Museouutiset kesä 2020

http://myoldbear.free.fr/textes/finnois/yhdistyskirje31.8.2020.pdf

Tässä uusi yhdistyskirje. Tämä on myöhässä. Korona vuotemme on ollut shokeeraavaa, museosulkemisineen ja muutenkin, ettei ole ollut pontta kirjoittaa.

Alla kuva tämän vuoden hankinnasta. Nunnakoulu 1900-luvun alusta.

 

Nukkejen ja nallejen vahtikoira

Tässä Twitteristä löydetyt koronariskit

Tässä esimerkki miten pienestä voi tartuttaa paljon ihmisiä:

https://www.verkkouutiset.fi/oireeton-tartutti-71-henkiloa-yhdella-hissimatkalla/#aca5f599

Isabelle

http://isa-degermann.com/index.html

Siinä linkki ystäväni Isabellen sivuille.

Koronapilven alla

Puhelin soi, Isabelle soitti. Entinen pariiisilainen. josta tähän blogiini kirjoitin yksi kerta.

Hän asuu n.75km täältä ja oli käymässä ystävien tykönä naapurikylässä. Nyt hän oli menossa Gardon jokeen uimaan ja käski minuakin. En minä ole siellä koskaan ollut uimassa. Joten en mennyt nytkään. Isabelle lupasi tulla katsomaan museoon, jonka hän näki kokonaisuudessaan 2000-vuoden ensimmäisenä tai toisena vuonna. Joten yllätyksiä oli luvassa. Nimittäin tämä kokoelmani on täysin muuttunut alkuajoista, jolloin oli pääasiassa itsetehtyjä nukkeja ja nalleja ja vain vähän vanhaa. Nyt on toisin päin, melkein kaikki vanhaa.

Sovittiin tunnin päästä, jotta kerkiän valmistelemaan museon. Koska vähäisten vitriinien vuoksi suuri osa on peitetty kankailla pölysuojaksi. Pudistelin niitä monia kangaspeittoja varmaan puolisen tuntia ja järjestelin paikkoja. Haukun peti piiloon keittiönurkkaan verhon taakse, jossa on sen paikka aina kun museoon tulee ihmisiä.

Kello 16 Isabelle soitti ovikelloa. Tässä tuntumaa korona-ajan museovisiitteihin. Olin varautunut, että yhtä hyvin kaukaa tullut ystävä kuin vieraskin voi tänne sen koronan tuoda. Maskinaamassa avoin oven. Kerroin koronapelostani. Hänellä ei ollut maskia. Ja myöhemmin selvisi miksi.

Ihanaa, kun joku oli kiinnostunut museosta pitkästä aikaa sitten hiihtolomien. Kukaan ulkopuolinen ei ole täällä käynyt, paitsi ystävät maaliskuussa, kesäkuussa yksi lyhyt käynti myös. Ollaan noudatettu kontaktikieltoja. Vaikka pitkältä se tuntuu jo.

Olin suunnitellut, että puhuminen on kielletty, koska korona leviää puhuessakin. Mutta nyt ystävän tullessa se lupaus oli vaikea pitää, vaikka maskikin oli. Oudolta olisi hänestä tuntunut. Sanoin, että mennään sitten visiitin jälkeen ulos kävelylle, ulkona on helpompi puhua ja vaarattomampaa.

Paljastui, että Isabelle kuuluu siihen ihmisjoukkoon, jotka vähättelevät kaikkea, eikä seuraa pahemmin uutisia, vaikka tartuntatautilain mukainen ohjeisto on kansainvälisesti annettu joka paikkaan. Hänen omaan maailmaansa se ei sovi. Joten sen suhteen me olimme kaukana toisistamme, täysin eri maailmoissa tai todellisuudessa. Minä olen helmi-maaliskuusta lähtien ollut koronan takia varpaillani. Toisaalta sekin on opittu käyttäytymistapa vanhemmilta. Varovaisuus. Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa.

Mutta hyvin meillä hänen kanssaan muuten synkkaa. Ja hienoa, kun ei ole kuin päivä pari ikäeroa! Hyvä huumorintaju lisäksi. Hauskaa on ollut ja mukavia muistoja jo vuodesta 1992, kun tutustuttiin Pariisissa.

Vähän tästä jäi pieni pelko, ettei se korona tullut taloon kuokkavieraana hänen mukanaan. Ikkunat olivat auki kuten aina ja ulko-ovi myös hänen vierailunsa aikana. Vielä kävelylenkkimme jälkeen oltiin haukun kanssa ulkona, jotta tuli lisäaikaa talon tuuletukseen. Ongelmana ovat juuri ahtaat tilat, joissa hyvä läpituuletus ei ole tarpeeksi nopeaa.

