Mikä on kirjan salaisuus?

Tässä kuvakaappaus https://www.finna.fi/Record/vaari.2788466 sivuilta, jossa on kirjani. Siitä on jo 20 vuotta, kun aloin tätä museopaivakirja blogiani kirjoittamaan. Sen ensimmäisistä sivuista tein tuon kirjani puolikustanteena Pilotilla. Se tuli kalliiksi. Noin 80 kirjaa piti julkaista, niiden myyminen ei ollut helppoa, vaan jäljellä on vielä muutamia myymättä. Ei se silti turha investointi ollut. Yksi unelma kirja myös oli. Internet on sen tekoa helpottanut ja tehnyt sen koko kansan ulottuville eikä vain harvoille ja valituille kuten ennen.

Aina joskus menen tuonne finna.fi-sivuille katsomaan, onko se kirja vielä siellä ja kuinka monessa kirjastossa. Ihmeekseni se on 12 kirjastossa ollut jo kauan, vaikka monesta poistettu, kuten kirjoja poistetaan. 

Jos ajatellaan kirjani muotoa ja sisältöä, muodossa on toivomisen varaa, koska se on blogi-tai puhetekstiä eikä oikoluettu kuten kirjat yleensä. Oikoluku olisi maksanut paljon lisäksi, kun se muutenkin tuli kalliiksi n.2400euroa. Joten arvostella sitä voi. Mutta sisällön suhteen se on sydämellä tehty, sitä ei voi kiistää. Jos verrataan tauluun, sen kehyksiin ja maalaukseen. Vaikka kultaa olisi kehys, jos maalaus on sydämetön, ei siinä ole elämää. 

Olen arvaillut, miksi Unelmani Etelä-Ranskassa on vielä niin monessa kirjastossa. Se on unelman toteutuminen. Kaikilla meillä ihmisillä on unelmia, mutta ne eivät aina toteudu syystä tai toisesta. "Ihmeellinen on elämä", "It's a Wonderful Life", kuten amerikkalainen jouluelokuva Suomessa.

Tai jos syynä on erikoinen tarina, museotarina...Usein kaikki erikoisuus saa huomiota. Kun sen museon perustin Ranskaan ja tein siitä vaatimattomasta alusta komian kalliin mainoksen Midi Libre paikallislehteen, se sai yhden toimittajan kiinnostumaan ja tulemaan katsomaan paikan päälle, jotta voi tehdä lehteen artikkelin. http://myoldbear.free.fr/midilibreartikkeli$A0.pdf

Iloitsen nyt tuosta menestyksestä finna.fi sivuilla. Vaikka käytännössä sen kirjan kannattavuus rahassa on ollut plus miinus nolla, tappiokseni sen julkaisin. Mutta en kadu, ei se raha silti hukkaan mennyt. Kaikkea ei voi rahassa mitata. Niin sain purkaa sydäntäni. Sekin on yksi tärkeä tehtävä, vaikka maksoi yli pari tonnia. Toisaalta sain takaisin ainakin osan rahoista vähäisestäkin myynnistä.

Ja vaikka kirja on julkaistu Suomessa ja museo on eri maassa, Ranskassa, on se poikinut vuosien aikana. Museoyhdistyksemme jäsenet olivat suomalaisia, vain yksi ranskalainen. 

8 kuvakirjaa, jotka viime vuonna tein internetissä ovat värillisiä, n.32euroa per kirja, niitä on omakustanteena saanut tilata vain muutaman, ei tarvinnut valtavaa määrää tilata. 

