https://twitter.com/i/moments/990949284953710592?from_editor=true
Siinä linkki. Tein viikosta kuvasarjan.
maanantai 30. huhtikuuta 2018
Vapun aattona 2018 - leikkimökkimuisto
Eilen satoi kaatamalla ja tänään paistaa taas aurinko, luonto vihertää ja kukkii kuin kesä jo olisi. Ihmeellinen luonto! Päivät seuraavat toisiaan eivätkä toisiaan muistuta, sanoo ranskalainen sanonta.
Sade tuo usein ihmisiä museoon, kuten viikonlopulla oli 8 museokävijää ja tänään vielä isovanhemmat lapsenlapsineen. Kaikki sukupolvet heihin mahtuivat taas kerran. Viimeisenä tuli yksi mieshenkilö ja hän kertoi museon perustamissuunnitelmistaan, koska on keräilijä. Aina joskus on ollut sellaisia ennenkin täällä ideoita hakemassa. Minä totuudentorvena kerron hyvät ja huonot puolet. Hyvät voittavat aina.
Muuten pitkästä aikaa Suomesta oli vieraita täällä. Serkkupoika perheineen. Ei olla nähty viimeksi kuin joskus 60-luvulla lapsena. Hänellä oli sellainen muisto, että me lapset olimme katsomassa kotona leikkimökkiämme ja kaikki muut paitsi hän, liian pieni 3-4-vuotias poika, saivat kiivetä leikkimökin vinttiin ja hän vain sivustakatsojana joutui olemaan, kun toisilla oli jännittävää! Käskin mennä katsomaan sinne Ypäjälle serkkujaan. Ensimmäinen ajatus tällä isän veljen pojalla oli, että leikkimökki ja sen vintti täytyy myös nähdä!
3-4 vanha lapsi on aika pieni vielä. Ei paljoa muista niin pienestä. Toisaalta minulle on jäänyt mieleen ihan hämärästi meidän pappan 90-vuotisjuhlaa, jolloin me olimme kaksossiskon kanssa 2-vuotiaita. Joitakin välähdyksiä joistakin menneistä hetkistä tulee, vaikka ei tarkkaan tiedä, kuinka vanha oli, mutta voi muistaa, minkä kokoinen oli, joitakin sanoja, tunnelmia, tilanteita ihmeen elävästi kuin filminauhaa...jotenkin ikimuistoista.
Tornacin linnan raunioilla käytiin heidän kanssa. Se on parin kolmen kilometrin päässä Anduzesta tänne päin. Siellä on kiva käydä useimminkin, hienot maisemat ja aikamatka satoja vuosia taaksepäin. Nykyään siellä asustaa villipukki yksinään ja ihmiset vievät sille ruokaa. Nyt se piti siestaa korkealla linnan seinällä. Vähän kummitusmainen linna se on, ei uskaltaisi mennä pimeällä. Turisteja siellä on aina heti, kun on sesonkia. Se tekee sen turvallisemmaksi kuin jos se on autiona tyhjillään, jolloin se huokuu ja elää pelottavaakin salaperäistä historiaansa. Ihmisten läsnäolo uudistaa sitä ja tuo sinne uutta erilaista elämää. Kaikki muuttuu ajan mukana, rauniotkin.
Kuvassa serkkupoika perheineen vasemmalla ja minä oikealla Dixien kanssa.
Päärynärahkatorttu maistui.
Serkkuperhe Tornacin linnan raunioilla.
Sade tuo usein ihmisiä museoon, kuten viikonlopulla oli 8 museokävijää ja tänään vielä isovanhemmat lapsenlapsineen. Kaikki sukupolvet heihin mahtuivat taas kerran. Viimeisenä tuli yksi mieshenkilö ja hän kertoi museon perustamissuunnitelmistaan, koska on keräilijä. Aina joskus on ollut sellaisia ennenkin täällä ideoita hakemassa. Minä totuudentorvena kerron hyvät ja huonot puolet. Hyvät voittavat aina.
