Mantin peili

Tässä kuva vintti-kirppari-löydöistäni, joita toin tänne viime kerralla Suomessa ollessani.

Oikealla kahvipannun yläpuolella on Mantin vanha peili.

Manti on yksi tädeistäni, joka asui meillä kotona viimeisinä vuosinaan. Hän eli 92 vuotiaaksi.

Vanha peili on arvokkaampaa nukketaloja resturoidessa kuin uusi. Se on aitoa. Tiesin, että paikka sille löytyy ennemmin tai myöhemmin.

Mutta miten sen saa leikattua eri muotoon? Anduzen remonttiliikkeessä he leikkaavat myös lasia ja peiliä.

20-luvun punakattoisesta  Moritz Gottschalk talon kylpyhuoneesta puuttui peili kylpyammeen päältä. Se oli vahingoittunut. Siinä yksi paikka. Tässä kuvat ennen ja jälkeen.

Vasemmalla vanha ja oikealla "uusi".

Tyhjä paikka ammeen yläpuolella.
Yksityiskohta korjattuna. Muuten tämä nukketalo on hyvin säilynyt.

Tässä toinen paikka Mantin peilille. Tämä on 1800-luvulta. Se oli oikeastaan taulu, josta lasi oli mennyt rikki ja niin myös akvarelli sen sisällä. Roskiin heitettävässä kunnossa. Minulla oli idea jo valmiina, koska olen hakenut samantapaisia peilejä 1800-luvun nukketaloon. Voin tehdä siitä peilin.

Onneksi Anduzen remonttiliikkeessä he ovat tottuneet noita leikkaamaan, millimetristä hienosäätöä se on. Ensin leikattiin suorakulma ja sitten joka reuna. Liimasin sen kehyksiin.

Noita kullanvärisiä ostin kaksi, toinen on hyväkuntoinen akvarelli.

Ne hankin tämän talon takkojen yläpuolelle.

Keskimmäisessä huoneessa on pianonsoittajataulu. Se on uusin löytöni.

Yksikin vanha esine voi tuoda mieleen tuhat muistoa. Vaikka niistä tämän peilin suhteen eivät museokävijät tiedä, koska ne ovat henkilökohtaisia. Mutta museossa on esineitä, jotka herättävät toisten muistot.

Museopollari parkui

https://www.midilibre.fr/2018/09/10/tourisme-dans-les-cevennes-aout-a-sauve-lete,4693359.php

Tässä yllä paikallinen tämän päivän sanomalehti Midi Libre, joka otsikoi "Elokuu pelasti kesän Sevenneillä".

Niin mekin voimme museossa sanoa. Ja lohduttavaa oli lukea siitä, miten muuallakin turistipaikoissa heinäkuu oli oudon hiljainen. Jo aikaisemmin siitä oli lehdessä. Toisaalta Anduzen läpi ajaessa heinäkuussa huomasi, että oli poikkeuksellisen tyhjiä katukahviloita, vaikka täysesonki. Ovatko turistit Sevennit, Anduzen alueen, hylänneet ja menneet muualle tänä vuonna?

Lehdessä pohdittiin eri syitä. Koululomat alkoivat myöhemmin kuin ennen, vasta 7.heinäkuuta, Jalkapallo-ottelutkin mainittiin, vaikka se oli minusta kaukaa haettu syy, intiaanikesä, hyvät ilmat myös muualla...

Mutta elokuun alettua, turistit alkoivat tulla taas esiin piilostaan, missä liekin.

Nukkenallemuseossa huonon heinäkuun jälkeen hyvä elokuu korvasi, joten jäätiin vain 10% häviölle viime vuoden kävijämääristä ja tuloksista.

Meillä oli paljon ulkomaalaisia ranskalaisten lisäksi: belgialaisia, hollantilaisia, amerikkalaisia...ja kaikkia sukupolvia, eri ammatteja. Sekalaista seurakuntaa. Ei kyllästy, kun on vaihtelevaa porukkaa. Ja jutut sen mukaiset. Kivat muistot jäivät tästä 2018 heinä-elokuu pääsesongista.

