Museoviikosta tarina

https://storify.com/collection1000/museumweek-2016

Tämä näkyy kuvineen vain Google Chromella:

Peppi Pitkätossun ullakkokätkö?

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1462936842560

"Kronologiaa ei noudateta orjallisesti..." kerrotaan uudesta Helsingin kaupunginmuseosta Hesarissa.

Ei täälläkään. Antiikkimyyjä sanoi yksi päivä täällä museossa: "Mitä nuo kengät tuolla tekevät?"

Mutta mitäs me siitä huomautuksesta! Noille ihanille 1880-luvun silkkikengille ei löytynyt muualta paikkaa. Ja täytyi ne esille saada, koska ovat harvinaiset. Ei sellaisia joka päivä ja joka paikassa näe.

Sitäpaitsi niin museosta tulee kuin Peppi Pitkätossun ullakkokätkö, tai Ali Baban Luola.

Pariisilaisten suosiossa

Eilen tuli puhelisoitto. Pariskunta oli menossa Saint-Hippolyte-du-Fort'issä olevaan Silkkimuseoon, mutta se olikin kiinni. Toisaalta maanantaina useimmat museot on suljettu. Sieltä he soittivat tänne ja kysyivät, jos tämä on auki. Yllätyskäynti museoon on tervetullutta, jos ollaan paikalla, kuten tämä on auki myös sopimuksesta. Olen tottunut vuodesta 2000 olemaan valmis kuin partipoika, jos ovikello soi.

Noin 20km Saint-Hippolyte-du-Fort'in turistien ajomatkan ajan sain valmistaa museota, sitten ovikello soi.

Entisiä pariisilaisia, jotka ovat tulleet Välimeren aurinkoon viettämään eläkepäiviä, olivat nyt kulttuurimatkalla pitkien kävelyretkiensä lomassa. Erävaellus on harrastus. He tiesivät kaikki kuuluisat alueemme retkeilyreitit.

Madame sanoi, että hänen miehensä ei nukeista ja nalleista erikoisemmin ole kiinnostunut, mutta hän tuli hänen seurakseen.

Rouva oli kova puhumaan ja meillä oli hauskaa. Mies oli kuitenkin myös kiinnostunut kaikesta, hän katseli yksikseen kaikki nurkat, kun me juteltiin. Juttua riitti.

He sanoivat, että tämä on erilainen museo kuin olisi voinut kuvitella nimen mukaan olevan vain nukkeja ja nalleja. Alusta alkaen on pitänyt monipuolistaa kokoelmaa, sen olen huomannut jo alkuvuosina. Joten hyvä näin.

Nukketalot saivat kiitosta eniten. Näille ranskalaisille se oli uutta. Vaikka Pariisissa on kaikkea, mutta rouva sanoi, että hän ei ole koskaan nähnyt tuollaisia nukkekoteja.

Monsieur'n kirjoittaessa vieraskirjaan, madame näytti minulle vielä pyykkitupa-nukketalon alakerrassa ja muisteli äitinsä pyykinpesua sota-aikana. Vaatimatonta elämä oli. Muistot toivat kyyneleet hänen silmiinsä.

Yllä kuvassa pyykkitupa.

Nykyään keksitään kaikkea uutta ohjelmaa museoihin ja muualle. Toisaalta henkilökuntaa ei ole liialti, koska säästetään, ja sitä korvataan koneilla.

Meillä ei ole kauheasti museokävijöitä vuodessa, joten on aikaa rupatella heidän kanssaan. Mutta he ovat tyytyväisiä, koska on myös sosiaalinen, inhimillinen puoli. Eivät koneet ihmistä korvaa.

Pienelläkin museolla on tärkeä paikkansa, jos voi sanoa, että Onni on museokäynti!

Täällä me ollaan kuin teatterissa, jossa voi uudestaan elää elämän komediaa ja tragediaa.

Leluista aikuisten maailmaan

Tässä nukkeäiti vauva sylissään. Äitiys on esillä myös leluissa kuten kaikki muukin aikuismaailmasta.

Äideistä parhaimman sain

Tässä äiti pienenä ja isona, äitiydestä ei ollut vielä tietoakaan.

1920-luvun koulukuvaan kirjoitin pään ylle 'äiti'.

 

Äitiä muistellessa

Tässä on äidin tekemä hame. Meillä oli ne kaksossiskon kanssa 2vuotiskuvassa. Nyt se on tekemäni nallen päällä museossa.

Hyvää Äitienpäivää!

