HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

Tuo kuva on koulun lukukirjasta Kuosmanen-Merenkylät 1964.
 

Aika on rakentaa, aika hajottaa

Tässä kaikki 8 kuvakirjaani nyt valokuva-albumina tai scrapbooking. Olen ollut ihmeen motivoitunut niitä tekemään. Vaikka nykyään kirjoja myydään kirpparilla pilkkahintaan, täytyi minun saada nämä museovuodet tallennettua paperimuodossa eikä vain diginä.

Tuo viimeinen 8.Vieraita talossa on isosiskon antama idea. Muisto museokävijöistä kuvakertomuksin 18sivua, loppuosaan lisäsin nalleja, koska piti tulla 26sivua täyteen.

Tämä korona pandemia on ollut suurten muutosten aikaa. En olisi vielä halunnut sulkea museota ja se näkyy näiden kuvakirjojen tekovimmassa, kuin viimeiset hetket olisivat käsillä. Mitä haluan ottaa mukaani Suomeen, kun museon aika täällä Ranskassa loppui. Se toi minulle paljon vaihtelua. Sen jälkeen ympyrät ovat pienentyneet.

Kun luen paikallista Midi Libreä, jossa kerrotaan turismista alueella tai muuta, ajattelen, nyt on loppunut minun ja museoyhdistyksen suunnitelmat tänne vieraaseen maahan. Tämä on taakse jäänyttä aikaa. Uudet suunnitelmat on nyt Suomessa. Tuntuu oudolta. 

Kun ostin tämän talon 1998, tämä oli unelmatalo. Ja se on tehnyt hyvin tehtävänsä, voi sanoa, kun sain pitää siiinä museota parikymmentä vuotta. Toisaalta nyt tämä unelma on särkynyt, aikansa kutakin. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. C'est la vie! Sellaista elämä on. Ei mikään ole ikuista.

Vieraita talossa

Isosisko antoi minulle tehtävän. Tee museokävijöistä vielä yksi kuvakirja. Joten tuumasta toimeen. Hain tietokoneelta kuvia, joita olen ottanut eri vuosina museokävijöistä 2005 jälkeen, jolloin aloin kysellä, jos saa niitä laittaa museopaivakirjaani tai facebookiin, joka museolla oli silloin. Sitä aikaa ennen on myös kuvia, mutta niitä en voi tähän laittaa, koska en ole kysynyt lupaa.

Ensimmäisiin 18 sivuihin tulevat museokävijöiden kuvat, lopussa 26:een asti on kuvia vanhoista nalleistani.

Niin tulee tallennettua myös museokävijät. Erilainen näkökulma kotimuseoon, kun peilataan talossa olleita ihmisiä ja vähemmän esillä olevia tavaroita. Vähän samaa, jos teatterissa yleisö joutuisi valokeilaan näyttelijöiden, esiintyjien sijaan.

Minulla on yksi erikoinen amerikkalainen kuminukke 50-luvulta. En tykännyt siitä ostaessani, mutta sen erikoisuuden takia sen ostin netistä kerran. Siitä on tullut suosittu, vaikka monet sitä myös kauhistelevat kuten minä. Museokäynnin loppuvaiheessa olen sen näyttänyt ihmisille. 

Sanon, katsokaa, miten nukke itkee, nukkuu ja nauraa, kun käännän sen kolmipäistä päätä. Siinä vaiheessa melkein kaikki ihmeissään nauravat, koko porukka, hauska se on, kun saa hymyn huuleen vielä lopuksi jokaiselle enemmän tai vähemmän. 

Lapsille tuo nukke on täyttä totta. Kertovat varmaankin jälkeenpäin kotona, miten täällä yksi nukke elää.

Tästä pienestä "nukketeatteri esityksestä" tulee mieleen koulun psykologian kirja, jossa kuvataan yleisöä teatterissa, miten ihmiset reagoivat eri tavoin samassa tilanteessa. Mielenkiintoista. 

Sukulaisista, ystävistä ja tuttavista, jotka ovat täällä käyneet teen tavallisen valokuva-albumin. 2000-vuoden alussa kehitettiin vielä valokuvia. Vasta 2004, kun kävin atk-kurssin ja hankin tietokoneen ym. digikameroineen tuli digikuvat.