Muuten pitkästä aikaa Suomesta oli vieraita täällä. Serkkupoika perheineen. Ei olla nähty viimeksi kuin joskus 60-luvulla lapsena. Hänellä oli sellainen muisto, että me lapset olimme katsomassa kotona leikkimökkiämme ja kaikki muut paitsi hän, liian pieni 3-4-vuotias poika, saivat kiivetä leikkimökin vinttiin ja hän vain sivustakatsojana joutui olemaan, kun toisilla oli jännittävää! Käskin mennä katsomaan sinne Ypäjälle serkkujaan. Ensimmäinen ajatus tällä isän veljen pojalla oli, että leikkimökki ja sen vintti täytyy myös nähdä!
3-4 vanha lapsi on aika pieni vielä. Ei paljoa muista niin pienestä. Toisaalta minulle on jäänyt mieleen ihan hämärästi meidän pappan 90-vuotisjuhlaa, jolloin me olimme kaksossiskon kanssa 2-vuotiaita. Joitakin välähdyksiä joistakin menneistä hetkistä tulee, vaikka ei tarkkaan tiedä, kuinka vanha oli, mutta voi muistaa, minkä kokoinen oli, joitakin sanoja, tunnelmia, tilanteita ihmeen elävästi kuin filminauhaa...jotenkin ikimuistoista.
Tornacin linnan raunioilla käytiin heidän kanssa. Se on parin kolmen kilometrin päässä Anduzesta tänne päin. Siellä on kiva käydä useimminkin, hienot maisemat ja aikamatka satoja vuosia taaksepäin. Nykyään siellä asustaa villipukki yksinään ja ihmiset vievät sille ruokaa. Nyt se piti siestaa korkealla linnan seinällä. Vähän kummitusmainen linna se on, ei uskaltaisi mennä pimeällä. Turisteja siellä on aina heti, kun on sesonkia. Se tekee sen turvallisemmaksi kuin jos se on autiona tyhjillään, jolloin se huokuu ja elää pelottavaakin salaperäistä historiaansa. Ihmisten läsnäolo uudistaa sitä ja tuo sinne uutta erilaista elämää. Kaikki muuttuu ajan mukana, rauniotkin.
keskiviikko 18. huhtikuuta 2018
Onni onnettomuudessa
Täällä on ollut helteisiä päiviä tällä viikolla, viime viikko satoi kokoa ajan. Luonto on muuttunut kesävihreäksi ja kukkivaksi linnunlauluineen sateiden jälkeen. Yhtäkkiä saapui kesä. Vuodenaikoja täällä ei ole samalla tapaa kuin Suomessa.
Joten me ollaan riemuittu Dixie haukun kanssa ulkoillessamme kauniista luonnosta. Se hyppii ja pomppii ilosta kuin lehmät ensimmäistä kertaa ulos päästessään kesälaitumille. Ruohikoilla kieriskely ja vapaana juoksu on hauskaa tälle susikoiralleni. Sen voi päästää vapaaksi, koska se tulee takaisin, kun pyytää.
Mutta ilomme loppui lyhyeen tai me saimme opetuksen koiran kanssa. Punkit ovat myös ilmestyneet kaikkialle ja ne saalistavat joka paikassa, jossa vaan on hiukankin pitempää ruohoa. Viime torstaina tai perjantaina löysin haukusta 5 punkkia ja talostani 4 pudonnutta veripunkkia. Olin unohtanut punkkivaaran enkä ollut ostanut kaulapantaa ja niskapipettejä, jota aina täytyy olla, kun kevätkesä saapuu. Joten apteekkiin ja tohtoroimaan karhunpoikaani.
Luin netistä, että koira on kuitenkin ihmistä vastustuskykyisempi eikä kaikki punkit aiheuta vaaraa. Mutta tuo punkkisuoja täytyy aina pitää voimassa koiralla. Labradorillani ei ollut sellaista hätää, koska pidin sitä aina liekassa. Se teki tyhmyyksiä vapaana ollessaan, siksi en sitä vapaaksi päästänyt kuin harvoin. Joten siitä punkkeja en löytänyt kuin ihan muutaman kerran 7 yhteisen vuotemme aikana.
Nyt on taas totuttelemista kesän riemuihin ja vaaroihin. Dixien lääke näyttää tehoavan, enkä enää ole punkkeja löytänyt. Minua kauhistutti, jos joutuisi myrkyttämään taloni siltä varalta. Otin selvää apteekissa, remonttikaupassa, eläinlääkärin vastaanotossa ja netissä. Lisäksi puhuin koiratarhan työntekijän kassa, hän asuu kylässämme.
