Eilen soittelin eri ostomyyntiliikkeisiin ja kauppasin nukenvaunuja tai -rattaita. Halusin myydä ne korirattaat, jotka sain ennen joulua naapurikylän madamelta. Sellaisia näkee netissä kymmeniä, se on vanhan kopiomalli. Lopulta läheinen iso ostomyyntihalli otti ne vastaan, sain 10 euroa niistä. Hyvä kun pääsin eroon. Tänne ei mahdu, ei museoon ainakaan, eikä myöskään yläkerran varastohuoneeseen. Myös se Petit Collin selluloidinukke, jonka sain niiden mukana, ei sitäkään kannata pitää. Pää on liian rikki, pahasti halki päälaelta. Anduzen kirpparilla näin sellaisen vahingoittuneen samanmerkkisen ja pyydettiin vain 5 euroa. Tuo vaunut ostanut liike ei huolinut myöskään sitä nukkea.
Ei lahjahevosen suuhun saa katsoa, sanotaan. Mutta siinä sen näkee. Helposti ihmiset tuovat museoon sellaista, mistä halutaan vaan päästä eroon ja toisaalta heillä itsellään on hyvä antamisen mieli. Tilan puute on monella. Jos ei siivoa nurkkia välillä, kaikki paikat on täynnä. Ei kaikkea kannata koota. Huushollista tulee pian kuin varasto tavaraa täynnä. Varoittavia esimerkkejä näkee amerikkalaisen Doctor Phil'in telkkariohjelmassa, jonne kutsutaan ongelmallisia ihmisiä milloin minkin ongelman ratkaisemiseksi. Kerran siellä oli kulutusyhteiskunnan tavaran kerääjiä, joiden koti oli kattoon asti täynnä krääsää.
Toisaalta tuo naapurikylän rouvan vierailu museossa oli hyvä markkinointikikka. Hän puhuu nyt museosta ihmisille. Vaikka tästlähin sanon kyllä, jos taas meinataan tuoda tänne jotain, että pitää nähdä ensin. Muuten ajatellaan, että tänne kelpaa mikä vaan. Se on taas huonoa mainosta.