Koiran kanssa matkalla

Tässä tänään Dixie siskojen kanssa aamulenkillä Etelä-Suomen metsämaisemissa 3000km Etelä-Ranskasta. 

Ilman internetin apua en olisi selvinnyt tästä matkasta. Valmistelin sitä ajan kanssa pikkutarkasti kuin salapoliisi.

Paljon kysymyksiä ilman vastauksia. Joten selvitettävää oli. Miten onnistuu pääsemään rautatieasemien junanvaihdoista monine mahdollisine pitkine asemakäytävineen ja jyrkkine rappusineen vanhan koiran kanssa, sellaisen, joka ei enää ilman apua pysty rappusia kulkemaan ylös ja alas? Miten lentokentillä niistä selviää? Entä liikkuminen junassa valtavan koirankopin kanssa ja hidas koira mukana? Matkalle lähdettiin kuitenkin netistä löydettyjen tieto-ja kuvavinkkien avulla. Ne rauhoittivat matkastressiä.

Kun Nîmesissä päästiin vähän aikaisempaan junaan kuin oli varattu paikka, se helpotti Marseillen junan vaihtoa, koska oli tunti aikaa vartin sijaan. Olin ottanut yhteyttä Marseillen rautatieasemalle ja saanut tietää, että samalla tasolla olivat junat, joten ei hätää rappusista. Lisäksi löysin netistä Marseillen rautatieaseman pohjakaavan, josta selvisi, että kaikki junaraiteet olivat yhdessä kulmassa samalla tasolla. Nimittäin suurilla rautatieasemilla kuten Saksassa yksi kerta jouduttiin hakemaan raidetta toiselta puolelta rautatieasemaa ties kuinka kaukaa.

Marseillessa päästiin Nizzan junaan ongelmitta ja paikka saatiin ovien vierestä, yksi ystävällinen ranskalainen likka antoi paikkansa, kun tulimme taakkojemme kanssa sinne. Koiran häkki kahdessa osassa oli valtava ja painava, yli 7kg. Paikat junissa, busseissa ulko-ovien vieressä ovat parhaita, koska junien pysähtyessa asemilla ilma vaihtuu ja tuulettuu välillä, ei ole liian suljettua, umpinaista koronavirus vaarassa, vaikka FFP2 maski aina päässä onkin.

Kun saavuttiin Nizzaan, oli tärkeää tietää sen monista rautatieasemista, ettei jää pois Nizzan keskustan rautatieasemalla, vaan uudella St Augustin rautatieasemalla, joka on ihan lähellä lentokenttää. Siitä oli nähnyt kuvan netissä, että asema on ylhäällä korkealla rappusineen ja niiden vieressä on hissi. Sillä alas katutasoon, josta läheltä menee ilmainen raitsikka yhteys lentokentälle muutamassa minuutissa. Joten sinne seuraavaksi. 

Kun oltiin perillä Nizzan lentokentällä, mentiin sisälle. Aloin koota koiran kuljetushäkkiä, onneksi mukava saksalainen rouva tuli avuksi. Pyörät vielä häkin alle, niin päästiin helpommin kulkemaan. Mutta parasta oli lentokenttäkärryjen löytäminen, sai niitä hakea vähän aikaa ulkopuolelta, kun häkin sai sen päälle, liikkuminen oli helpompaa. Niin kului iltapäivä aurinkoisella kesäisellä säällä ulkona. Vasta illalla oli lento.

Kun lentoaika lähestyi, mentiin kentälle kauas nurkkaan, josta ei näkynyt turvatarkastukseen, johon lopulta koira viedään. Olin ajatellut, että virkailija voi sanoa koiran kopin olevan liian jäntti. Joten otin pyörät kopin alta pois kuten pitää ottaa ja asetin sen lentokenttäkärryn päälle, koiran houkuttelin sisälle herkulla. Mutta voi kauhistus, kun se pelästyi tätä kamalaa vankilaa, jonne joutui. Ulkoapäin koppi näyttää koiralle sopivalta, mutta jos näkee, miten pieneltä se silti näyttää silloin, kun koiraa sinne houkuttelee sisälle. Pelkäsin virkailijan reaktiota. Vaikka täysin normien mukainen se on. Ostin netistä, jossa hyvät valikoimat. Ennen nettiaikaa mahtoi olla vaikeaa sellaisia löytää! Kovat vaatimukset ovat lentoyhtiöillä, tämä oli Norwegian lentoyhtiö.