Painetun kirjan arvo on laskenut, koska vanhoja värillisiä kalliita painoksia saa nykyään kirpparilta pilkkahintaan. Pahalta tuntuu lukea kirjojen tuhoamisesta silppurilla lopullisesti. Sellainen on sitten myös minun tuon yhden unelmani kohtalo. Vaikka kotonani aina säilyy yksi sellainen elämäni loppuun asti.

https://www.kirjastot.fi/kysy/onko-kirjan-elinkaarta-tutkittu-suomessa?language_content_entity=fi&utm_source=www.google.com

https://vintti.yle.fi/yle.fi/blogit.yle.fi/strada/kirjojen-lyheneva-elinkaari.html 

https://kirjavakirjasto.blog/tag/kirjan-elinkaari/

Välimatkan päästä

Olen asunut 25 vuotta ulkomailla Ranskassa. Se on pitkä aika, iso osa elämästäni. Kun jouduin sulkemaan kotimuseoni koronapandemian takia, ei minulla ollut enää syytä jäädä Ranskaan tyhjän päälle, kun kontaktit loppuivat samalla kuin seinään. Perhe on Suomessa, kotiinpaluu suunnitelmat tulivat ja taka-ajatus museon siirtämisestä siskon taloon. Siinä elämän suola.

Olen ollut vähän kuin puusta pudonnut. En voi olla vertaamatta maailmalla nähtyä kotimaisemiin. Ollaan sitten autolla liikkeellä siskojen kanssa tai muuten. Usein tien risteyksissä olen kauhistellut sen vaarallisuutta ja sanonut, että tällaisissa paikoissa Ranskassa on liikenneympyrä, joka pelastaa ihmishenkiä. Autoveroa olen ihmetellyt, kun Ranskassa ei sellaista ole. Joten auton pito on Suomessa kaksi kertaa kalliimpaa kun on vero vakuutusmaksun lisäksi.

Siinä pari esimerkkiä. Nyt pandemiasta tulee uusia esimerkkejä. Koronapirulainen, jo tabu maassamme, ei ole täysin hävinnyt, koska sen on annettu levitä ja väitetty sitä "vain flunssaksi". Niin saatu otollinen ilmapiiri sen leviämiseeen. Onko koronapandemia iso miljoonien tutkimusbusiness koronasairaista ja koronakuolleista? Tuleeko tieteestä ihmiselämän vastainen, vain rahastuskeino eikä ihmisten parhaaksi? Tutkimus-sana ja moni muu on nyt kärsinyt. Luotto, kunnioitus ja arvostus mennyt, jos ihmisarvo katoaa sen mukana.

Käynti yhdessä sairaalassa Etelä-Suomessa herätti kummastusta. Käsienpesupisteitä oli joka paikassa, mutta FFP2 maskin käytöstä ei näyttöä, se yksi parhaimmista suojakeinoista, niin kuin sellaista keinoa ei olisi olemassakaan. Korona ja monet muut vastaavat leviävät ilmasta. Vaikka joka nurkassa pesisi käsiä, tuon tartunnan saa, on saanut jo huomaamattaan mahdollisesti saastuneesta ilmasta.

Joten tässä yksi FFP2 maskin uskollinen käyttäjä edelleen alusta asti kaikissa vieraissa sisätiloissa, hällä väliä, vaikka toiset voivat sitä arvostella. niin kauan kunnes saadaan tuon viruksen voittava lääke tai rokotus. Maailmalla oppii itsenäiseksi. En anna tuon pirulaisen tuhota immuniteettiani, muuten saa aina sairastaa, jos ei ole enää normaalia vastustuskykyä. Virus jää ihmiseen.

Viime huhtikuussa 2025 sain 9.koronaboosterin Ranskassa 7,50 euroa, ei ollut kiskurihintaa 140 euroa kuten businessTHL Suomessa. Ja kaikki haluavat sen saavat toisin kuin maassamme, jossa halutaan "tutkia" rokottamattomia ja hengenvaarallista koronaa sairastavia, businesstä on kaikenlaista. Siinä hyvä syy vähätellä viruksen vaarallisuutta. Ja tehdä kansalaisille koronaboosterin saamisen mahdollisuus mahdollisimman vaikeaksi, vaikka se suojaa ja estää longcovidin. Toisaalta sellaisia surullisenkuuluisia "lääkäreitä" on historiassa ollut ennenkin.

