sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Pahvilaatikon kätköstä vuonna 2000

Kaikki nämä kuvissa olevat nuket ja nallet mahtuivat yhteen pahvilaatikkoon, jonka äiti lähetti minulle Suomesta Ranskaan vuonna 2000. Niillä nukkenallemuseo aloitti toimintansa. Oikeastaan se oli silloin enemmän nukkenalle näyttely kuin museo.

Tässä yllä kutomani nukkekokoelma. Aloin niitä tekemään Helsingin yksiössäni Runeberginkadulla, josta olin ostanut yksiön vuonna 1985. Se oli pitkän aikaa melkein tyhjänä. Nukuin lattialla patjan päällä. Tavarat olivat muovipusseissa. Pöydän ja pari tuolia hankin kyllä alkuviikkoina. Muuten kaikki muut tarpeelliset ostin vähitellen. Vaikka koristelun aloin heti. Vein sinne maalta vintistä oman vanhan nukkeni koristeeksi. Ja kun minulla ei ollut telkkaria, tein paljon käsitöitä.

Veljentyttäreni oli saanut (joulu)lahjaksi toiselta mummoltaan kudotun vihreän urheilijanuken. Kun näin sen, ajattelin, että siinäpä hyvä nukenteko idea. Muutan vaan värejä. Tein ensin kulkurinuken, vähän Charlie Chaplin tyyliin ja sille "onnirepun". "Ei kulje se tyhjänä maailman rantaa, joka onnea omassa repussaan kantaa", oli sen elämänfilosofiana.

Sitten kesällä minulla oli edessä Pariisin matka au pair työhön. Kulkurinukke jäi ovensuuhun yksiööni minua odottamaan.

Pariisissa vietin mukavan kesän. Samalla minä opin tuntemaan tätä Ranskan pääkaupunkia, koska minulla oli paljon vapaa-aikaa. Taidemuseot ovat aina kiinnostaneet ja nyt myös uusi löytöni oli ulkoilma kirpputorit. Suuren vaikutuksen minuun teki myös käynti Bois de Boulognen puistossa Musée des Traditions populaires'issa, jossa oli siihen aikaan nukkekokoelma. Kun palasin Suomeen, tein yksiöni keittiöstä pariisilaisen museon nukkekeittiön kopion vanhoine koristeluineen.

Nukkejen teko jatkui. Niitä syntyi sarjoina, kuin nukketehtaasta. Olin saanut matkaltani paljon virikkeitä. Ystäväni sanoivat, kun tulivat kylään, että niitä voisi jo ruveta myymään.

Seuraavana vuonna 1986 oli Lontoon matka. Taas au pair kesätyö, mutta nyt intialaisessa muslimiperheessä Lontoon intialaisella esikaupunkialueella. Huolehdin kolmesta pienestä tytöstä. Se oli uutta minulle. 29 vuotiaana en ollut koskaan lapsia kaitsenut! Se oli minulle hyvin opettavainen ja hyvämuistoinen kesä kuten Pariisissakin oli ollut. Intialainen keittiö tuli tutuksi erilaisine curry-sekoituksineen, josta tuli uusi kokkailu harrastukseni myöhemmin.

Vapaa-aikoina tutkin Lontoota. Museohullu olen aina ollut. Nyt uusi löytö minulle oli lelumuseoiden valtavat kokoelmat vanhoja nalleja, jotka tekivät minuun ikimuistoisen vaikutuksen. Ne koskettivat sydäntäni. Ei minulla ollut koskaan sellaista lapsena. Ja nuo reissuissa rähjääntyneet olivat jotenkin inhimillisiä. Niistä näkyi elämä. Minusta tuli nallejen keräilijä.

Tässä vasemmalla tekemäni nallekokoelma, joka tuli nukkejen mukana pahvilaatikossa "museota rakentamaan". Näitä nalleja aloin tehdä myöhemmin vuonna 1994.