Loppujen lopuksi hyvin meni lentotarkastus ja haukku lähti edeltä kopissaan lentokoneeseen.

Olin varannut paikan itselleni lentokoneen takaosasta, johon kuulema kannattaa mennä viimeiseksi sisälle maski päässä ja saapuessa ulos ensimmäisenä. Koska paikallaan oleva lentokone voi olla virustäytteinen, ilmanvaihto alkaa vasta koneen ollessa ilmassa. Niin olen oppinut twitterin porukalta.

Loppumatka sujui helpommin Suomessa, kun sain vetää perässä koiran kuljetuskoppia kokonaisena eikä koottavana kahdessa osassa kantaen. Vantaan lentokentällä pääsi taas hississä lentokenttäkärryillä kuljettaen koppia junaan asti. Ja junaa vaihtaessa voi hyvin vetää perässään sitä koppia koira vieressä seuraten. Kopin pyörät alla eivät ole kovin hyvin liikkuvat, parempi se on kuljettaa lentokenttäkärryllä joka paikkaan, missä vaan voi.

Tällainen keskikokoinen koira kulkee ruumassa, pikkukoiria voi viedä sisällä lentokoneessa, joten niiden kanssa matkustaminen on helpompaa.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Kun palasin Ranskaan, ystävä kysyi, missä Dixie on? Hän luuli, että kuljetan sitä edestakaisin. Hänellä ei ole käytännön kokemusta ison koiran kuljetuksesta lentokoneessa, teoriassa kaikki on helpompaa kuin käytännössä.

Viiden vuoden koti-ikävä

Tässä Dixien kanssa keittiössä touhuamassa, kun oli saavuttu pitkän matkan jälkeen kotiin. Tein puolukkatorttua, banaani-, sitruunakakun, pizzaa ja saksanpähkinäleipää. Mukavaa oli leipoa ja kaikki meni kuin kuumille kiville.

Pyhäinpäivänä muistettiin vanhempia ja tätejämme, jotka ovat kylämme hautausmaalla. Äiti ja isä ovat muistoissa läsnä joka paikassa kotona. 

Koira on hyvin sopeutunut uuteen kotiinsa. Sillä on nyt luontoa ympärillä, heti, kun ulko-oven avaa, eikä kivistä katua kuten Ranskassa. Vaikka Lézanin keskustassa on kivikylää, sen ympärillä luontoa on joka ilmansuunnassa. Mutta vanhalle koiralle on parempi, kun on piha.

Kun aloin tätä matkaa valmistaa syyskuussa, kaksoissisko sanoi, nyt kannattaa tuoda haukku Suomeen. Siinä oli aika pähkinä purtavaksi. Mutta surffailemalla netissä ratkaisu löytyi lopulta, junalla Nîmes-Marseille-Nizza, josta suora lento Helsinkiin. Ison koiran kuljettaminen on monimutkaista ja kallista, koska se kuljetetaan isokokoisessa koirakopissa, joka vastaa lentoyhtiön vaativia normeja ja eläinlääkäriltä pitää olla todistus matolääkityksestä ja terveestä koirasta. Kuljetin sitä painavaa koiran koppia ensin kahtena osana junassa, vasta lentokentällä kokosin sen. Ei ole suositeltava suoraan sanoen yksin matkustaa koiran kanssa, alussa lähtiessä se näytti mahdottomalta tehtävältä. 

Mutta kiitos ystävällisten ranskalaisten ja saksalaisen, joka kokosi sitä koppia minun kanssani lentiokentällä. Näitä auttavia käsiä tuli ihmeesti matkan varrella. Haukku sai paljon huomiota, kun se oli ihmeissään ihmispaljoudesta kaikkialla. Se tuijotti ihmisiä silmät pyöreänä ja ihmiset hymyilivät sille tai seurasivat huolestuneina vanhan koiran hitaita askelia. Eläimessäkin näkyy lapsuus, nuoruus ja vanhuus kuten meissä ihmisissä. 

