Huomenna pitäisi ison lapsiryhmän tulla. Puolenpäivän aikaan kunnantalo on luvannut avata vapaa-aikatilan, jotta osa ryhmästä saa siellä odottaa vuoroaan. Noin 50 lasta, siis viisi kertaa he tulevat, kymmenen kerrallaan ohjaajineen. Ja apujoukot on jo tilattu tänne vartioimaan 3-6 vuotiaita lapsia, jotka mielellään katsovat kaikkea käsillään.
He soittavat kun ovat parinkymmenen kilometrin päässä täältä. Menen heidän linja-autoaan vastaan Postin tykö, joka on vapaa-aikatilaa vastapäätä. Lapset saa siihen sitten jättää autosta ja ohjaan bussin koulun taakse parkkipaikalle, jossa on hyvin tilaa. Eikä se ole kuin 100 metrin päässä keskustasta pois päin.
Tämä linja-autokuorma on sitten nukkenallemuseon historian ensimmäinen. On täällä ollut yli 40 ryhmiä ennenkin, mutta ei 50.
Viime päivinä pohdin, miten niille lapsille puhuisin, jotta he viihtyisivät. Kun tulee perheitä tai muita, se on spontaania. Mutta pelkästään lapsiyleisö on erilainen. Täytyisi onnistua saamaan heidän mielenkiintonsa ja huomionsa. Simppeli kerronta vaan, sanoi ystäväni. Hän on oikeassa. Aloitan niinkuin kaikille muillekin yleensä näyttämällä kokoelman vanhimmat lelut. Siitä pääsee vauhtiin, eikä kovin kauaa kestä. Muutaman kysymyksen teen lapsille samalla, se on mielenkiintoista, miten he kommentoivat. Ja he ovat tyytyväisiä, kun haastatellaan. Tällä kertaa taidan heidät sitten aktivoida. Käsken jokaisen hakemaan museosta kaikkein ihanimman lelun. Niin itse pienenä museossa teki. Ja sen jälkeen he saavat sen näyttää toisille. Lopuksi katselkoon vapaasti ympärilleen. Ei alle kouluikäisille kannata selostaa historiaa, eivät he jaksa kuunnella ja tulevat levottomiksi. Eikä tarinoita ole kovin paljoa kerrottavaksi, nekin voivat olla liian pitkiä. Tilanteen mukaan, jos he esittävät kysymyksiä, sitten voi selostaa enmmän.
Tätä kirjoittaessani puhelin soi. Pari madamea oli tulossa tänne museoon katsomaan. Juuri siitä Lunelin kaupungista kotoisin, mistä se ryhmä tulee huomenna. He olivat löytäneet museomainoksemme Anduzesta ravintolasta, jonne me niitä yksi kerta jätettiin. Toisaalta sitä ennen he olivat nähneet museokyltin. Kysyin heiltä lopuksi mikä miellytti eniten. Nukketalot, nallet...Vaikka alussa ensimmäinen kommentti oli, että teillä on paljon saksalaista täällä. Korjasin asian ja kerroin, että kokoelmani on kansainvälinen. Kun kaikki oli katsottu, niin, he totesivat, että isoja lapsia me ollaan kaikki. Molemmat olivat koulumaailmasta, toinen eläkkeellä oleva opettaja ja toinen yhä työssä.
http://www.edu.fi/perusopetus/kuvataide/lapset_museossa
Siinä yllä hyvä linkki. Sain siitä uuden idean. Voin kertoa joistakin leluihin liittyviistä henkilöhahmoista, koska ne ovat opettavaisia tarinoita tai muuten haastavia.
http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=12708