Dixielle tämä oli ensimmäinen museopoliisikoiran kesä. Tulee ensi kuussa vuosi, kun se adoptoitiin. Olen totutellut sitä pitkin vuotta vastaanottamaan museokävijöitä. Yleensä ottaen hyvin on mennyt.

Mutta nyt, kun ihmisiä tuli useasti, se varmaan sai haukun hämilleen. Ja koira, kun tunnistaa ei-koiraihmiset heti haistamalla, heistä ei se myöskään pidä. Sympatiat ja antipatiat ovat usein molemminpuolisia myös meillä ihmisillä. Joten Dixie näytti villin luontonsa lapsiperheelle. Siitä lähtien haukku joutui yläkertaan arestiin, kun lapsiperheet tai muut ei-eläinystävät tulivat sisälle museoon.

Mutta voi surkeutta! En ole ennen kuullut, kuinka onneton koira parkuu, niin, että koko tämä kivitalo kaikasi sen surullisesta valituksesta. Välillä se muuttui kuin villisuden ulvonnaksi.

Sitten taas, kun oven takana oli koiraystäviä, Dixie haisteli he tarkkaan ja toimi kuin opetettu pollarikoira ja näytti, että he saavat tulla sisälle. Koko museovierailun aikana se oli mukana kaikkien silityksiä varten. Niitä ei koskaan saa ihmisen paras ystävä liikaa.

Havukka-ahon ajattelijoita ja kauhukakaroita

Yhtenä päivänä museossa oli isoäiti ystävänsä ja  lapsenlapsensa kanssa.

He tulivat jostakin kyliltä Gardin alueeltamme. Kaksi tyylikästä madamea, arvaisin, että he olivat jonkun kylän "kermaa". Tarkoitan kylän varakkaampaa väestöä.

Tyttölapsi oli 3,5 vuotta, eli siinä kaiken koskemisiässä.

Meillä oli mukavaa ja mielenkiintoinen juttutuokio. He ihastelivat kaikkea.

Mutta yksi asia häiritsi minua. Tyttölapsen annettiin koskea 100-vuotiaisiin ja vanhempiinkin nukketaloihini, vaikka lattialla on lappuja monessa paikassa, ettei saa koskea. En kestänyt sitä ja lopulta minun piti muistuttaa. He pelästyivät ja oudoksuivat, kun uskalsin huomauttaa.

Kerroin, että Tukholmassa Nordiska Museet'issa on kauniita ikivanhoja arvokkaita nukketaloja. Niiden vieressä oli teksti, että lapset eivät ole niillä leikkineet. Niitä on voinut vain ihailla. Ja niillä on ollut opetustarkoitus. Niinpä ne ovat säilyneet erikoisen hyvin.

Ennen lapsilla oli "pikkuaikuisen" rooli oltiin sitten kylässä tai muilla käynneillä vanhempien ihmisten kanssa. Kuunneltiin vieressä sivuroolissa, kun aikuiset keskustelivat. Ei olisi tullut kuuloonkaan koskea museossa vanhoihin tavaroihin. Oli opittu kunnioittamaan. Mutta nykymaailmassa kasvatus on päinvastaista. Lasten ehdoilla voidaan tehdään kaikki. Pikkukuninkaat kulkevat edellä ja aikuiset seuraavat heidän perässään suuria "ihmeitään".

Koskemismuoti museoissa nykyään ei saa kannatusta täällä Nukkenallemuseossa. Ei kaikkia muotivillityksiä tarvitse seurata. Vastavirtaankin saa mennä.

Sitäpaitsi täällä on vain rajoitetusti vitriinejä, sekin vaikuttaa asiaan. Vaikka olen nähnyt täällä sellaisenkin kauhukakaran, joka meinasi mennä vitriiniä avaamaan ja sinne sisälle.