Siskojen kanssa oltiin suunniteltu kirpparikierros, kun tulen Suomeen. Joten Loimaan ja Forssan kirpparit kierrettiin. Lisäksi käytiin Loimaan Sarka museossa. Kuvassa kirpparilöytö nalle kympillä, ei niin halvalla niitä yleensä saa, joten silloin täytyy ostaa. Vanhoja kirjoja myydään paljon pilkkahintaan nykyään, tuo maksoi 8 euroa. Koulusalkun sain parilla eurolla. Lasten liikennenaapinen on kotoa kammiosta löydetty, se tulee Koulunäyttelyyn salkun kanssa.

 

Siinä tutun näköinen suomalainen keittiö 1948, samantapainen meillä oli kotona ennen.

Koko matkan pidin FFP2 maskia sisätiloissa ja tahdoin siskotkin museossa ym. pitämään. En olisi tullut terveenä kotiin maailmalta, jos en olisi ollut niin varovainen pandemiassa.

Ennen koneita-näyttely oli liikuttava! Miten suurella vaivalla ja kekseliäinä ennen tehtiin töitä ja niinkin pärjättiin, elämä meni eteenpäin ja kehittyi vähitellen. Oltiin tyytyväisiä vähään. Meille nykyajan ihmisille se on opettavaista nähdä.

Minun maaseutuni-näyttely oli myös hyvä, nostalginen aikamatka lapsuuteen. Sarka museossa kuluu vaikka koko päivä noissa näyttelyissä. Traktori-näyttelyä ei me likat jaksettu enää kiertää. 

Viiden vuoden passiaikaa arvostellaan, että se on liian lyhyt, totta. Mutta se vei minut nyt Suomeen. Ja sain nähdä myös kaksi vanhaa mielenkiintoista taloa...jos se museohankkeemme etenisi. Tyhjäkäyntiä on ollut jo kauan. Mutta sanotaan, että hiljaa hyvää tulee.

Ranskaan palattuani voin sanoa, etten ajattele suomalaisen runoilijan V. A. Koskenniemen tavoin, että "yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin..."

Dixien eläkepäivät

Kuvassa Dixie lepää Nizzan lentokentällä kuljetuskoppinsa vieressä. Onneksi sattui olemaan kaunis kesäinen ilma ja oltiin pitkä puolenpäivän odotusaika kentän ulkopuolella. Kuva on huono, 35euron kännykälläni otettu.

Haukku oli ihmeissään joka paikassa, kun ensin junalla matkustettiin Nîmesin kaupungista Nizzaan, Marseillessa oli junan vaihto. Se ihmetteli, mihin nyt oikein matkataan, kun päivätolkulla ollaan tien päällä. Kun vielä lentokoneeseen mennessä piti joutua suljettuun kuljetuskoppiin, kuten kuvassa näkyy, se oli kauhuissaan poloinen, kuin rangaistuskoppi olisi, vaikka ei ole mitään pahaa tehnyt. 

Kun lopulta n.3 tunnin suoran lennon jälkeen saavuttiin keskiyöllä Vantaan lentokentälle, ihmettelin missä ihmeessä on haukkuni, kadonnutko se kultakimpale on? Matkalaukkujen vastaanotossa oli lentokenttävirkailija, joka ohjasi minut erikoiskuljetushuoneeseen. Siellä se 16.v.8kk koiran penikka minua odotti kopissaan yksinään. Kuulema piti viedä se tullin kautta, jossa koiran passi papereineen tarkastettiin. Siellä odotellessa tullioven ulkopuolella päästin kauheasta vankeudesta tämän koiraraukan. Riemuissaan se tuli ulos ja käveli ympäriinsä vapaudestaan nauttien vanhan koiran hatarin askelin. Tullimies tuli katsomaan, kerroin miten asiat Ranskassa olivat hoidettu, ei tarvinnut Dixien passia näyttää, hän luotti Ranskan viranomaisiin ja nauroi tätä hauskaa koiravanhusta, josta ikä näkyi. Villin näköinen koira, joka oli varmaan söpö pentuna, on yhtä söpö vanhana. Vaikka on se ollut aika hurjarotuinen ja ärhäkkä nuorena, pelokas aina puolustuskannalla, koska oli kaltoin kohdeltu ja siksi päätynyt koiratarhaan ja rescuekoira. 