Tällaisessa tilanteessa kotimuseo ei ole hyvä ratkaisu. Kokoelma ei ole aina turvassa tuholaisilta, kun asutaan samassa talossa. Toisaalta varkailta se voi olla paremmassa turvassa, koska on aina vartija "pollarikoirineen". Jos se voi tuoda harmia tuholaisuhillaan joskus, se tekee joka päivä suuren palveluksen vartioinnillaan. Jokaista ovikellon soittoa se ulvoen haukkuu kuin palopilli.
Koiran kanssa on siten stressattu viimeiset päivät. Nyt, kun on hankkinut tietoa vähän joka paikassa, sekin helpottaa. Yhden koirantaluttajan kanssa puhuttiin, miten saa itseäkin tarkkailla, ettei saa vakavia punkkitauteja.
Jos nyt on ollut huonoja päiviä, tänään oli hyvä päivä. Voiko paremmin sattua pieni yllätys, ajattelin, kun posteljooni toi odottamani paketin jo tänään, vaikka paljon myöhemmin sen piti tulla Amerikasta asti. Paketissa oli ihastuttava saksalainen miniatyyri tina-astiasto 1900-alusta tai vanhempi. Se oli kuin lahjaa vain, vielä nimelläni pieni kortti! Sydäntä lämmitti.
Tässä kuvia. Laitoin siitä tinalautaset nukketalon keittiön hyllylle. Myöhemmin niillä voi kattaa pöydän hienoine aterimineen toiseen nukketaloon.
Joten me ollaan riemuittu Dixie haukun kanssa ulkoillessamme kauniista luonnosta. Se hyppii ja pomppii ilosta kuin lehmät ensimmäistä kertaa ulos päästessään kesälaitumille. Ruohikoilla kieriskely ja vapaana juoksu on hauskaa tälle susikoiralleni. Sen voi päästää vapaaksi, koska se tulee takaisin, kun pyytää.
Mutta ilomme loppui lyhyeen tai me saimme opetuksen koiran kanssa. Punkit ovat myös ilmestyneet kaikkialle ja ne saalistavat joka paikassa, jossa vaan on hiukankin pitempää ruohoa. Viime torstaina tai perjantaina löysin haukusta 5 punkkia ja talostani 4 pudonnutta veripunkkia. Olin unohtanut punkkivaaran enkä ollut ostanut kaulapantaa ja niskapipettejä, jota aina täytyy olla, kun kevätkesä saapuu. Joten apteekkiin ja tohtoroimaan karhunpoikaani.
Luin netistä, että koira on kuitenkin ihmistä vastustuskykyisempi eikä kaikki punkit aiheuta vaaraa. Mutta tuo punkkisuoja täytyy aina pitää voimassa koiralla. Labradorillani ei ollut sellaista hätää, koska pidin sitä aina liekassa. Se teki tyhmyyksiä vapaana ollessaan, siksi en sitä vapaaksi päästänyt kuin harvoin. Joten siitä punkkeja en löytänyt kuin ihan muutaman kerran 7 yhteisen vuotemme aikana.
Nyt on taas totuttelemista kesän riemuihin ja vaaroihin. Dixien lääke näyttää tehoavan, enkä enää ole punkkeja löytänyt. Minua kauhistutti, jos joutuisi myrkyttämään taloni siltä varalta. Otin selvää apteekissa, remonttikaupassa, eläinlääkärin vastaanotossa ja netissä. Lisäksi puhuin koiratarhan työntekijän kassa, hän asuu kylässämme.
Tällaisessa tilanteessa kotimuseo ei ole hyvä ratkaisu. Kokoelma ei ole aina turvassa tuholaisilta, kun asutaan samassa talossa. Toisaalta varkailta se voi olla paremmassa turvassa, koska on aina vartija "pollarikoirineen". Jos se voi tuoda harmia tuholaisuhillaan joskus, se tekee joka päivä suuren palveluksen vartioinnillaan. Jokaista ovikellon soittoa se ulvoen haukkuu kuin palopilli.
Koiran kanssa on siten stressattu viimeiset päivät. Nyt, kun on hankkinut tietoa vähän joka paikassa, sekin helpottaa. Yhden koirantaluttajan kanssa puhuttiin, miten saa itseäkin tarkkailla, ettei saa vakavia punkkitauteja.
