon täältä Etelä-Ranskasta. Perustin siihen kotimuseon vuonna
2000. Nyt minulla on täällä monta vanhaa nukketaloa, joista
pienenä Turun linnassa unelmoin ja paljon muuta sellaista.
http://myoldbear.free.fr/
Siinä museon nettisivut.
Jos palaan alkuun ja kirjeeseen, joka
tuli tänne Ranskaan päiväkirjojeni mukana. Isä ei koskaan saanut
tietää, että hänen laatikostaan oli hävinnyt ne kaksi kirjettä.
Toinen niistä kirjeistä on nyt kotimuseoni vitriinissä. Joskus
jotkut museokävijät kysyvät, mikä lie. Silloin kerron sen
tarinan.
Kuvassa me olemme 8 vuotiaita.
Anna-Maija vasemmalla ja minä oikealla.
Tässä alimmassa kuvassa näkyy
salaperäinen kirje museon vitriinissä.