Isabelle sanoi, että hänellä oli jo korona helmikuussa. Testiä ei ollut, joten ei se varmaa ole. Hänestä  koronavirus vaarat ovat valetta, jota meille syötetään. Uskomatonta, miten niin voi ajatella. Jos ei seuraa pahemmin uutisia, eikä uutiskuvia koronasairaista, sellaista se on. "Onnellinen tietämättömyys", joka voi olla kohtalokasta. Hänen suhtautumistaan voisi sanoa denialismiksi, kieltämiseksi. Jos se on opittua Ruotsissa asuvilta 5 sisarukseltaan, voi kuvitella. Siellä Tegnell ajaa laumasuoja ilman rokotusta strategiaa, joka on kyseenalaistettua yleensä kaikkialla, koska siinä  kansa asetetaan suureen vaaraan ilman mitään tartuntatautilain vaatimaa suojausta tappavalta taudilta.

https://twitter.com/1000histoires Siinä Twitter keskustelua koronasta ja muusta.

https://news.sky.com/story/coronavirus-warning-from-italy-effects-of-covid-19-could-be-worse-than-first-thought-12027348

Tämä kenraaliharjoitus oli opettavainen elokuuta ajatellen, avataanko museo vai ei. Kotiväki sanoo, ettei avata. Sama ajatus tuli minulle mieleen. Korona on saanut melkein ruton maineen. Vaikka tekisi hyvät säännöt, mutta niiden noudattaminen ei ole helppoa, jos tulee sellaisia ihmisiä, jotka vähät välittävät tilanteen vakavuudesta. Ystäväni oli ymmärtäväinen, vaikka olimme eri mieltä. Mutta niin ei aina ole.

Tänään olin naapurikylässä Anduzessa. Huomasi, että turistisesonki on alkanut. 3 500 asukkaan kylän ihmismäärä moninkertaistuu parina kesäkuukautena. Se oli jo kuin pikkukaupunki. Katselin siellä ihmisiä, joita olen aina toivonut tänne museoon ja vienyt samalla museomainoksia turistitoimistoon. Nyt en vienyt. Ja ajattelin, että tätä koronakansaa ei haluta museoon. Niin ajatukset voivat muuttua.

Parempi siirtää parempiin päiviin museokäynnit. Syystalvea siihen suunnitellen, tilanteen mukaan.

Mielenkiintoista olisi kuitenkin kuulla turisteilta, jos näitä nukkeja ja nalleja kaivataan yhtään.

Mitalin toinen puoli

L'urticaire (nom féminin, latin : urticaria, dérivé de urtica, ortie).
https://fr.wikipedia.org/wiki/Urticaire

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nokkosihottuma

Olin nähnyt tuon sanan sanakirjassa ja ihmettelin, mitä se tarkoittaa. Nokkosihottuma suomeksi. Miten se voi liittyä nokkosiin?

Vuonna 2000 sain kokea sen nokkosihottuman konkreettisesti ja tuntea "polttavat nokkoset" ihollani kivuliaasti kuten joskus lapsena vahingossa nokkoskasassa.

Viime yönä tuli muistutus tuosta taudista. Ja siitä, miten vähällä olen tänä kesänä ja viime vuodet päässyt vuoden 2000 alkuun nähden, jolloin sain sen diagnoosin.

Se on alkanut yleensä täsmälleen kesäkuun 1.yönä ja jatkunut syyskuun alkuun. Oireet vain öisin.

Tämän vuoden kesäkuussa olen pärjännyt muutamalla antihistamiinilla, ei joka päivä ole tarvinnut kuten ennen.

Nyt yöllä heräsin yhtenään rasvaamaan ihoani joka paikasta, käytin vain tavallista rasvaa, 2000 vuoden alkuaikoina ei meinannut kortisonikaan auttaa, vaikka joka ilta otin antihistamiinin. Piinallista oli nytkin. Siirsin petini aukinaisen ikkunan lähettyville.ja otin vielä paracetamoolin. Lopulta aamuyöstä tuli uni. Autuaallista. Mikä helpotus, kun edes muutama tunti unta.

Silloin vuonna 2000 kävin allergologilla ja haettiin syytä ihottumaan. Ei löytynyt. Mutta myöhemmin olen huomannut, että kesäiset trooppiset yöt sen aiheuttavat. Ei Suomessa minulla ole koskaan sellaista ollut.