Espanjantauti sata vuotta sitten jätti jälkensä myös siitä hengissä selviytyneisiin. Kuten nyt longcovid eli pitkä korona.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Espanjantauti 

https://en.wikipedia.org/wiki/Spanish_flu 

Kun on seurannut maailman uutisia asiasta kuin asiasta vieraassa maassa vierailla kielillä, ranskaksi ja englanniksi, alkaa vertaaman niitä. Jos ne eroavat kotimaan uutisista, herää kysymys miksi ja tulee epäluuloiseksi. Jos joka ilmansuunnasta uutiset eroavat joistakin kotimaassa kuten THL:n uutisista, kriittisyys kasvaa. Sitten alkaa seuraamaan sitä netissä esim. twitterissä, en käytä X.sanaa. Huomaa, on paljon meitä muitakin samaa asiaa oudoksumassa. Ei ole yksin.

Viime vuosina hyvä Suomikuvani on kärsinyt. En ole pitänyt maatamme enää luotettavana maana. Kuten vanha kansa sanoi, että rehellisyys maan perii. Korruptio sana on tabu, sen sijaan käytetään hyväveli-sanaa. Niin tehdään rikollisesta toiminnasta puheillaan vähemmän paheksuttavaa.

Kuvitella ennen maailmassa, kun uutiset tulivat kirkosta kuulutettuna kansalle, kulkivat puskaradiona, sanomalehdet, radio, TV...viiveellä ne tulivat. Nyt uutisioidaan livenä internetissä maailman ääristä maan ääriin. Vaikkakin myös hyvässä ja pahassa. Enemmän paljastuu varmaan asioita kuin koskaan ennen, kun tämä maailmamme on täysin toinen. Ei pajunköyttä syötetä kansalle enää niin helpolla.

Yksi esimerkki sokeasta virkamiehen luottamuksesta 60-luvulla Suomessa. Perintöriidassa arvosteltiin lakimiestä, että hän teki oudon päätöksen, koska tavallisella kansantajullakin näki totuuden, asian oikea laita oli päivänselvä. Mutta juristi päätti toisin, koska oli lahjottu. Kun tätä puhuttiin tyytymättöminä, yksi 20-luvun ylioppilas, harvinaista siihen aikaan sekin, sanoi, että virkamies ei voi valehdella, hän on niin suuri herra, viranomainen. Jos tekee väärin, joutuu pois virastaan.

Maassamme taitaa olla sama sokea luotto viranomaisiin. Ja sitä luottamusta voidaan käyttää helposti hyväksi.

Muuten maan terveydenhuolto on osa huoltovarmuutta. Kriisiaikoina se voi olla kuin akilleen kantapää.

Alla linkissä Maaseudun Tulevaisuudessa toimittaja Helena Petäistön artikkeli vuodelta 2022:  "Covid ei ole flunssa, eikä hiipunut, Mielipide 25.3.2022". Uskalsi hänkin arvostella Suomen "suuresti luotettua terveydenhoitoa".

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipide/71f8a783-2a5d-577f-8f48-edaa2a253911 

Tässä blogijutussani tuli nyt kaikkea muuta kuin nukkenalle-asiaa. Mutta kotimuseossani Ranskassa kaikesta maan ja taivaan alla keskusteltiin, sana oli vapaa. Siksi se oli mielenkiintoista eikä tylsää. Varmaankin vähän erilainen museo, johon poikettiin juttusille kuin kyläkauppaan ennen maaseudulla. Museokin voi sitten ja silloin olla kuin puskaradio, jossa kerrottiin viimeisiä kuulumisia.

 

 

Sadepäivinä

Mikä sopii Suomi taloon? Mollamaija. Joten tein nuken pitkästä aikaa. Minikoossa en ole ennen montaa tehnyt, vaan isompia. Hauska tehdä käsityötä pitkästä aikaa, varsinkin, kun on ollut viileä sateinen kesä on sisätiloissa enemmän. 

Viime ajat minua on työllistänyt yhden uuden kuvakirjan teko netissä, koska Ranskassa naapurini käski tehdä vielä yhden, nyt ranskaksi, kun kaikki muut ovat suomeksi. Siitä tulee kuin jäähyväiset. Vaikka aiheeksi valitsin Kokoelmani 100 vuotta täyttäneitä. Ihmeesti minua on innostanut niiden teko. Nyt voin kertoa ranskalaisille kuvin parinkymmenen vuoden museoseikkailustani heidän maillaan, kun museota ei siellä enää ole. Tyhjää paikkaa täytyy jotenkin täyttää. C'est la vie! Sellaista elämä on.