Nyt ei siltä enää ääntäkään tule, vain joskus joissakin tilanteissa vähän äännehtii. Eläinlääkäri kuunteli sen sydäntä ja totesi hyvä sydän, voi matkustaa ja sai vielä matolääkityksen, joka vadittiin ennen lähtöä.

Niin Dixien kanssa matkattiin ensi kertaa lentokoneella Suomeen. 

Piti mennä uusimaan passi, jota en ollut kertaakaan käyttänyt viiden voimassaolevan vuoden aikana pandemian takia.

Viime yönä saavuin kotiin Ranskaan, ensilumesta arktisesta maasta auringonpaisteiseen pitkäkesäiseen Välimeren maahan. 

Talo on nyt tyhjä, kun lemmikkini on täältä hävinnyt ja jättänyt tyhjän paikan. Lohduttaa ajatus, että kotiSuomesta sen Dixien taas löytää.

Sadetta taivaan täydeltä

7.kuvakirja piti vielä tehdä. Se on kuin viimeinen museokäynti valokuva-albumin kuvin ennen sulkemista.

Tämä kirjan teko ja sen odottaminen postista oli mitä parhainta ajanvietettä, kun ulkona taivas oli uhkaava.

Viime viikot Gardin alueellamme ja muualla varsinkin Etelä-Ranskassa vuoristo-ja jokialueilla on ollut kovat tulvasateet. Se on stressaavaa, ei siihen koskaan totu tällainen pohjoismaalainen, ei Suomessa ole tällaista nähnyt.

Naapurikylä Anduze, joka on Sevennit vuoriston portti, sanotaan, laaksossa, siellä on usein suuret tulvavahingot. Gardon joki tulvii yli äyräiden, kun vuorilta vesi virtaa alas kuin vesiputouksista joka ilmansuunnasta.

Meidän Lézan kylä on 8km:n päässä enemmän tasamaata. Ei silti täälläkään olla aina rajuilmojen tuhoilta suojassa, joka paikkaan ne voivat ulottua. Siksi saa jännittää, sydän hakkaa, putoaako vesitaivas päälle. Sellainen tunnelma usein tulee noista luonnon katastrofi-ilmoista. Ja ukkosta aina pelkää. Nyt se oli lähinnä loppumatonta sadetta enemmän tai vähemmän ja paikallista. Salamointia näin vain kerran, vaikka uutisissa oli luvattu kovaa ukkosilmaa ja rakeita.

Toistaiseksi nuo sateet eivät pahimmillaan osuneet kyläämme tällä kertaa. 

Alla uutiskuvia:

https://www.midilibre.fr/2024/10/18/video-episode-cevenol-les-impressionnantes-images-des-intemperies-qui-ont-touche-la-france-ces-dernieres-heures-12269089.php

https://www.midilibre.fr/2024/10/18/le-gard-toujours-en-vigilance-orange-pour-crues-une-vingtaine-de-routes-et-ponts-barres-le-point-sur-la-situation-12269180.php 

Uutiskuvien mukaan satanut on joka paikassa Pariisia myöten.

Ajankohtaista

https://rokotepalvelu.fi/rokotteet/koronarokote/?gad_source=1&gclid=Cj0KCQjwmOm3BhC8ARIsAOSbapUAoiGq-cL4ydl7Oj06nA4o9zqaVITH3DVh9R9JogvT6xECQ4DYI7QaAqSxEALw_wcB

https://www.pyhahenrik.fi/ajanvaraus 

FFP2 maskin uskollinen käyttäjä sisätiloissa olen edelleen ja tungoksessa. Ilmasta korona leviää.

Siskot ovat nyt lukeneet 4 kuvakirjaani. Ja niistä on keskusteltu. Minun tuli mieleeni, että oli hyvä, kun niissä yhdistyskirjeissä kerroin myös ajankohtaisia asioita. Niin oli aina Nukkenallemuseossa museokävijöiden kanssa myös, puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä ja siksi se oli mukavaa. Ei me pelkästään nukeista tai nalleista puhuttu, tylsää se olisi ollut.