Jos nyt on ollut huonoja päiviä, tänään oli hyvä päivä. Voiko paremmin sattua pieni yllätys, ajattelin, kun posteljooni toi odottamani paketin jo tänään, vaikka paljon myöhemmin sen piti tulla Amerikasta asti. Paketissa oli ihastuttava saksalainen miniatyyri tina-astiasto 1900-alusta tai vanhempi. Se oli kuin lahjaa vain, vielä nimelläni pieni kortti! Sydäntä lämmitti.
Tässä kuvia. Laitoin siitä tinalautaset nukketalon keittiön hyllylle. Myöhemmin niillä voi kattaa pöydän hienoine aterimineen toiseen nukketaloon.
maanantai 2. huhtikuuta 2018
Hissillä vessaan
Minulla on 4 Moritz Gottschalkin valmistamaa nukketaloa. Ne ovat aina tae saksalaisesta hyvästä laadusta 1900-luvun alussa.
Tässä yksi, jota voi sanoa hissitaloksi. Uudet tekniikan keksinnöt tulevat esiin myös leluissa. Erikoista on, että yksityistalossakin voisi olla hissi!
Tässä kuvat. Talo on 1920-luvulta ja huonekalut ovat 1930-40-luvuilta. Ennen ostettiin huonekalut koko elämän ajaksi, eikä uusittu muodin mukaiseksi kuten nykyään kulutusyhteiskunnassamme. Aina joskus tapaa vanhoja ihmisiä, jotka asuvat samoissa huusholleissaan loppuun asti, elinikäisine huonekaluineen. Kun menin ensimmäistä kertaa Helsinkiin, jossa asuin muutaman kuukauden vuokralla vanhuksen tykönä yhdessä huoneessa, hänen koko huoneistonsa oli sisustettu 50-luvun tyyliin. 80-luvun alussa se oli vanhahtavan näköistä, kuin aikamatka menneeseen maailmaan.
Yläkerrassa on ylellinen kylpyhuone, jossa kylpyamme ja vedettävä vessa.
Tässä yksi, jota voi sanoa hissitaloksi. Uudet tekniikan keksinnöt tulevat esiin myös leluissa. Erikoista on, että yksityistalossakin voisi olla hissi!
Tässä kuvat. Talo on 1920-luvulta ja huonekalut ovat 1930-40-luvuilta. Ennen ostettiin huonekalut koko elämän ajaksi, eikä uusittu muodin mukaiseksi kuten nykyään kulutusyhteiskunnassamme. Aina joskus tapaa vanhoja ihmisiä, jotka asuvat samoissa huusholleissaan loppuun asti, elinikäisine huonekaluineen. Kun menin ensimmäistä kertaa Helsinkiin, jossa asuin muutaman kuukauden vuokralla vanhuksen tykönä yhdessä huoneessa, hänen koko huoneistonsa oli sisustettu 50-luvun tyyliin. 80-luvun alussa se oli vanhahtavan näköistä, kuin aikamatka menneeseen maailmaan.
Hyvää pääsiäistä 2018!
Täällä ovat kevätilmat alkaneet lopulta, vaikka myöhästyneenä. Puissa alkaa vihertää ja pelloilla kukkii keltaisina voikukan näköiset kukat.
Museossa on alkanut vuosi lupaavammin kuin viime vuonna. Tähän mennessä on ollut 58 museokävijää, se tekee melkein 100 euroa enemmän yhdistyksen budjettiin viime vuoteen nähden. Se on meille paljon.
Netti tuo eniten ihmisiä, myös museomainoksemme. Ja suurin osa on ollut paikallisia läheisistä kylistä tai kaupungeista. Omia kyläläisiä ei ole ollut, vain yksi entinen kuntakoulumme opettaja tuli miehensä kanssa.
Viikon päästä alkavat kuukauden kestävät koululaisten kevätlomat. Joten silloin voi odottaa ihmisiä museoon enemmän.
Viime päivinä mieltäni on askarruttanut uusi mahdollinen museotalo, jota olin katsomassa ensin viime viikolla vain ulkoapäin ja sitten uudestaan sen sisältäpäin lauantaina St Ambroix kylässä.