Kouluajoista on jäänyt mieleen paljon opettajien lausahduksia. Psykologian ja uskonnonopettaja Kalle sanoi ennen tunnin alkua luokallemme, mitä teillä on sydämmellänne?

Tässä kuvia nuken tekovaiheista alusta loppuun. Nyt tulee täydennettyä suomalainen nukketalo supisuomalaisella asukkaalla.

Pommerin sodasta perunoita ja taloja

http://www.elvijapaulilappalaisensukuseura.fi/historiaa/html/varsinaissuomalaiset_sotatoimi.html 

https://www.sssry.fi/artikkeli.htm?sn=110 

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/uutiset/d79ac119-ac27-5435-8b94-454735c03e11 

https://www.geni.com/projects/The-Pomeranian-War-1757-1762/37567 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Seitsenvuotinen_sota 

https://yle.fi/aihe/a/20-73861  Perunan historiaa. Mielenkiintoista!

Hollantilaisen taidemaalarin Evert Pietersin maalaus Lapsi kuorimassa perunaa

Kuva: Evert Pieters / Wikipedia

 

https://peda.net/hankkeet/geenivaraoppi/yl%C3%A4koulu/biologia_ylakoulu/ljll/peruna-luonnos/phl 

https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2023/05/pommerin-sodan-aikana-loimaalla.html

https://vertimus.fi/2023/06/vojakkalasta-pommerin-sotaan/ 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pommeri

https://www.ilpoko.net/31 

https://www.finna.fi/Record/narc.VAKKA-241634.KA

https://suomensukututkimusseura.blogspot.com/2014/05/rullia-ja-rakuunoita_15.html 

https://otonjaiidansukua.blogspot.com/2019/09/rakuuna-antti-grafbergin-sotilasura-osa.html

Siinä nettilinkkejä Pommerin sodasta 1700-luvun puolessa välissä. Se sota tuli esiin sukututkimuksen mukana, kun nähtiin ypäjäläislehdessä artikkeli (2/2025).

Tähän liittyy myös yksi nukketaloistani 1880-luvulta, saksalainen, jonka ostin netistä Amerikasta, kun Nukkenallemuseo juhli 10 toimintavuottaan. Sen sivussa on posliininen pieni laatta, jossa lukee Lehmann.

Myyjä kertoi, kun kyselin sen taustaa, että sota-aikana tämä nukketalo oli pelastunut säilössä kellaritiloissa, kun asuinrakennus oli pommitettu raunioiksi. Kuka ties totuutta.

Nukketalo on ollut arvoitus, vaikka kerran yksi saksalainen sanoi, että sellaisen tyylisiä näkee Pohjois-Saksassa. Olen googlannut saksalaisia vanhoja talokuvia ja ihmetellyt, miten niin erilaista talomallia on siellä olemassa. Nyt, kun olen tehnyt kuvakirjoja kokoelmastani päätin ottaa yhteyttä Saksaan Nürnbergin Lelumuseoon. Sieltä sain saman vastauksen, että Pohjois-Saksassa: Friesland/Schleswig-Holstein, niitä on. Nukketalo voi olla Lehmann nimisen perheen kotitalo miniatyyrina. Anglo-saksisissa maissa on ollut traditiona tehdä lapsille kotitalo pienoiskoossa. Tuo malli ei muistuta mitään teollista nukketalo mallia, joten se on tilaustyötä.

Mutta seuraava kysymys. Miksi tuo saksalainen talo muistuttaa pohjoismaista talonpoikaistyyliä? Tähän kysymykseen sain selitystä sukututkimuksesta. Vähän salapoliisityötä.

Isällä oli tapana sanoa, että meidän entinen sukunimi oli Wilde suomalaisen Suonpää nimen sijaan. Sukututkimusta kulki suullisena perimätietona ennen isältä pojalle. Siitä sukunimestä tulee mieleen Saksa. Mutta miksi sillä olisi saksalainen alkuperä?