Muistojen virtaa

Kaivoin muistivihkoni esille. Ne olivat Helsingissä asuessani siellä vinttikomerossani ja juuri siinä kohtaa oli katto vuotanut. Siksi sivut ovat osittain vahingoittuneet. Mutta ne ovat ainakin aitoja ajan patinoimia ja omia, vaikka kärsineetkin. Ei niitä mitkään uudet puhtaat muistivihot minulle korvaisi. Henki niistä puuttuisi. Vanha elää. Kaikki ystävät, koulutoverit, jotka ovat siihen kirjoittaneet, ovat sen luoneet. Se on tavallaan täynnä ihmisiä. Täydellinen puhdas siisti vihko olisi tyhjä vailla eloa.

Skannasin muutaman sivun tähän.

Käsinkirjoitettuina muistot ovat persoonallisempia ja koskettavampia kuin jos ne olisivat tietokoneella kirjoitetut kaikki samanlaista painettua tekstia.

Toisaalta atk mahdollistaa niiden digitalisoimisen ja siten säilyvyyden ja jakamisen. Se mikä oli ennen henkilökohtaista, on tullut nyt monesti kaiken kansan yhteiseksi universaaliksi kulttuuriperinnöksi. Muistivihkoja oli ennen kaikilla lapsilla. Joten ne herättävät muistoja eilispäivän lapsien parissa, on sitten oma tai toisen muistivihko esillä. Ja nykypäivän lapsille niissä on elämänfilosofiaa.

Näidenkin kolmen sivun myötä elämä muuttuu kuin filminauhaksi. Puhutaan flashbackistä. Se alkaa Tarvasjoelta, jatkuu Ypäjälle ja siirtyy Helsingin vuosiini. Ne kaikki vuodet ovat lyöneet leimansa näihin muistivihkon sivuihin.

"Muistakaamme toisiamme aina läpi elämämme". Se on nätisti sanottu.

Joskus on nostalgista kulkea vanhoilla elinpaikoillaan, nähdä ehkä sattumalta vanhoja ystäviä, tai "samaa matkaa kulkeneita", mikä muistuttaa elämästä ennen ja nyt. Se antaa ajattelemisen aihetta. Kuvitella, jos olisi muistinmenetys, eikä enää koskaan muistaisi mitään menneestä!

Takaisin tähän päivään. Viime viikolla olin Anduzessa siinä korttelissa, jonne tulin ensimmäisen kerran vuonna 1992 pääsiäislomalle 10 päiväksi. Se oli elämäni käännekohtia. Kyllä ovat ajat muuttuneet näiden 24 vuoden aikana! Yksi sukupolvi se on. Mitä kaikkea siihen mahtuu!

Mitä järkeä siinäkin on? Aika näyttää

Tässä kokoelmani alku. Minulla ei ollut telkkaria 80-luvulla, joten kudoin nukkeja Helsingin yksiössäni, joka tuli täyteen lopulta. Tein myös nalleja.

Näytin niitä veljelle maalla. Hän ei sanonut mitään. Mutta arvasin ajatukset. Mitä järkeä on noita tehdä? Olipas siinä järkeä, niillä voin alkaa museon vuosien päästä!

Museossa tapahtuu

Muutama päivä sitten tuli puhelinsoitto, kysyttiin taas, jos tänne museoon voi tuoda vanhoja nukkeja. Kuinka vanhoja, kysyn aina. 40-luvulta, sain vastaukseksi vakiokysymykseeni näissä tilanteissa. En uudempia halua, vaikka aitoja Barbinukkeja tietenkin, jos vaan niitä saisi. Sovittiin aika. Treffit olivat tänään iltapäivällä.

Eläkeläispariskunta tuli kasseineen, jossa 3 nukkea ja paljon nuken vaatteita. Kaksi on pientä  Petit Collin merkkiä, joita minulla on isommassa koossa. Ja isompi on sota-ajan kävelevä nukke Gégé.

Nämä entiset pariisilaiset ovat muuttaneet naapurikylään 3 vuotta sitten. Eivät he olleet käyneet edes museon nettisivuilla, tulivat vaan muuten, koska ovat huomanneet täällä museon olevan. Vieraspaikkakuntalaisille se riittää, ei paikallisille.

Heinäkuussa sovittiin uusi museokäynti. Silloin he saavat mukaansa lastenlapsia ja sisarensa, jonka nukke tuli nyt tänne.

Moni pikkunalle saa nyt vaatteet ylleen, kun tuli noin hyvä vaatevarasto. Niistä tulee persoonallisempia kuin ilman vaatteita.

Muuten koko tämän kuluneen kuukauden koulujen kevätlomien aikana on ollut koko ajan vähän liikettä täällä museossa. Ja me ollaan päästy suunnilleen samoihin tuloksiin viime vuoteen nähden, vain 15 euroa vähemmän oli museon kukkarossa, kun viimeksi laskin meidän ropojamme.

Tilastot pysyvät ihmeen samoissa luvuissa.