Stressiä myös epäiltiin syyksi. Vuonna 1998 ostin tämän talon ja vuonna 2000 perustin museon. Kaikki ulkomailla isoine riskeineen. Siinä stressiä tarpeeksi. Monet taudit ovat psykosomaattisia.

Lisäksi alkuvuodet olin aina sairaana, sain kaikki mahdolliset liikkeellä olevat taudit. En koskaan ennen elämässäni ole niin paljoa sairastanut. Mutta siihenkin olen löytänyt hyvän selityksen, ei pelkästään ilmastonmuutos. Ystäväni Natalie lapsiperheineen asui kylässämme ennen ja kävin heillä kylässä päivittäin. Sain kaikki taudit noilta lapsilta. Tämä on tullut mieleen nyt, kun THL on väittänyt, ettei korona tartu lapsista. Minun sairastelut loppuivat kuin seinään, kun Natalie muutti kauemmaksi, enkä voinut enää mennä sinne kuin harvemmin.

Nyt tuli kerrottua näitä vähemmän toivottuja kokemuksia, kun toteuttaa unelmansa. Usein unelmista puhutaan ja niihin rohkaistaan, mikä on ihan oikein. Mutta noista niiden "kylkiäisistä" ei aina tiedetä ja niistä usein vaietaan.

Nyt koronakesänä, kun museo on ollut kiinni eikä ole varmaa uskaltaako sitä edes ensi kuussa avata, on ilokseen huomannut, että sille löytyi se toivottu paikka auringossa. Unelma toteutui. Ja oli siis vaivan arvoinen.

Keinutuolissa vanhuksena kiikkuessani voin muistella näitä suuria suunnitelmiani, suuria odotuksiani ja suuria pettymyksiäni. Kaikkea on tarvittu, kaikella on tarkoitus. C'est la vie.

En sanoisi yhden laulun sanoin, "en päivääkään vaihtaisi pois..."

Vaan ennemmin sanoisin virren 341:1 sanoin, "Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea. Kiitos sulle kirkkahista, keväisistä päivistä. Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä."

Suuret syntymäpäiväjuhlat

Pappa oli viettänyt 90-vuotispäiviä. Suku oli koolla ja kyläläisiä oli tapahtumaa juhlimassa. Se oli harvinaista 50-60-luvun taitteessa, 90kymppisiä ei ollut paljon siihen aikaan. Niistä syntymäpäivistä on perhekuva, me olimme kaksosiskon kanssa niin pieniä, etten muista siitä mitään.

Isosiskolla oli 7-vuotissyntymäpäivä tulossa seuraavana vuonna. Pappan mallin mukaan niitä sisko suunnitteli ja ajatteli järjestää itselleen myös yhtä hienot synttärit. Kaikki naapurit piti käydä kutsumassa tätä suurta uutta tapahtumaa varten. Vain kerran elämässä täytetään 7 vuotta ja sitä paitsi silloin aloitetaan myös koulunkäynti, joten oli juhlan aika.

Yksi vanhaemäntä kylässä jäi käymättä, mutta kutsu piti myös hänelle viedä. Puhelimella se sujui. Mutta kyllä tyttöä jännitti, kun hän soitti Seppälän vanhalle emännälle, joka asui lähellä Seppälän poikien putkitehtaan vieressä, kylän kuuluisa paikka.

Lopulta tuli se suuri päivä. Äiti ja tätimme olivat valmistelleet kovalla vaivalla kaikkea hyvää tarjottavaa pipar- ja juhlakakkuineen, kun kerran oikein kylä oli komeasti käsketty 7-vuotispäiviä juhlimaan. Eivätkä ne olleet mitkään lastenkekkerit, vaan isoja ihmisiä tuli talo täyteen, arvokas tapahtuma, kuten pappankin syntymäpäivät olivat olleet.

Kun vieraat olivat saapuneet ja kaikki oli seurustelemassa kahvipöydässä, isosisko sai uuden idean veljen ja tämän kaverin kanssa, hiihtämään voisi nyt lähteä. Joten syntymäpäiväsankari muiden lasten kanssa jätti kaikki vieraat vanhempien hoidettavaksi.

Lahjoja tuli paljon, juuri odotetusti. Ja tyttö oli tyytyväinen juhliinsa. Kaikki tulivat ja juhlat menivät hyvin.

Tästä syntymäpäivästä on jäljellä vain yksi konkreettinen muisto, tämä kuvan nahkainen palakassi, josta sangat ovat kovassa käytössä kadonneet. Sen toi se puhelimella kutsuttu Seppälän vanhaemäntä.