Kuria ja kunnioitusta tarvitaan tässä nykymaailmassa kuten ennenkin on tarvittu.

Tänne tulee myös paljon sellaisia lapsia vanhempiensa kanssa, jotka kuuntelevat kuin pikkunaiset ja pikkumiehet suuret silmälasit päässä kuin tulevat Havukka-ahon ajattelijat.

- "Mitä sinä tänään museon koulussa opit?"

- "Ei saa koskea. Ja katsoa saa vain silmillään, eikä käsillään."

Kepillä museoon

On rikastuttavaa vastaanottaa museoon kaikkia sukupolvia, eri maista, eri kansalaisuuksia, eri paikoista Ranskaa...

Erilaisuutemme on rikkautemme.

Tässä tänäpäiset kolmen sukupolven edustajat. Marseillesta isoäiti toi 92 vuotiaan ystävänsä ja lapsenlapsensa museoon.

Keppi kädessä tuo teräsmummo tuli reippaana rappusia toiseen kerrokseen, koska kaikki ihanuudet piti nähdä. Olin näet kertonut jo etukäteen, että siellä odottavat vaunuissa Dionnen viitoset. Silti minua jännitti se alakerta yläkerta nousu, kun askeleet tulevat jo hataraksi 100 vuotta lähentyessä. Tyylikäs harmaapää oli ihmeen pirteä ja tiedossaan. Hän seuraa aikaansa kuten muut, sanoi, että Suomessa on ollut nyt tänä kesänä 30°C helteitä, joten me suomalaiset voimme ruveta viljelemään viiniä kuten ranskalaiset!

6-8v.lapset olivat ihanteelliset pikku museokävijät. He kuuntelivat kuin aikuiset, kun kerroin kokoelmasta.

Keräilijän salaisuuksia

Nämä molemmat nukketaloni ovat saksalaista Moritz Gottschalk tuotantoa 1920-luvulta. Ne on kalustettu 30-luvun saksalaisilla huonekaluilla. Oikealla puolella näkyy hissi.

Kerron näistä nyt, koska muutama päivä sitten näin samaa nukketaloa myytävän netissä ja seurasin mihin hintaan se myytiin. Arvasin hintaluokan.

Olen ostanut nuo molemmat talot Ranskasta ensin pienen vuosia sitten ja sitten tuon isomman viime keväänä. Pienempi maksoi 110-120€ ja isompi 130€. Löytöjä. Sain halvalla, siksi ostin. Ranskalaiset myyjät eivät tunteneet saksalaista kuuluisaa merkkiä. Nukketalot ovat harvinaisia Ranskassa kuten sen harvat valmistajatkin. Yleensä ne ovat tuontitavaraa.

Minun nukketaloni olivat hyvässä kunnossa hienoin huonekaluin. Tuo alla oleva Saksassa myyty oli huonommassa kunnossa ilman huonekaluja ja hinta oli silti 423€! Mutta arvostettu merkki maksaa ja hintatietoisuus nostaa hintaa.

Pienempi nukketaloni on myös monta kertaa halvempi kuin jos se olisi ollut valmistajan nimellä myytynä.

https://www.dollshousespastandpresent.com/issue22sept2014p2.htm

Ylhäällä linkki, jossa kerrotaan saksalaisen Moritz Gottschalk nukketalojen valmistajasta.

Tässä kuva Gottschalk katalogista. Nyt näin tarkan vuosiluvun, jolloin tuo sama nukketaloni on valmistettu, 1928.

Myös tuolla yllä olevalla nettisivulla on kuva samanlaisesta punakattoisesta nukketalosta, pienin ikkuna-, väri- tai muu eroavuuksin.

Kokoelmassa täytyy olla kuuluisia merkkejä. Vuosien varrella niitä on tullut.

Tässä näytän teille yhden 1800-luvun lopun nukketaloni.

Pahvilaatikot auki!

Mitä uutta Nukkenallemuseossa?

Tilat käyvät ahtaiksi, nuket ja nallet ovat vallanneet taloni. Nyt alkaa vinttihuoneen tyhjennys- tai järjestyshommat.