Edellisenä talvena olin katkaissut oikean käteni maantiellä pienessä auto-onnettomuudessa tammikuussa Ranskassa. Ja käsi oli kipsissä melkein pari kuukautta. Kun se parani, lähdin takaisin Suomeen keväällä. Vasta syksyllä voin ajaa pyörää, käsi ei kestänyt ennen ajoa.

Sitten syystalvella aloin tekemään noita pieniä nalleja, koska löysin kirjastosta helpon mallin. Ja riemuitsin oikeakätisenä, kun käsi oli parantunut täysin ennalleen. Nalleja alkoi syntyä sarjana minulta kuten oli tullut nukkejakin.

Alimmaisena on vanhojen nukkejen pieni kokoelma, jonka olin Suomessa kerännyt.

Takana myös taulujani, jotka hankin myöhemmin, mutta joille löytyi paikka vasta Ranskaan muutettuani. Ruusutaulun ostin, koska Helsingin yksiöni piti tyhjentää vuokraamista varten. Laiskanlinnani oli siellä tilaa vievä ja sen myytyäni ostin tuon taulun, koska se vei vähemmän tilaa Helsingistä pois muutettuani.

Lopulta yksiöni oli kattoa myöten täynnä vuonna 1991, kun sitä vähitellen tyhjensin. Ei minun ollut silti haikeaa, koska sydän oli jäänyt Etelä-Ranskaan ja ajatukset olivat nyt muualla.

Minusta oli tullut "matkamies". Kaikki tavarani olivat väliaikaisesti kotona maalla. Ja minä reissasin Ranskan ja Suomen väliä vuodesta 1991-1998 saakka, jolloin löysin Etelä-Ranskasta tämän talon ostaa.

Tässä alimmaisissa kuvissa alkuvuoden "tyhjä" museo.

Nyt 15 museovuoden jälkeen tämä talo on tullut liian pieneksi. Ne nuket ja nallet, joilla aloin vuonna 2000 ovat joutuneet takaisin pahvilaatikkoon säilöön.

Museossa täytyy olla vanhaa eikä uutta ja olen tehnyt siten tilaa kaikelle vanhalle, mikä herättää muistoja.

Sitten kun löydetään uudet tilat museolle paremmalla paikalla, ei mahdu enää minun kokoelmani yhteen pahvilaatikkoon. Varmaan 100 täytyy niitä olla. Enkä minä ole enää yksin, kuten olin alussa. Museon ystäväpiiri on kasvanut vuosien varrella.

Tässä alla video museosta nyt vuonna 2015:

https://www.youtube.com/watch?v=SOxbEtNA1p4

lauantai 17. tammikuuta 2015

Mainoskyltistä



Tässä kuvat uudesta museokylttipaikasta. Edessä näkyy herra ja rouva Bernardien talo puutarhoineen. Tienviittojen vieressä on rivi kylämme mainoskylttejä, kolme isoa oikealla,  vasemmalla pieni on nukkenallemuseon ja toinen pieni on jonkun muun.

Minä laitoin siihen ensimmäisenä kyltin monta vuotta sitten, kun sain luvan Bernardeilta. Sen jälkeen siihen ovat ilmestyneet nuo muut vielä isompina.

Kylämme on läpikulkupaikka Nîmesin, Montpellier'n, Alèsin, Anduzen, St Jean du Gardin teillä. Joten autoja kulkee virtanaan ympäri vuoden saati sitten kesän sesonkiaikoina.

Minun kyltissäni lukee vain Musée eli Museo ja kadun nimi viittoineen, koska tila oli pieni ja ajattelin, että se herättää ajatuksia, mikä ihmeen museo.

Eilen ostin vaneria uutta isoa kylttiä varten. 16 euroa maksoi. Noin kolme museokävijää riittää sen tienaamiseen takaisin, koska yksi sisäänpääsy maksaa aikuisilta 5 euroa.