Joten nyt tässä myös ajankohtaista. Ranskassa 65 vuotta täyttäneille lähetetään kutsu koronaboosteri- ja influenssa rokotukseen. Keväällä sain 7. ja nyt saan muutaman päivän päästä apteekissa 8.koronaboosterin. Se on ilmainen.

Paikallinen Midi Libre lehti kertoo, että korona on taas lisääntynyt joka paikassa koulujen alkamisen jälkeen. Koulut ja lastentarhat ovat bakteeri-,viruspesiä. Vaikka tabu asia siitä on tullut, pää pensaassa monella kuten Suomen hallituksella ja eduskunnalla. Niin Titanicilla ajetaan päin jäävuorta. Siksi kannattaa olla varovainen. Jos vanhempani eläisivät, varovaisuusperiaatteella elettäisiin. Otan heistä mallia.

Kun muutin tänne Ranskaan 1999 kylässämme asui Nathalie ystävä perheineen. Kävin heillä useasti, koska oltiin läheisiä. Mutta sain heiltä kaikki kulkutaudit, joita oli liikkeellä, koska lapset olivat tarhassa ja koulussa. En ole koskaan ollut niin kipeä ennen. Onneksi kylässä on kaikki tarvittavat palvelut kuten lääkäri ja apteekki kävelymatkan päässä. Lisäksi sain silloin kesäisin nokkosihottuman kuumasta ilmastosta, se syy selvisi myöhemmin, ei minulla sellaista Suomessa ole koskaan ollut. Onneksi nykyään nokkosihottuma on paljon vähentynyt ja siihen on tehoava antihistamiini. Kun Nathalie ystävä muutti pois kylästä lapsiperheineen, minulta hävisi samalla kertaheitolla sairaudet kuin seinään. 

Huomenna 1.10 alkaa Suomessa koronarokotuksen ajanvaraus. Toisaalta jos tarvitsee rokotukseen kiireellisemmin, se on tehokas vasta parin viikon jälkeen rokotuksesta, voi hakea sen joistakin apteekeista tai Rokotepalvelusta, vaikka maksullinen yli 100euroa. Rokote suojaa vakavilta seurauksilta ja pitkältä koronalta. Se kannattaa, on perusterve tai ei. THL levittää väärää tietoa, koska he tekevät miljoonien pandemia businesstä koronasairaista ja kuolleista, julmaa! Seuraan kansainvälisiä koronatutkimuksia netissä.

Tässä lopussa kuva arsenikista. Sitä käytettiin yleisesti monella tavalla niin kuin se ei mitään vaarallista olisi ollut 1800-luvulla kohtalokkain seurauksin. Vasta, kun paljastui syy jatkuviin kuolemiin, se sai tappavan myrkyn maineensa, joka sillä on sen jälkeen ollut. Yksi arsenikin lisänimi oli kuitenkin jo silloin "perintöpulveri", joka näytti sen tappavuuden. Agahta Christien salapoliisiromaanien yksi aihe.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Agatha_Christie 

https://www.theatlantic.com/health/archive/2016/10/the-era-when-poison-was-everywhere/503654/ 

Korona-sana ei ole vielä samanlaisessa maineessa kuten rutto, kolera yms.tai tuo arsenikki, mutta kun kaikki valtavat tuhot paljastuvat eikä enää ole tabua, myös koronaa aletaan varoa kuin ruttoa.

Kukapa toiselle haluaa viedä kuoleman mennessään tai tuhota toisen terveyden? Ei kukaan. Mutta sitä koronan levittäminen on.

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/uutiset/e6ec0042-1a77-4c4a-886b-0bc80234317f

Alla kuvassa näkyy, miten paljon kaikki sairaudet ovat lisääntyneet nyt pandemian aikana, kun korona on tuhonnut vastustuskyvyn.

Vielä yksi asia. Koko pandemian ajan on seurattu myynnissä olevia vanhoja taloja netissä etuovi.comissa, kun uutta museotaloa hakemassa ollaan.