Aletaan ehdottaa tekemiäni nukkeja, nalleja kiertonäyttelyyn. Mitä ne piilossa pahvilaatikoissa tekevät vuosikausia? Näillä museo alkoi v.2000.

Myöhemmin tuli parisen sataa isoa nallea, joita tein ensin myyntiin, jäljellä on suurin osa. Toiset niistä on esillä koulunäyttelyssä ja muualla, toiset ovat varastossa.

Kissa pöydälle

Tässä keskisivuaukeamat ALES AGGLO-kuntainliittomme lehdestä, joka kesäjulkaisussaan mainostaa aina alueemme turistipaikkoja. Siitä kaikki muut löytyvät paitsi tämä Nukkenallemuseo. Joka kesä avaan tuon aukeaman pettyneenä. Miksi ei tätä museota ole taaskaan sinne otettu?

Me olemme Alèsin kuntainliiton turistitoimistossa olleet jäsenenä vuosikausia. Joten voisi olettaa, että mukana ollaan. Mutta ei. Päätin ottaa selvää.

Kirjoitin sähköpostia ALES AGGLO lehteen. Sain vastaukseksi, että unohtivat. Kuinka mones kerta?

Sitten kirjoitin sähköpostia turistitoimistoon Alèsiin. Ei ole heidän syynsä kuulema. Käskivät ottaa yhteyttä kunnantalollemme Lézaniin. Uusi sähköposti taas, nyt sinne.

Sain ihmettelevän vastauksen, että ei ole heidän asiansa. He hoitavat vain kunnan asioita. Tämä museo katsotaan yksityiseksi, joten ei kuulu heille. Sieltä toimitettiin eteenpäin Anduzen turistitoimistoon.

Poikkesin Anduzessa turistitoimistoon ja tein samat kysymykset vielä kerran. Taas sama juttu. Ei se heidän vikansa ole. Marlène virkailija käski kutsua ALES AGGLO toimittajan tänne museoon katsomaan.

Lehden artikkelin teosta yleensä voi olettaa, että he kysyvät tietoja turistitoimistoista ja kunnantaloilta, mitä nähtää eri paikoissa on. Ja lopputulos syntyy noiden kaikkien yhteistoiminnasta.

Siitä tulee ajatus, että vain ranskalaisuus on hyväksyttyä. Yleensä heidän ylimielisyytensä muita kansalaisuuksia kohtaan. Nimittäin nuo heidän lehdessään olevat turistikohteet ovat uusia ja vanhoja paikallisten, suurimmaksi osaksi yksityisiä, hankkeita, joita he kannustavat ja joille riittää aina palstatilaa, meille vieraille ei.

Seuraavaksi taidan ottaa uudestaan yhteyttä sinne lehteen ja kutsua Nukkenallemuseoon.

Yleensä ottaen ihmiset ovat olleet nykyään tyytyväisiä täällä. He voivat sanoa, että on liian paljon nähtävää pienessä tilassa, kun alkuvuosina sitävastoin ei ollut tarpeeksi nähtävää.

Olen ennenkin kuullut meidän kuntamme puhuvan yksityisestä museosta, kun on ollut sellaisia tilanteita, jossa meidät on unohdettu. Se on heidän tekosyy. Heitä taitaa se vaivaavan, kun kunta ei omista kaikkea. Kylämme linnan restauroimissuunnitelmissa oli kunnan oma museohanke yhtenä osana. Mutta minä olin hiljaa, enkä osallistunut siellä mihinkään tapahtumiin. Halusin näyttää, että tämän kylän kunnalle ei ainakaan haluta kuulua.

Mistä kenkä puristaa? Ollaan suomalaisia eikä ranskalaisia. C'est la vie. Maku- ja tabuasioista saa joskus kiistellä. Kissa pöydälle! Muutosta ei voi syntyä, jos ei epäkohtia oteta esille avoimesti.