Olen suunnitellut kyltin jo valmiiksi tietokoneella kuin paperille. Tein siihen kuvaksi suomalaisen nukketalomallin ja meinaan sen myös piirtää ensin vanerille oikein viivottimella kuten ennenkin olen tehnyt. Se on ensi viikon hommia.

Ylimmässä kuvassa näkyy myös Dixou haukku. Kiinnitin sen 30- nopeusrajoitus pylvääseen, kun otin kuvaa.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Minun kotini on minun linnani

Nyt minulla on kenkätalo, matkalaukkukoulu ja tässä pahvilaatikkotalo. Tämä viimeinen on uutuus. Saksalainen kilpikonna merkkinen nukke on selluloidia. Huonekalut ovat varmaan 50-luvulta telkkarineen, valmistettu myös Saksassa.

Kun näin tämän pahvilaatikkoon tehdyn nukketalon, minulle tuli mieleeni ison siskon lapsuusmuisto.

Me katseltiin lapsena Kotiliedessä ihania Lundby nukketaloja ja näytettiin niitä äidille. Monet kerrat me pyydettiin sellaista, mutta aina oli sama vastaus, se on liian kallis.

Sitten lohdutukseksi me saatiin muutamat punavalkoiset muoviset olohuoneen huonekalut. Niistä on jälkiä vielä vintissä Suomessa. Mutta loppuun leikitty ne ovat.

Isosisko sanoi, että hän teki niitä varten nukketalon pahvilaatikkoon ikkunoineen. Minä en sitä enää muista.

Museossa aika monet ranskalaiset ovat kertoneet myös tehneensä pienenä kenkälaatikkoon tai muuhun pahvilaatikkoon nukketalon.

Ennen vanhaan oltiin kekseliäitä, kun ei saatu kaikkea valmiina kuten nykyään. Lapsen mielikuvitusmaailmalla ei ole rajoja. Mutta unelmoida voi aina, pienenä ja isona. Se on yksi voimavaramme.

"My home is my castle", kuten englantilaiset sanovat. Minun kotini on minun linnani.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

50 sentin kaupoilla

Eilen olin naapurikylässä St Christolissa ruokakaupassa. Poikkesin samalla ulkoilmakirpparille, koska se on joka lauantai. Se on halvempi paikka kuin Anduzen kirppari. Mutta se on myös huonompi, siellä on enimmäkseen kiinalaista roinaa ja perhemyyntikojuja lasten vaatteineen yms. Ammattimyyjiä on vain jokunen.

Taas sain sieltä näitä ristipisto- tai puolipisto kukkatauluja ihan halvalla. Kun kysyin, mitä maksaa, miesmyyjä sanoi, että nuo kaksi ovat 50 senttiä! Siinä minulle nukketaloon matot (46cmx17cm). Ne täytyy vaan puhdistaa ensin. Kehykset laitan kierrätykseen.

Eivät miehet tiedä, kuinka monta pistoa on tarvinnut tehdä ja kuinka monta tuntia naiset ovat ahkeroineet, kun he näitä käsitöitä ovat tehneet. Jo kanavatyön tekoaineetkin maksavat aika paljon, kun niitä uutena ostaa. Puhumattakaan niiden kehystämisestä.

Toisaalta uusi sukupolvi ei osaa arvostaa käden työtä, kun kaikkea saa kaupasta helpolla ja halvalla. Kaupat notkuvat aasialaista halpatuontia. Ei saa sitäkään halveksia. Mutta se kätkee sisälleen paljon negatiivistä.

Kyllä tulee vielä sekin aika, kun nämä isoäitien käsityöt ovat taas arvossaan ja kalliita.

Toisaalta Anduzessa näkee myös näitä kukkatauluja. Mutta useimmiten on ollut naismyyjiä, jotka osaavat arvostaa niitä ja hinnoittelevat ne myös eri tavalla. En ole ostanut sieltä, koska tiedän, että St Christolista saa edullisemmin miesmyyjiltä.

