Tässä on Dixou jouluna 2013. Me oltiin päiväkävelyllä pikkutiellä kylän sivussa kuten joka päivä. Siellä on joka puolella viininviljelystä. Takana näkyvät Sevennit vuoristo vain noin 8km päässä. Tämä kylä on tasankoa.
Tänään on leuto talvipäivä, normaalia lämpeempi ja aurinko paistaa. Viime päivät onkin ollut tuulista ja sateista pilvineen.
Eilen tein aamulla leipätaikinan. Lidl kaupasta saa ostaa auringonkukkasiemenistä grahamjauhoa, jossa on kuivahiivakin mukana. 99senttiä vaan maksaa kilo. Käytän siitä puolet leipätaikinakulhoon (tavallinen muovinen leivonta-astia, noin 2 litraa ehkä), jossa loput jauhot otan tavallisia vehnäjauhoja. Nesteenä on vesi, vajaa litra. Siihen lisään hiukan öljyä, vaikka jauhopussin ohjeen mukaan ei sitäkään tarvitse, koska kaikki on mukana jauhoissa suolaa myöten. Muuten leipä on ollut kuivikasta. Tällä kertaa tuli vettä liikaa, joten jauhojakin piti olla enemmän. Taikinasta tuli liian suuri astiaani. Jätin sen nousemaan. Sitten touhusin muuta. Menin tietokoneelle blogia kirjoittamaan. Unohduin siihen.
Jonkun ajan päästä kävin katsomassa ovella, jos posti oli tullut. Näin Dixoun nuoleskelevan suupieliään. Ihmettelin, mitä varten. Kaikki sapuska oli kaapissa tai jääkaapissa, mitään ei ollut näkyvissä. Sitten muistin, taikina nousee liikaa! Se paisui yli astian pöydälle asti. Ja tajusin, kuka oli käynyt sitä maistelemassa! Nyt menee taikinaa paljon haaskoon, ajattelin. Se pöydälle pudonnut osa pitää heittää pois. Ei sitä voi syödä, jos koira siihen on koskenut. Sitten tuli mieleeni, että sen osan voin kypsentää ja tehdä siitä oman joululeivän haukulle.
Laitoin uuniin ensimmäisenä Dixoun leivän. Siitä kohosi uunissa oikein hieno joululahja tälle ihmisen parhaalle ystävälle. Kun se oli kypsä, annoin maistiaisia. Maailman paras resepti, luin sen silmistä. Eläimet eivät osaa puhua, vaikka monilla muilla tavoin meille viestivätkin.