Tämän blogijutun alkuun keräsin netistä linkkejä Pommerin sodasta. Sukututkija FT Kari Aaljoki kertoi ypäjäläisessä (2/2025), että Joose Wilde tuli Pommerin sodasta Suomeen. Itämeren pohjoinen kaistale Saksan ja Puolan pohjoisosasta kuului Ruotsi-Suomelle, se oli Pommerin aluetta ja se pysyi ennallaan Pommerin sodan jälkeen. Ruotsi-Suomi eri maiden alueineen oli vähän kuin Schengen alue EU:ssa nykyään, jos niin voi sanoa, vapaa liikkuvuus näiden maiden kesken, niin ihmisillä kuin kulttuurillakin. Joten rakennustyylillä ei aina myöskään ollut silloin rajoja, voitiin poiketa muista hallitsevista tyyleistä ja tuoda uutta emämaasta. Niin voitiin rakentaa vaikka ruotsalais-suomalainen talonpoikaistalo Saksaan, kuten tämä nukketalo, vaikka se on ollut rakennettu tiilestä eikä puusta.

Perunaherkku tuli sotilaiden mukana Ruotsi-Suomeen ja meidän pohjoismaiden arkkitehtuuria meni sen ihastelijoiden mukana Pommerin alueelle Saksaan, siltä vaikuttaa. Vielä tänä päivänä satojen vuosien jälkeen kulttuurivaihto näkyy ja sukututkimuksessa tuodaan esille esi-isiämme, joita muistetaan.

Tämä oli kalustettu, mutta täydensin sitä ajan mukaan. 

 

 

 

Tienviittojako?

Tässä tuulimylly, jonka ostin Pariisin kirpparilta 1985. Siinä on teksti "Les Gorges du Tarn", joka tarkoittaa Tarnin kuiluja vuoristossa.

https://www.visit-occitanie.com/en/discovering/major-sites/gorges-du-tarn/ 

https://about-france.com/tourism/tarn-gorge.htm 

Myyjä kertoi, että Etelä-Ranskan vuoristossa eletään turismilla ja noita tuulimyllyjä yms. tehdään turisteille. 

Ajattelin, että olisi hienoa päästä joskus sinne vuoristoon! Etelä-Suomessa on tottunut tasankoihin, luonto olisi siellä hyvin erilaista. 

!992, kun olin Pariisin lähistöllä vuoden raamattukurssilla eurooppalaisessa Raamattuinstituutissa Lamorlayessa pääsiäisloman aikoihin yksi ranskalainen ystävä ehdotti Etelä-Ranskaan menoa Mission Timothéehen, joka on protestanttinen lomapaikka. Siinä minulle tuli yllättäen tilaisuus mennä Sevenneille. 10 päivää siellä vietin. Kysyin Mission Timothéesta, jos voin sinne mennä syksyllä vapaaehtoistyöhön. Olin saanut jo idean kiivettyäni vuorille kauniita maisemia katsellessani, että tänne minä haluan muuttaa. Myyn Helsingin yksiöni ja ostan täältä talon. Seuraavien 90-luvun vuosien suunnitelma oli nyt valmis. 

Myös tuon tuulimyllyn Tarnin tai jonkun muun kuilu tai rotkot Sevennien vuoristossa tuli nähtyä. Kerran timotheelaisten kanssa tehtiin autoretki sinne. Sillä kertaa kuskina oli vanha rouva vanhan autonsa kanssa. En ole koskaan ennen elämässäni nähnyt sellaisia henkeäsalpaavia vuoristomaisemia. Ensin laskeuduttiin kapeita vuoristoteitä alas valtavaan syvään ja suureen kuiluun jyrkkiä kapeita teitä pitkin. Kun sinne alhaalle päästiin, noustiin takaisin pitkän matkaa ylöspäin laaksosta kuin "jättikaivon" pohjasta, jossa on kylä. Sydän kurkussa seurasin mutkia, tien reunoja koko matkan selvittiinkö hengissä vai pudotaanko  siinä seuraavassa mutkassa kuiluun. Samanaikaisesti kuskimme kertoi traagista elämänkohtaloansa, yhtä traaginen myrskyisä taustamusiikki vaan puuttui kuin elokuvissa. Kun kotiin pääsi sen jälkeen, voi sanoa ei koskaan enää sinne! 