Nyt noista kukkatöistä tulee nukketalomattoja museoon. Kuka liekin ne tehnyt. Kaikki kunnia hyvästä työstä. Hyvin tehdyllä työllä on tulevaisuus.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Museovuoden 2014 tilitystä

Eilen illalla aloin laskea kuluneen vuoden 2014 yhdistyksen tuloja. Se olikin pieni yllätys.

Meillä oli melkein 50 euroa edellisvuotta parempi tulos. Vuosibudjetiksi tuli 2664,50€. Edellisvuonna se oli 2618€.

Kuukausien tulot vaihtelivat, kun vertasi viime vuoteen. Mutta lopputulos oli sittenkin plussan puolella. Se on stressaavaa, kun tulee aina verrattua.

Nukkenallemuseon raha-asiat ovat parantuneet alkuvuosista. Vaikka tuo meidän nykybudjetti on eri museoiden vertailussa varmaan aivan häntäpäässä, meille se on iso raha. Minulta ei unohdu ne 800 euron vuosibudjetit, joilla yritettiin päästä eteenpäin. Ilman vapaaehtoistyötä ja harrastustoimintaa  tämä ei olisi ollut mahdollista.

Nyt voi sanoa, että Alèsin turistitoimistoon liittyminen oli tärkeää jo edellisvuonna. Tulokset näkyvät. Paikallisten keskuudessa meidät tunnetaan paremmin ja heidän kävijämääränsä on lisääntynyt museossa.

Alès ei ole ihan pikkukaupunki suomalaisiin kaupunkeihin nähden.
http://en.wikipedia.org/wiki/Al%C3%A8s
Population (2008) 40,520 = Vuonna 2008 oli 40,520 asukasta.

http://www.kunnat.net/fi/tietopankit/tilastot/aluejaot/kuntien-lukumaara/Sivut/default.aspx

http://vrk.fi/default.aspx?docid=6707&site=3&id=0
Hyvinkää, Nurmijärvi, Lohja, Rauma ja Järvenpää ovat suurin piirtein saman kokoisia edellä olevan nettisivun mukaan.

Minun pitää taas kirjoittaa museouutiset eli yhdistyskirje. Vaikka tänne blogiini selostan pitkin vuotta tapahtumia, mutta yhteenveto täytyy tehdä. Sitäpaitsi kaikki eivät vielä harrasta nettiä, joten painetussa muodossa se pitää myös olla ja lähettää postitse. Toisaalta tämä digitaalisuus on helposti tuhoutuvaa, vähän väliä siitä lehdissä saa lukea. Joten vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia. Paperi säilyy korjussa. Kirjeillä, korteilla ja kirjoilla on tärkeä paikkansa tässä alati muuttuvassa maailmassa. Niiden arvo vaan nousee, kun digitaalinen voi hävitä yhtäkkiä kuin tuhka tuuleen.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Ranskalaisista pusuista

http://en.wikipedia.org/wiki/Culture_shock

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kulttuurishokki

http://lci.tf1.fr/france/societe/combien-de-bises-faites-vous-a-vos-proches-voici-la-carte-de-france-8541248.html

http://www.economist.com/blogs/gulliver/2014/10/kissing-business-acquaintances?fsrc=scn/tw/te/bl/xxxxorxxxxx

Tässä yksi kulttuurishokin aihe minulle Ranskassa. Vaikka tämä on minulle jo 16. vuosi täällä, en koskaan totu noihin poskipusuihin. (Tulin tänne ensi kerran vuonna 1992, mutta en silloin vielä asunut täällä, vasta vuodesta 1999, kun edellisenä vuonna olin ostanut tämän talon).

Minun mielestäni ne ovat pinnallisia ja outoja. Eikä minusta tarvitse jatkuvasti pussailla ystäviä tai perheen jäseniä saati sitten tuttavia tai sitten muita. Siinä astuu jo toisen reviirille.

Minä olen aina kiusaantunut ja otan melkein askeleen taaksepäin välttääkseni tuota epämiellyttävää lähestymistä. Kaikki ranskalaiset ystäväni ja tuttavani tietävät sen ja he eivät kiusaa minua noilla omituisuuksillaan. Siinä heillä taas on ihmettelemistä ja nauramistakin.