Ihastuttava keskiaikainen kortteli ikivanhoine taloineen vei taas kerran sydämeni. Enkä meinaa saada sitä sieltä pois. Nimittäin Sébastien löysi toisen talon uudemmassa korttelissa, joka olisi sopivampi esteettömyys normineen. Mutta minua se ei pahemmin miellytä, kun kerran jotakin satumaisempaa on nähnyt ja kokenut. Niissä vanhoissa on taikaa, uusissa ei. Ne jättävät minut kylmäksi. Mutta miten sovittaa niihin vanhoihin paikkoihin vaadittavat uudet museonormit? Siinä kompakysymys.
Tuumasta toimeen. Laitoin oman taloni myyntiin nettiin. Sekin on pieni ponnistus, täytyy olla motivoitunut ja jotain heti tilalla horisontissa.
Museossa on alkanut vuosi lupaavammin kuin viime vuonna. Tähän mennessä on ollut 58 museokävijää, se tekee melkein 100 euroa enemmän yhdistyksen budjettiin viime vuoteen nähden. Se on meille paljon.
Netti tuo eniten ihmisiä, myös museomainoksemme. Ja suurin osa on ollut paikallisia läheisistä kylistä tai kaupungeista. Omia kyläläisiä ei ole ollut, vain yksi entinen kuntakoulumme opettaja tuli miehensä kanssa.
Viikon päästä alkavat kuukauden kestävät koululaisten kevätlomat. Joten silloin voi odottaa ihmisiä museoon enemmän.
Viime päivinä mieltäni on askarruttanut uusi mahdollinen museotalo, jota olin katsomassa ensin viime viikolla vain ulkoapäin ja sitten uudestaan sen sisältäpäin lauantaina St Ambroix kylässä.
Ihastuttava keskiaikainen kortteli ikivanhoine taloineen vei taas kerran sydämeni. Enkä meinaa saada sitä sieltä pois. Nimittäin Sébastien löysi toisen talon uudemmassa korttelissa, joka olisi sopivampi esteettömyys normineen. Mutta minua se ei pahemmin miellytä, kun kerran jotakin satumaisempaa on nähnyt ja kokenut. Niissä vanhoissa on taikaa, uusissa ei. Ne jättävät minut kylmäksi. Mutta miten sovittaa niihin vanhoihin paikkoihin vaadittavat uudet museonormit? Siinä kompakysymys.
Tuumasta toimeen. Laitoin oman taloni myyntiin nettiin. Sekin on pieni ponnistus, täytyy olla motivoitunut ja jotain heti tilalla horisontissa.
keskiviikko 28. helmikuuta 2018
Talven taitteessa
Tässä museovahti Dixie lumenpeittämässä kylässämme. Ei joka vuosi sada
lunta täällä. Haukku kieriskeli varmaan 10 kertaa lumessa ja hyppeli
ilosta. Se oli kuin talvikylpy.
Lunta sataa nyt koko päivä, sitten yöllä se muuttuu vesisateeksi ja huomenna on lumi sulanut viimeistään. Ei lumitalvi täällä kauaa kestä. Viikonlopuksi on jo luvattu keväisiä ilmoja. Lämpötilat heittelevät laidasta laitaan.
Hiihtolomaviikot jatkuvat vielä pari viikkoa, mutta ei aina enää museokävijöitä silti tule. Tähän mennessä on ainakin yhtä paljon ollut museossa ihmisiä kuin viime vuonna tähän aikaan, vähän enemmänkin onneksi.
Paikallisia naapurikylistä tai -kaupungeista on ollut, muutama turisti kauempaa. Netti heidät on tuonut, joku on tullut museomainoksen nähtyään. Kaikki sukupolvet on ollut. Hyvä niin. Tylsää olisi, jos olisi vain yhtä ikäluokkaa. Enkä tätä museota mainosta vain lapsille niin kuin tämä lastentarha olisi, niin monet isot valtion Lelumuseot nykyään mainostavat. Ja modernimmat lelut ovat vanhojen kustannuksella lapsia houkuttelemassa.