Seppälän  Tiiliputkitehtaan tarina sivuineen:

https://tiileri.fi/tiilerin-tarina/

Hyvää Juhannusta!

Täällä Ranskassa sitä ei vietetä Juhannusta, tavallinen päivä. 

Tämä taulu on muisto Helsingin ajoilta. Piti tyhjäntää asunto, kun muutin pois. Myin huonekalujani, myös vanhan laiskanlinnan. Sillä laiskanlinnarahalla ostin tämän taulun, koska se oli helpompi varastoida.

Ruotsalaisia lihapullia

Kontaktiton elämä alkaa välillä tuskastuttaa. Ja huomaa, ettei virtuaalimaailma netissä tai Skype:ssäkään riitä. Kaipaa ihmisten ilmoille. Ihminen ei ole saari, sanotaan.

Vaikka toisaalta nyt on helpompaa, kun ei olla enää niin ankarassa karanteenissa kuin maaliskuun puolesta välistä toukokuuhun. Se muistutti sota-ajan vaaroista, jolloin piti suojautua pommisuojiin pommituksia. Koronasota on myös tavallaan taistelua, sodankäyntiä. Koronapommit vaan ovat toisenlaisia. Nekin voivat tappaa tai vammauttaa.

Joten on piristävää, kun puhelin soi.

Eilen Isabelle soitti. Ihana yllätys. Me olemme yhtä vanhoja, 2 päivää eroa. Hän on puoliksi ruotsalainen/ranskalainen. Me tunnetaan Pariisin Raamattuopisto ajoilta v.1992. Hän on taiteilija,  maalasi ennen Montmartren kukkalalla taiteilijoiden kanssa. Nyt hän asuu Gardin alueellamme.

Tunsin heti äänestä ja naurusta, koska persoonallinen. Sama minulla, minutkin tunnetaan aina äänestä ja kaksossisko. Isabellen kanssa olemme vielä kotoisin molemmat 6-lapsisesta perheestä. Nyt me olemme talokaupoissa, haetaan taloa alueeltamme. Hän isompaa, minä pienempää. Joten meillä on paljon yhteistä.

Jos voisikin aina niin ajatella ihmisistä, mitä kaikkea on yhteistä, mutta usein ajatellaan toisin päin.

Pariisin muistoja tulee mieleen. Kun aloin matkata Suomen ja Ranskan väliä vuodesta 1992, tulin usein Pariisin kautta ja Isabelle majoitti minut yöksi ennen tänne Etelä-Ranskaan tuloa junalla. Lisäksi amerikkalainen Irene Raamattuopiston henkilökuntaa, ystävystyttiin, ja hänen tykönä olin myös yötä tänne tullessani. 

Reissasin tätä Suomen-Ranskan väliä vuodesta 1992-1998, kunnes löysin tämän talon ostaa. Se oli vuosien suunnitelma. Eikä kaikki siihen uskoneet, vain ystävät. Minä kuljin tänne kuin johtotähteä seuraten. Museo siitä syntyi lopulta, vaikka olin suunnitellut kahvila-konditoriaa! Harrastin siihen aikaan leipomista.

Muistan, kun kerran Isabelle teki meille ruuaksi ruotsalaisia lihapullia ylpeänä ruotsalaisista juuristaan. Koko elämänsä hän on Ranskassa asunut, muut sisarukset ovat Ruotsissa. 

Isabellella on Pariisissa hieno asunto, jonka hän myy ja ostaa talon tältä alueelta. Hänelläkin on talohanke ollut jo vuosia, kuten minullakin. Kyllä se jonain päivänä toteutuu kuten minunkin. Ei ihan vielä uskalla mennä koronan takia taloja katsomaan, vaikka netissä voi kyllä niitä seurata. Eri kyliin täytyy myös tutustua sitä varten, eri vaihtoehtoja. Ihan tästä läheltä en saa budjetillani sellaista taloa, jossa on myös pikkupiha tai muuta, missä voi olla ulkona pitkän kesän aikana. Museokokoelmalle pitää sitä ennen löytää paikka Suomesta. Joten mutkia on matkassa.

Tässä talossani ei ole ulkotilaa, vaan pikkukatu. Vaikka maaseudulla ympärillä joka ilmansuunnassa on kivoja kävelyteitä.

Maaseutu on noussut arvossaan tämän pandemian aikana. Kaupunkien ahtaat betonikylät ovat olleet vähemmän mukavia paikkoja elää neljän seinän sisällä. Mediassa on kerrottu yleismaailmallisesta muotisuunnasta paluusta luontoon.