Tehdään nyt itse numeroa itsestämme, niin meidätkin huomataan, että ollaan oltu olemassa jo 18 vuotta. Ja Nukkenallemuseo on visiitin arvoinen.

Nukkenallemuseo yhdistyksen alkuvuosi 2018

Tässä Nukkenallemuseon elämää viimeiset puoli vuotta:

http://myoldbear.free.fr/textes/finnois/yhdistyskirjekesa2018.pdf

Siinä kerron kevään suurimmasta hankinnasta, näistä ranskalaisista 1800-luvun lopun Badeuille'n valmistamista huonekaluista:

Viime kesänä ostettu englantilainen nukketalo 1800-luvun lopulta on täyttynyt vähitellen kuluneen vuoden aikana. Tauluja puuttuu vielä seiniltä. Ja voi sitä muutenkin täydentää.

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157663945515667 Siinä kuvasarja, miten tämä nukketalo alkoi taas elää.

Kesä 2018 alkua

Nyt alkukesällä olen voinut viedä museomainoksia moneen ilman suuntaan: Muutama Toulouseen, Alèsin kirjastoon, eri turistitoimistoihin: Anduze, Alès, Nîmes, Valence, St Ambroix, Sommières, Vézénobres, Lyonin Guignol museoon, Uzèsin Karkkimuseoon, kahteen hotellin: Montpellier ja Lyon, ja muutamalle leirintäalueelle Anduzeen.

Viime viikolla menin siskoja vastaan Flixbussilla Nîmesistä Lyoniin (218km). Sinne he tulivat myös Flixbussilla Zürichistä.(335km). Se oli ollut yllättävän hieno ja pittoreski bussimatka Jura-vuoristo ja Alppimaisemineen. Lyonin matkalla nähtiin Provencen Montélimarin kohdalla suuret lilat laventelipellot kukassaan, jotka jäivät mieleen muistona tästä alkukesästä siskojen matkassa.

Tässä pari Anna-Maijan bussista ottamaa Sveitsin kuvaa. Onneksi ikkunat sattuivat olemaan puhtaat sillä reisulla.

http://www.musee-de-guignol.fr/

Yllä linkki Marionetti museosta, jonne kerkisin piipahtamaan ennen kuin menin siskoja vastaan linja-autoasemalle. Parin ja puolen tunnin sisällä hain valmiiksi meille hotellin paikan, turistitoimiston ja ihme ja kumma antiikkiliikekin sattui matkani varrelle, jonne menin katsomaan utelaisuuttani. En sieltä tyhjin käsin tullut pois, vaan iso kassi mukanani ja siinä merkkausliina vuodelta 1847, 65€:lla se oli halpa ja harvinainen. Lisäksi jätin sinne museomainoksia. Myyjä oli yhtä puhelias kuin minä, kun antiikin harrastajia ollaan small talkia syntyy tyhjästäkin.

Lyon on mielenkiintoinen Helsingin kokoinen yli puolen miljoonan asukkaan kaupunki. Ei keritty paljoa näkemään tällä kertaa. Nukuttiin yö hotelli Bretagnessa, koska oli taas junalakko epävarmoine yhteyksineen. Sitäpaitsi oli halvempaa nukkua yö hotellissa ja tulla seuraavana aamuna halpabussilla 12 eurolla Nimesiin kuin mennä mahdollisesti kulkevalla yömyöhäjunalla 50€. Junia on oppinut välttämään Ranskassa ikuisten lakkojen takia. Ja hotelliyö oli tervetullutta lepoa siskoilleni pitkän matkan jälkeen. Ylellisyydeltä se tuntui. 27€ per henkilö, ei ollut kallis.

Tässä Tuula isosiskon koulupiirustus 60-luvulta. Me olemme siinä hiihtämässä yhdessä.
Tuula on museoyhdistyksemme rahastonhoitaja, Anna-Maija on sihteeri ja minä Ulla-Maija olen puheenjohtaja. Tuula kirjoitti vieraskirjaan.