Tässä alempana linkit yhteen ranskalaiseen Lelumuseoon. Sen Facebook-sivuilla näkyy punanalletunnus, modernia parhaimmillaan tai minun mielestäni kauheimmillaan. Minä en tuollaista jätti nallea "kiinalaiseen tapaan" ikimaailmassa huolisi tunnukseksi. Ensi vaikutelma museosta on, että kaikki on tehty vain lapsille tarhaleikkeineen. Historia on unohtunut kokonaan. Se on varmaan nykyajan museologiaa, koska näkee kansainvälisesti joka paikassa. Me amatöörit voimme tehdä poikkeuksen ja toteuttaa harrastelijamuseota vaikka vanhalle uskolliseen tyyliin. Lapset saavat oppia kunnioittamaan vanhaa kuten ennenkin. Koskea ei saa ja katsoa saa vain silmillään, ei käsillään.
Nätisti lapset täällä yleensä ovat vanhempiensa kanssa. Joskus on kauhukakaroita, joita ei oikaise vanhemmat eikä isovanhemmat. Vapaa kasvatus. Silloin minä taltutan villemimmät, jotteivat he rikkoisi kaikkea museossa.
Muuten yksi syy, miksi minulla nyt on museo, on vierailut lapsena Anna-tätimme kanssa Turun linnassa ja Luostarinmäellä. Ei siihen aikaan, eli 60-luvulla, mihinkään museoon leikkimään menty, mutta silti tykättiin noista käynneistä niin paljon, että monta kertaa niissä oltiin. Ja meille jäi unohtumattomat muistot.
http://www.musee-du-jouet.com/
https://www.facebook.com/Musee.du.jouet.moirans
Hiihtolomaviikot jatkuvat vielä pari viikkoa, mutta ei aina enää museokävijöitä silti tule. Tähän mennessä on ainakin yhtä paljon ollut museossa ihmisiä kuin viime vuonna tähän aikaan, vähän enemmänkin onneksi.
Paikallisia naapurikylistä tai -kaupungeista on ollut, muutama turisti kauempaa. Netti heidät on tuonut, joku on tullut museomainoksen nähtyään. Kaikki sukupolvet on ollut. Hyvä niin. Tylsää olisi, jos olisi vain yhtä ikäluokkaa. Enkä tätä museota mainosta vain lapsille niin kuin tämä lastentarha olisi, niin monet isot valtion Lelumuseot nykyään mainostavat. Ja modernimmat lelut ovat vanhojen kustannuksella lapsia houkuttelemassa.
Tässä alempana linkit yhteen ranskalaiseen Lelumuseoon. Sen Facebook-sivuilla näkyy punanalletunnus, modernia parhaimmillaan tai minun mielestäni kauheimmillaan. Minä en tuollaista jätti nallea "kiinalaiseen tapaan" ikimaailmassa huolisi tunnukseksi. Ensi vaikutelma museosta on, että kaikki on tehty vain lapsille tarhaleikkeineen. Historia on unohtunut kokonaan. Se on varmaan nykyajan museologiaa, koska näkee kansainvälisesti joka paikassa. Me amatöörit voimme tehdä poikkeuksen ja toteuttaa harrastelijamuseota vaikka vanhalle uskolliseen tyyliin. Lapset saavat oppia kunnioittamaan vanhaa kuten ennenkin. Koskea ei saa ja katsoa saa vain silmillään, ei käsillään.
Nätisti lapset täällä yleensä ovat vanhempiensa kanssa. Joskus on kauhukakaroita, joita ei oikaise vanhemmat eikä isovanhemmat. Vapaa kasvatus. Silloin minä taltutan villemimmät, jotteivat he rikkoisi kaikkea museossa.
Muuten yksi syy, miksi minulla nyt on museo, on vierailut lapsena Anna-tätimme kanssa Turun linnassa ja Luostarinmäellä. Ei siihen aikaan, eli 60-luvulla, mihinkään museoon leikkimään menty, mutta silti tykättiin noista käynneistä niin paljon, että monta kertaa niissä oltiin. Ja meille jäi unohtumattomat muistot.
http://www.musee-du-jouet.com/
https://www.facebook.com/Musee.du.jouet.moirans
keskiviikko 14. helmikuuta 2018
keskiviikko 31. tammikuuta 2018
Googlaamalla seikkailemaan!
