Vaikka syksyn tunnelmaa on jo ilmassa, koulut alkavat täällä maanantaina, kesäinen ilma jatkuu. Ukkos-ja sadekuuroja on tullut viime päivinä.
Museon kesäsesonki meni hyvin, 20% paremmin kuin viime vuonna, jos ajatellaan museon sisäänpääsytuloja kesäkuun alusta tähän päivään. 1142euroa on Nukkenallemuseo ry-yhdistyksellä ollut sesonkituloja. (yhdistyksemme ei ole enää Käden taidot ry., muutettiin sen nimi nyt kesällä).
Siinä on mukana yhden nallen myynti 35euroa. En niitä tekemiäni nalleja yleensä mainosta enkä myy kuten alkuaikoina, mutta jos joku tulee sellaista tänne hakemaan, miksen myisi. Yksi entinen kylämme asukas, Ginette, joka kävi täällä ensimmäisenä vuonna 2000, tuli yksi päivä uudestaan tänne katsomaan. Hän oli utelias ja halusi nähdä, mitä kuuluu. Kiitos hyvää, voin hänelle sanoa, nyt meillä on ollut menestystä. Miten epävarmaa kaikki olikaan silloin! Pelkkää vastatuulta ja ylämäkeä. Sellaista elämä on välillä.
Syksyn tulo on aina hiukan ankeaa. Museo "vieraat" häviävät vähitellen kuin muuttolinnut. Toisaalta nykyään on kävijöitä jatkunut hiljakseen pitkälle syksyyn, ainakin viime vuonna. Nytkin on ollut oven takana joka päivä joku. Tänään oli yksi madame, joka meidät löysi internetistä. Nukkejen ja nallejen keräilijä, eläkeläinen. Kaikenlaisia kysymyksiä ihmisillä on. Tämä rouva oli kiinnostunut tietämään, minkälaista on perustaa museo. Hänellä oli samanlaisia suunnitelmia. Minä mainostin museon nettisivuja ja blogiani, jossa kerron totuudentorvena kaikki. Ranskan blogistani Sébastien sensuroi joskus joitakin kohtia...varsinkin diskriminaatio on yksi tabuasia, josta eivät kaikki ranskalaiset halua kuulla. Toiset sitävastoin puuttuvat siihen. Minä sanoinkin tuolle madamelle, että te olette ainakin ranskalainen. Se on jo yksi etu.
Eilen oli nuori pariskunta Montpellier'sta, he olivat nähneet museokyltin tien vieressä ja poikkesivat katsomaan. Rouva oli pyörätuolissa. Hyvin se heidän vierailu meni, vaikka toiseen kerrokseen ei yleensä pyörätuoliset pääse. Mutta tämä nuori nainen oli pieni ja pyörätuoli myös. Mies kantoi vaimonsa rappuset ylös tottuneesti. Se oli liikuttavaa. Nätisti se kävi. Tuli mieleen, että ei vamma ole este onnelle. Meillä oli kiva keskustelu. Ja yksi asia, mikä on erikoista nykymaailmassa, heillä ei ollut yhtään kiire. He olivat niin kuin "kylässä" vaan. Tosin sisäänpääsystä piti kyllä maksaa. Niin museoissa yleensä on, koska kaikki maksaa, myös museon pyörittäminen. Toisaalta se on "kannatusmaksu".
Yksi päivä tuli belgialainen pariskunta Uzèsistä, jossa heillä on talo. He olivat lukeneet tästä museosta lehdessä. Kun emäntä astui ovesta sisälle, ensimmäinen kysymys oli, ei kai teillä ole kissaa. Niin ei ole vielä koskaan ennen kysytty. Sanoin, että koira minulla on, mutta ei kissaa. Sitten tuli selitys. Madamella on kissakammo, -fobia. Jostain syystä tullut trauma. Se onkin kauheaa, koska kissoja vilisee täällä Ranskassa. Usein vielä villejä tai puolivillejä. Meidänkin kylässä on joitakin "kissakatuja". Dixou koirani villiintyy siellä aina, koska sen täytyy ajaa pakoon kaikki katit. En minäkään pidä siitä, että niitä juoksee kymmeniä joka paikassa. Kyllä Suomessa niitä sentään säännöstellään. - Kerran tapasin täällä Ranskassa yhden nuoren opiskelijatytön, jolla oli koirakammo. Hän alkoi kiljua koiran nähdessään. Sekin on elämää vaikeuttavaa, koska koira on tavallinen lemmikki ja niitä on myös joka paikassa. Kaikenlaisia ongelmia meillä ihmisillä voi olla. Suomessa katson telkkarista amerikkalaista tohtori Philiä. Se on mielenkiintoista.
Midi Libre julkaisi ainakin toisen kerran saman pienen artikkelin museosta. Sanomalehti on hyvä puolestapuhuja. Vaikka se ei aina toisi paljoa ihmisiä museoon, se tekee tunnetuksi ja muokkaa ilmapiiriä.
Tässä museopaivakirjassa kerron usein museokävijöistä. Niin en voisi tehdä ranskankielisessä blogissani. Vain pintapuolisesti voin. Kielimuurin suojassa voi puhua enemmän.
Asiasta toiseen. Löysin englantilaiseen 1920-luvun Handicrafts houseen keittiöhuonekalut ja touhusin niiden kanssa tänään. Valmistelin niitä esille nukketaloon. Piti keksiä matto lattialle. Kokeilin eri väriratkaisuja. Lopulta laitoin siihen vanhaa kutomaani tummanpunertavaa poppanaa palasen. En olisi arvannut silloin yli 20 vuotta sitten, kun niitä poppanoita kudoin Helsingin yksiössäni, että joskus nukketalon mattona sellaista käytän.