Mutta Sevennit vuoret Anduzessa eivät ole niin vaarallisia, siellä säilyy turvallisuudentunne.

Myöhemmin yksi paikallinen vanhus kertoi, miten usein noissa syvissä kuiluissa näkyy pudonneita autoja. Ranskalaiset ovat tottuneet ajamaan aika kovaa kaikilla teillä, se vaikutelma.

Asiasta toiseen. Seuraavaksi kuvan sinisen provencelaiskylä akvarellin tarina vuodelta 1997. Järjestin itseni yritysharjoitteluun Montpellier'hen hotelliravintolaan. Olin aloittanut sen kurssin Suomessa, koska minulla oli yritysidea. Samalla tilaisuus käydä katsomassa taloja ostaa Ranskassa. Kun tämä oli kestänyt jo vuosia ja näytti uskomattomalta, vaikealta toteuttaa käytännössä, kerran löysin tämän kylätaulun Monpellier'sta taidenäyttelystä. Se pysähdytti minut ja antoi toiveita taloni löytämisestä. Ajattelin siinä se minun taloni kylän keskellä. Vaikka tuo esittää provencelaiskylää, Sevenneillä on samantapaisia. Niin kuin lupaus olisi tullut oman kodin löydöstä. 

Mutta minulla oli yksi ongelma. Olin koonnut vuosien aikana jo paljon tavaraa sitä varten tuttavan autotalliin kuin hamsteri pesääni rakensin. En meinannut kehdata taas kysyä, jos voin tuoda sinne vielä tämän ison taulun. Keksin ratkaisun. Pyydän avaimen valmiiksi ja pimeän tullen voin kiikuttaa sen sinne kenenkään huomaamatta. Onneksi oli hyvä ilma, sateella en olisi voinut niin toimia. Päiväsaikaan hain taululle piilopaikan lähettyvillä tien pikkusillan alta, jonne sen kätkin. Kun tuli pimeä, hain taulun piilosta ja vein sen autotalliin piiloon tavaroiden alle. 

Seuraavana vuonna 1998 joulukuussa vihdoinkin tuli talokaupat tehtyä Anduzen lähellä. Ja taulu pääsi seinälleni omaan huusholliin. 

 

 

Tämä kukkataulu on uusi ilmestys ja se ei liity minuun, vaan kaksoissiskon "house hunting" kuten englannin kielessä osuvasti sanotaan. Toisaalta Nukkenallemuseoon se liittyy. Viimeisten pandemia vuosien aikana on nähty jo monta taloa, useimmiten olen seurannut siskoja Skypella Ranskasta, kun he ovat olleet taloja katsomassa. 

Yksi kerta nämä Raijan "Kukat" taulu saatiin yllätyksenä yhdestä talosta, jota oltiin katsomassa. Isäntä kertoi olleensa luokkakokouksessa läheisessä vanhassa kyläkoulussa ja voittaneensa sen arpajaisissa. Nyt hän halusi lahjoittaa tämän. Taulussa on yksi salaisuus...

Made in Finland

Nyt minulla on viimeinkin suomalainen nukketalo, jossa kaikki on Suomessa tehty. Tämä tuli mukaan kokoelmaani Someron kesätapahtuma reisulta helatorstaina, jossa olimme siskojen kanssa ajelemassa.

Nukketalon huonekaluja yms. valmistaa Kangasalassa GEPETTO-yritys, https://www.gepetto.fi/ 

Tuossa nukketalossa ei ollut ikkunoita, tein siihen valeverhot pellavasta. Ja seinälle tein vanhan ajan tapaan sananlaskun kirjomalla: "Oma koti kullan kallis." Lisäksi lattia oli valkoinen, muutin sen ruskeaksi tapetilla ja reunat. Suomen TV:n sisustusohjelmat eivät kiinnosta, ne ovat pilanneet monta 100-vuotta vanhaa taloa, kun kaikki on muutettu valkoiseksi. Riittää, kun seuraa etuovi.com:ssa netissä taloja. 