Muuten kylämme on hyvä esimerkki sulkeutuneista nurkkapatriooteista, joille vain "omat" kelpaavat. Ts."saman kirkonkellon kuuluvuuden alla syntyneet", niin kuin ennen vanhaan, jolloin ei paljoa liikuttu oman kylän nurkilta. Kaikki löytyi läheltä, ei tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan.
Nykymaailma on haasteellinen näille sisäänpäinlämpiäville "umpikylille", kun turistit löytävät joka paikkaan. Internetin Google tekee tunnetuksi kuvineen maapallon salaisimpia kolkkoja. Kyläpiilot vähenevät. Mentaliteetit joutuvat muuttumaan ajan mukana.
Jos nyt vertaan museon ensimmäistä vuotta 2000 tähän alkavaan vuoteen 2018, ei tämä meidän kylämme ole enää ihan sellainen "mörkökylä" kuin se alussa oli. Kehitystä on tapahtunut. Silti uutta museotaloa haettaessa ei enää toista sivukylää katsota.
tiistai 30. tammikuuta 2018
Tammikuu museossa
Uunissa on puolukkatorttu. Lidl kauppa myy välillä puolukkaa säilykkeenä. Jo pitkän aikaa on tehnyt mieli kotona tehtyä marja-tai hedelmä rahkatorttua. Sellaisia tein ennen Suomessa Helsingissä asuessani usein ja kotona Ypäjällä. Nykyään leivon makeaa vain noin kerran pari vuodessa. Minulla ei ole pakastinta.
Jospa museossa olisi pikku kahvila, olisi hauska taas leipoa! Ja se olisi tunnelmallista ja kotoisaa.
Museossa on hiljaista aina näin talvella. Toisaalta on täällä nyt tammikuussa käynyt 9 ihmistä. Ihan hyvä sekin. Muut turistipaikat ovat kiinni. Ollaan varmaan ainoat auki.
https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157663945515667 Olen löytänyt joitakin huonekaluja englantilaiseen 1800-luvun lopun nukketaloon, enemmän kuvia flickr.com sivuilla yllä linkki. Tänä keväänä pitäisi se sisustaa. Sitten se olisi valmis kesäsesonkia varten.
Yksi päivä aloin tehdä verhoja tähän viime kesänä ostamaani nukketaloon. En tehnytkään niitä silkistä kuten alussa suunnittelin, vaan kaivoin varastostani Suomesta tuomani kangaspuilla kutomani punaisen pellavapöytäliinan ja leikkasin sen verhoiksi.
Kuvassa kudon 2000-luvun alussa Peppi koira sylissäni.
Muuten olin yhtä taloa katsomassa St Ambroix kylässä museota varten. Se oli ihan mahdollinen, mutta ristiriitaista tietoa sain sitä. Kunnantalo sanoo sen olevan tulva-alueella ja niin myös netin tulva-aluekartta. Mutta kiinteistötoimisto väittää toisin. Se yrittää myydä. Siellä kylän keskustassa se onkin sitten vaikeaa, koska melkein koko alue on kartan mukaan tulvivaa. Saa nähdä. Otan lisää selvää. Ja myöhemmin haastelen paikallisia ihmisiä, jotka ovat asuneet siellä kauan ja jotka eivät myy mitään. Ei ole oma lehmä ojassa.
Ensimmäinen kysymykseni, kun haen uutta museotaloa, onko se tulva-aluetta. Siihen ei näköjään saa rehellistä vastausta helposti. Jos on, ei kannata mennä edes katsomaan.
https://fr.wikipedia.org/wiki/Saint-Ambroix_(Gard)
http://www.ot-saintambroix.fr/uk/il4-accueil_p238-home.aspx
Muuten tuo kylä kiinnostaa, koska se on kesäisin turistirikas, viehättävä, aito vanha eikä modernilla pilattu. Ja hinnat ovat halvempia kuin Anduzessa. Hyvät palvelut myös isoine Lidl supermarketteineen! Kuin pikkukaupunki Anduzen tapaan. Eikä silti korvessa, koska isoja teitä vieressä. Vaikka Nîmes ja Montpellier ovat kyllä kaukana ja se alentaa kiinteistöhintoja, kuten tulvavaara myös. Alèsin kaupunki 15km.
Dixie tykkää puolukkatortusta ja ruisleivästä, kaikesta pohjoismaalaisesta. Toisaalta niin Dixoukin tykkäsi.