Kun menen joskus yhteen Missionin, joka on protestanttinen kirkko ja lomanviettopaikka, siellä oikein porukalla pussataan kaikkia, monta kertaa vielä molemmille poskille. Minä olen melkein paniikissa ja tekisi mieli juosta pakoon!

Kättelystä sen sijaan pidän. Se on minusta kohteliasta. Sitäpaitsi se on kansainvälisempi lähestymistapa ja tietyssä mielessä "turvallisempi", silloin ei "astu varpaille". Joka maassa kätellään, enemmän tai vähemmän.

Vaikka aina välillä tulee kulttuurishokki jostakin vieraalla maaperällä, ei se niin vakavaa ole. Huumori on yksi keino sopeutua. Muuten viihdyn erilaisessa kulttuurissa. Olen löytänyt pienen paikan Välimeren auringossa. Ja oppipoikana olen joka päivä kuin koulun penkillä ranskan kielen ja kulttuurin opissa. Oppia ikä kaikki.

Poikkeus vahvistaa säännön, kuten koulussa opittiin englannin tunnilla. Mukava yllätys aina on, kun museokäynnin lopussa joskus joku pikkulapsi antaa poskelleni pusun. Se on niin kuin palkan olisi saanut.

torstai 1. tammikuuta 2015

Joululoma-ajasta museossa

Museossa on ollut nyt joululomilla vähän elämää, kaikkiaan 19 henkeä on käynyt täällä. Midi Libre on julkaissut ylimääräisen "Minne mennä"-talvioppaan ja siinä on myös nukkenallemuseosta pieni artikkeli. En ole nähnyt sitä vielä, mutta se on tuonut tänne väkeä. Kiitos taas kerran paikallisen sanomalehden, joka ei meitä unohda.

Nämä museokävijät ovat olleet viereisistä kylistä ja he ovat usein tulleet kauempaa lomalle tulleiden perheidensä mukana. Kaikkia sukupolvia on ollut.

Yksi ryhmä kyseli puhelimella, jos voi tulla museoon, noin 20 henkeä. Olin sanonut heille, että vain 10 henkeä kerralla voi tulla sisään, joten he tulisivat sitten kaksi kertaa, koska museon tilat ovat pienet. Ryhmä muutti mielensä ja he eivät tulleetkaan ilmoittamatta mitään. Ihme käytöstä. He eivät viitsineet edes soittaa ja peruuttaa! Tätä on nykyään sattunut liian monta kertaa. Jos taas joku varaa ryhmävierailua, ei kannata ottaa vakavasti. Sellaista on tämän päivän mentaliteetti, sanoi Sébastien, kaikki täytyy saada heti, odottaa ei haluta mitään. Henriette lisäsi, että kaikkea näkee.

Olin herra ja rouva Bernardeilla, jotka ovat ystäviäni täällä kylässä. Heidän puutarhansa vieressä, joka on kylän läpikulkutien varrella, on nukkenallemuseon pieni kyltti. Sen vieressä on monia isoja mainoskylttejä. Yksi päivä tuli mieleen, että kysyn heiltä tilaisuuden tullen, jos saan laittaa siihen isomman kyltin kuten toisetkin ovat. Nyt kysyin ja sain luvan. Ensi viikolla ostan vaneria ja maalaan sen.

Uusi isompi museokyltti on sitten mitä parhaimmalla paikalla. Siitä kulkee autoja edestakaisin  jatkuvana virtana, koska tie menee Montpellier'hen ja Nîmesiin Anduzesta, St Jean du Gardista ja Alèsisista. Ajattelin tehdä kylttiin poikkeuksellisesti ison varjokuvan nukketalosta, jonka viereen voisi tehdä nallen varjokuvan. Ja tekstinä vain museo katuineen ja nuoli. Kuva pysähdyttää enemmän kuin pelkkä teksti. Ihmiset jäävät ihmettelemään kuvaa, mikä siinä oikein on.