Viime päivinä huomasin yhden opetuksen, kun olen vertaillut talokauppojen tarinoita lehdissä. Onnettomia esimerkkejä siitä, miten terveys voi kaataa suunnitelmat. Kaksi talokauppaa oli tehty, yksi viime vuonna ja yksi nyt kesällä, molemmat ostajat ovat joutuneet perumaan kauppansa terveyssyistä. Arvata saattaa, korona on nopea kaatamaan terveetkin ihmiset. Vaikka THL tekee kaikkensa vähättelemällä ja aiheuttamalla sekaannusta tässä kulkutaudissa miljoonien arvoisten pandemiabusinesstensä takia.

Jos entisen presidenttimme Niinistön osuvasti nimittämä korona pirulainen sotkee myös tämän Nukkenallemuseon uudet museo suunnitelmat Suomessa varovaisuudestamme huolimatta, silloin kaikki tavarat menettävät merkityksensä niin kuin onnettomuuksissa aina tapahtuu. Tärkeysjärjestys muuttuu.

Jos vertaa uutisointia nyt ja 2000-alussa, sekaisin on tämä maailmamme, mutta emme me tuuliajolla ole, vaikka siltä välillä tuntuu.

Vanhan kansan sanonnat eivät vanhene koskaan. Yksi sellainen on "Herran haltuun!"

Kortti tuli perille!

 Ypäjän kirkonkylän museoalueella piknikillä.

Tänään seurasin siskojani Suomessa Skypella, kun he hakivat Postista 6 kuvakirjaa, jotka tein ja heille lähetin, oikealla alhaalla näkyy Cewe kirjapaketti. 

Ensimmäinen sivu kirjasta on kuva kortista, jonka kirjoitin v.1999 kaksoissiskolle, mutta en uskaltanut lähettää, koska utopistisista suunnitelmista ei tykätä.

Nyt 25 vuoden jälkeen siskot sen kortin saivat lopulta ja lukivat sen. He ihmettelivät, että se, mitä silloin olin suunnitellut ja korttiin kirjoittanut, on toteutunut enemmän tai vähemmän. 

C'est la vie! Sellaista elämä on!

Kirjoitan siinä kortissa myös, että tuli epidemia ja oksensin 8 kertaa. Ystävän mies oli käynyt mustia torvisieniä hakemassa ja sain niitä heiltä. Sen jälkeen se oksennustauti tuli. Kai sienissä oli bakteeri, metsässä villieläimen ulostetta tms. Lääkäri antoi pistoksen, niin oksentelu loppui.

Kirja on kirja, se on konkreettista. Nykymaailman digipainos häviää helposti kuin tuhka tuuleen. 

Näin Nukkenallemuseosta tuli kuin vanhan ajan valokuva-albumi tarinoineen.

Kaunokirjoitus uuteen loistoonsa!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

http://www.museeduscribe.com/index.php?page=home&lg=en 

http://www.museeduscribe.com/

https://www.cevennes-tourisme.fr/je-prepare/a-voir-a-faire/musee-du-scribe-saint-christol-les-ales-fr-3858294/

https://www.ales.fr/sortir-bouger/musees/musee-du-scribe/ 

https://www.amisdesmuseesdelecole.fr/musees/musee-du-scribe/ 

Eilen oltiin Dixien kanssa naapurikylän Kirjurin museossa. En ole koskaan ennen ollut siellä, olen ajatellut, että se on liian erikoistunut museo ja siksi vähemmän kiinnostava. 

Mutta, kun tein "Oppia ikä kaikki"-kuvakirjaani, siinä kerroin käsin kirjoittamisen tärkeydestä ja kaunokirjoituksesta, joka on poistettu Suomen kouluopetuksesta. Otin kirjaan mukaan kuvia Nukkenallemuseon Koulunäyttelystä vanhoine kirjoitusvihkoineen. Silloin sain idean, että nyt täytyy kesällä mennä katsomaan tuonne Kirjurin museoon.

Otin muutamia kuvia siellä museossa. Siskon järjestelmäkameralla kuvaaminen on opettelua. En ole kauhean innokas ja kiinnostunut opettelemaan koneita käyttämään, sen verran kuin pakosta joutuu. Tekniikka ei ole minun vahvuuteni. Viime päivät taistelin hiki hatussa juuri yhden teknillisen ongelman kanssa, lopulta onnistuin sen ratkaisemaan, mutta koville otti.