Tässä vielä surenpenikkani tammikuun maisemissa. Tältä näyttävät nyt viinipellot vasemmalla ja oraalla oleva vehnäpelto oikealla.
Jospa museossa olisi pikku kahvila, olisi hauska taas leipoa! Ja se olisi tunnelmallista ja kotoisaa.
Museossa on hiljaista aina näin talvella. Toisaalta on täällä nyt tammikuussa käynyt 9 ihmistä. Ihan hyvä sekin. Muut turistipaikat ovat kiinni. Ollaan varmaan ainoat auki.
https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157663945515667 Olen löytänyt joitakin huonekaluja englantilaiseen 1800-luvun lopun nukketaloon, enemmän kuvia flickr.com sivuilla yllä linkki. Tänä keväänä pitäisi se sisustaa. Sitten se olisi valmis kesäsesonkia varten.
Yksi päivä aloin tehdä verhoja tähän viime kesänä ostamaani nukketaloon. En tehnytkään niitä silkistä kuten alussa suunnittelin, vaan kaivoin varastostani Suomesta tuomani kangaspuilla kutomani punaisen pellavapöytäliinan ja leikkasin sen verhoiksi.
Kuvassa kudon 2000-luvun alussa Peppi koira sylissäni.
Muuten olin yhtä taloa katsomassa St Ambroix kylässä museota varten. Se oli ihan mahdollinen, mutta ristiriitaista tietoa sain sitä. Kunnantalo sanoo sen olevan tulva-alueella ja niin myös netin tulva-aluekartta. Mutta kiinteistötoimisto väittää toisin. Se yrittää myydä. Siellä kylän keskustassa se onkin sitten vaikeaa, koska melkein koko alue on kartan mukaan tulvivaa. Saa nähdä. Otan lisää selvää. Ja myöhemmin haastelen paikallisia ihmisiä, jotka ovat asuneet siellä kauan ja jotka eivät myy mitään. Ei ole oma lehmä ojassa.
Ensimmäinen kysymykseni, kun haen uutta museotaloa, onko se tulva-aluetta. Siihen ei näköjään saa rehellistä vastausta helposti. Jos on, ei kannata mennä edes katsomaan.
https://fr.wikipedia.org/wiki/Saint-Ambroix_(Gard)
http://www.ot-saintambroix.fr/uk/il4-accueil_p238-home.aspx
lauantai 20. tammikuuta 2018
Muiston palasia Lontoosta
http://www.taleoftwocountries.fi/peoples-memories/?mr=1931
Kuvassa olen intialaisen perheen kanssa. Siellä olin kesän au pairina vuonna 1986. Sitä edellisenä vuonna olin Pariisissa kesän au pairina, mutta ei ole kuvaa. Ostin kameran vasta myöhemmin.
Lontoon kirpparilta ostettu laatikkonukke kuvassa yllä on yksi ensimmäisiä vanhoja leluja, kun aloin keräilyn edellisenä vuonna. Pariisin kirpparilta tuli mukaani silloin kaksi nizzalaista folklorista nukkea.
Tässä alimpana laatikkonukke museon vitriinissä. Se on saanut paljon seuraa, kuten näkyy.
Maailmalta minun keräilyni sai alkunsa. Kieltä oppimassa minä siellä olin. Nuket ja nallet tulivat vain sivutuotteena. Ja nyt ne ovat vallanneet kotini. Minä asun taloni nurkassa "nukketeatterin" kulisseissa. C'est la vie. Mutta onni on siihen kätkettynä.
Lontoon kirpparilta ostettu laatikkonukke kuvassa yllä on yksi ensimmäisiä vanhoja leluja, kun aloin keräilyn edellisenä vuonna. Pariisin kirpparilta tuli mukaani silloin kaksi nizzalaista folklorista nukkea.
Tässä alimpana laatikkonukke museon vitriinissä. Se on saanut paljon seuraa, kuten näkyy.
Maailmalta minun keräilyni sai alkunsa. Kieltä oppimassa minä siellä olin. Nuket ja nallet tulivat vain sivutuotteena. Ja nyt ne ovat vallanneet kotini. Minä asun taloni nurkassa "nukketeatterin" kulisseissa. C'est la vie. Mutta onni on siihen kätkettynä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)