Muuten yksi pariskunta, joka tuli tänne yllä mainitun Midi Libren jutun nähtyään, kyseli, kuinka kauan tämä museo on ollut olemassa. Kun sanoin, että tulee 15 vuotta. He ihmettelivät, etteivät ole koskaan kuulleet puhuttavan, vaikka asuvat vain 8km:n päässä. Varmaan nämä syntyään sevenniläiset ovat kylämme ohi kulkeneet monesti, mutta museokyltit ovat silti jääneet noteeraamatta. Siinä huomaa, miten sokeaksi tulee noille mainoksille, kun niitä päivittäin katselee. Toisaalta riippuu kiinnostuksesta tietenkin. He sanoivat, että he eivät ole kuulleet puhuttavan. Joten se puhuminen on pikkukyläläisille tärkeämpää kuin mikään muu ja tietenkin painettu sanomalehti, jolle he ovat uskollisia.






































Tässä viimeisin yksi vieraskirja kommentti. Vapaa suomennukseni: "Tämä ihastuttava museovierailu vei meidät hetkeksi takaisin lapsuuteen. Kiitos hyvästä vastaanotosta ja opastuksesta. Museo on vaatinut paljon kärsivällisyyttä ja rohkeutta. Jospa kaikki nämä nuket ja nallet voisivat kertoa meille tarinansa!"

Linkit - museoista

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/12/09/voiko-museo-johdattaa-pikkukaupungit-tulevaisuuteen?ref=ydd-newest-in-subsp

10-vuotissynttärit

Museopaivakirja blogini täyttää 10 vuotta tänä uutena vuotena 2015.

Olen lapsesta asti ollut päiväkirjaan kirjoittaja. Me ihailtiin kaksossiskon kanssa naapurin Kirstiä, joka kirjoitti päiväkirjaa 60-luvulla. Joten heti kun opittiin kirjoittamaan 8-vuotiaina, piti saada oma päiväkirja. Niitä on nyt vintissä Suomessa pahvilaatikollinen. Varsinkin teini-ikäisenä se oli tärkeä harrastus. Päiväkirja oli meidän oma pieni maailmamme. Niiden sivujen väliin kerättiin muistoja ja muuta rekvisiittaa kuten scrapbooking.

http://en.wikipedia.org/wiki/Scrapbooking

Blogikirjoittelu on julkista toisin kuin päiväkirja. Mutta jos tämä museopaivakirja olisi vain yksinpuhelua, se olisi tylsää. Tässä blogissani kerron "matkaseikkailuistani". Matkoista aina puhutaan, ja seura on tärkeää, muuten tämä maailma on Lonely Planet.

http://www.lonelyplanet.com/


Laitoin tämän saman tekstin Facebookiin. Olen huomannut, että toiset viihtyvät siellä paremmin kuin blogeissa. Ja siellä voi kommentoida ja luoda uusia kontakteja helpommin. Lisäksi se on kansainvälinen. Olen alkanut osallistua enemmän muiden facebook-sivuihin. Siten tulee linkkiverkostoa ja mainosta vähän joka paikkaan. Niin nukkenallemuseo näkyy maailmanlaajuisessa verkossa jo paremmin kuin täällä paikan päällä Lézanin pikkukylämme keskiaikaisten labyrinttikatujen kätköissä. Google olisi tullut tänne kuvaamaan. Mutta se olisi ollut satojen eurojen sijoitus, johon meidän yhdistyksessä ei ole varaa.

Twitteriä en ole museolle tehnyt. Kahden blogin, kahden nettisivun ja facebook-sivun päivityksessä on minulle tarpeeksi hommaa. Lisäksi hoidan nyt ystäväni facebook-pagea.

Ranskankielinen blogini souvenirs täyttää ensi vuonna myös 10 vuotta. 

Netti on yksi tärkeimmistä markkinointi keinoista museolle.