 

Museo on perustettu yli 30 vuotta sitten St Christolin kylän keskustaan entiseen linnan 1600-luvun ulkorakennukseen. Perustaja on entinen opettaja, eläkkeellä, ja entinen teollisuuspiirtäjä, josta intohimoinen kaunokirjoitus, kalligrafia harrastus teki keräilijän, jo 50 vuoden ajan.

Kolmessa kerroksessa on kirjoittamisen oma ennennäkemätön maailma esihistoriasta nykypäivään. Vitriinejä katsellessa ajatteli, ei voi edes kuvitella, mitä kaikkea voi täältä maailmasta löytää. 

Alussa on kirjoituskone kokoelma, kaikki mahdolliset mallit sokeiden kirjoituskonetta unohtamatta. Kirjoitusalustan tai paperien valmistusta kuvataan savilaatasta kierrätyspaperiin. Mistä kaikesta maailmassa voidaankaan paperia valmistaa! Ei uskoisi, ellei näkisi.

Sitten raput ylös ja seuraavassa kerroksessa sulkakyniä tuhansine eri malleineen ja mustepullokokoelmineen. Mielikuvituksella ei ole rajoja. Yhteiskuntaluokat näkyivät, miten arkiesineet oli rikkailla, aatelisilla taide-esineiksi tehty luusta, norsunluusta, hopeasta...mitä vaan arvokasta on olemassa. Kuuluisia posliini-, keramiikkavalmistajia, jotka astioiden lisäksi näitä kirjoitusvälineitä valmistivat.

Kolmannessa kerroksessa oli 1900-luvun alun koululuokka. Viihtyisän näköinen vanha koulu. Pulpeteissa vahan tuoksu, kuten ennen vanhaan. Koulussa oli myös se kuuluisa puukamina, johon  jokainen oppilas toi puuhalon laukussaan kouluun, sanotaan, niin koulua lämmitettiin ja siihen kaikki osallistuivat.

Alakerrassa poistuessa oli iso nukketalo kouluna ruokaloineen ja vessoineen. Se oli uutta tekoa, vaikka tehty edustamaan vanhaa.

Puitteet olivat loistavat holvikaarineen. Ja museon perustaja monsieur oli tuttu ennestään, koska häneltä ostin 20 vuotta sitten yhden vanhan pulpetin ja ison koulukaapin. Hän tuli vaimonsa kanssa tänne museoon katsomaan. Nyt kerroin, että Nukkenallemuseon suljin heti pandemian alettua ja se on paketissa...Oli mukava juttutuokio ja samalla flashback 2000-luvun alkuun. Se muistutti minua museon tulevaisuuden epävarmuudesta alkuvuosina, niistä vaikeista alkuvuosista, joiden yli kuitenkin selvittiin ja päästiin näin pitkälle. Ranskan taival on ohi. C'est la vie!

Muuten heti sinne museoon astuessa näkyi tämä maailmamme kaksinaisuus nyt pandemiassa. Samaan aikaan sinne tuli pieni ryhmä keski-ikäisiä pariskuntia. Minä olin ainut FFP2 maskilla. Kolmikerroksisessa rakennuksessa oli ikkunoita, mutta kaikki kiinni, vaikka tuuletus olisi hyväksi, jotta ilma vaihtuisi, korona leviää ilmassa. Museon perustaja, joka meidät vastaanotti jo kai yli 80v. ilman maskia myös. Päivittäin seuraan twitterissä miten korona on lisääntynyt joka paikassa, mutta tässä maailmassa suurin osa ihmisistä ei halua pandemia todellisuutta, joka rajoittaa elämää ja elää sen mukaan. 

Minulla on hyvä syy varoa kulkutauteja kuten korona. En voisi asua enää Ranskassa jos olisin aina sairas tai korona olisi vienyt terveyden. Terveys on kultaakin kalliimpaa, sanoi vanha kansa. 

Joten FFP2 maskilla matkaan, minne seuraavaksi?

Mitä Suomeen nyt kuuluu?

https://yle.fi/a/74-20113269 Lapset halusivat oppia vanhaa kaunokirjoitusta – lopputulos yllätti opettajan täysin.