Kun 2004 ostin ensimmäisen nukketalon eli koulun Anduzen kirpputorilta, niin alkoi nukketalojen keräily, joita on jo monet kymmenet. Siitä on tullut lempiaiheeni, koska voi pienoiskoossa sisustaa eri vuosikymmeniä 1800-luvulta alkaen. Toiset nukketalot ovat olleet valmiiksi sisustettuja, toiset olen täyttänyt vähitellen.

Ennen en ollut näistä nukketaloista kovin kiinnostunut, koska näin vain uusia joka paikassa kuten Paris Création tapahtumassa Pariisissa, jossa olin itsetehtyjä nallejani myymässä. Vanha kiinnostaa aina eniten. Tämä suomalainen on nyt uutta tekoa, mutta vanhaan ja klassiseen tyyliin, jota maassamme näkee. Ja täytyy olla myös kotimaista kokoelmassa, on se sitten uutta tai vanhaa.

Tuossa nukketalossa vihertävä puusohva perällä ikkunan edessä on ainakin maaseudulla monessa maatalossa klassikkona kuten meillä kotona. Kotoisa tunnelma tulee siitä, en ole sellaista Ranskassa nähnyt, enkä keskieurooppalaisten maiden nukketaloissa, paitsi tietenkin ruotsalaisissa. 

Kaakeliuuni on myös klassikko, Ruotsista Suomeen tullut malli, jota Tiileri myy edelleen. 

https://tiileri.fi/tuote/gabriel-kungsholm/ 

https://tiileri.fi/takat-tulisijat/kaakeliuunit/ 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruotsin_vallan_aika_Suomessa n.1250-1809 Ruotsin vallan aika.

Meillä Pohjoismaissa on monella tapaa samanlainen kulttuuri. Sen huomasin taas kerran, kun tulin Ranskasta Tukholman lentokentälle ja siellä kahvilasta tuli kotoisa kanelin tuoksu korvapuusteista, melkein kotona sitten jo olin. Tuttua ja turvallista.

http://dollhousedreams.free.fr/

http://dollhousedreams.free.fr/Quoideneuf.html Ranskan kielisille sivuille "Quoi de neuf?" eli "Mitä uutta?" laitan aina uudet löydöt. En ole päivittänyt muita sivuja säännöllisesti.

Kadonnut kirje

 

Nyt on Juhannusaatto ja minä kaivoin esille yhden kouluaineen 60-luvulta. Se ei ole nyt Suomen kauniimpana kesän aikana ajankohtainen, mutta ympäri vuoden voi tulla vastaan muistoja, on sitten kesä tai talvi.

Tämä vihko oli eri paikassa kuin muut koulutavarat, siksi se oli hukassa. Kun näitä vanhoja muistelee ja sitten tulee vastaan dokumentti, mistä näkee eron muistamisen ja tosiasian välillä.

60-luvun puolessa välissä alakoulussa annettiin aineen aiheeksi "kirje joulupukille" 8-vuotiaille. Silloin oletettiin, että kaikki uskovat vielä joulupukkiin. Toisaalta voi varmaankin jo silloin joku lapsi kirjoittaa, että joulupukkia ei ole olemassakaan ja jatkaa aineensa sen ajatuksen mukaan.

Minä uskoin silloin vielä joulupukkiin, se näkyy aineesta. Mutta viimeinen vuosi se oli, koska muistan, miten tarkkailin tupaan tullutta joulupukkia, jolla oli samanlainen talviturkki ja karvalakki kuin pappalla nähty. Lisäksi pahvista tehty naamari paljasti sivuilta katsoessa isoveljen, jota naurutti kovasti tämä näytelmä. Seuraavana vuonna muutettiin Tarvasjoelta Ypäjälle 9-vuotiaana. Ja silloin joulupukkiin usko oli jo kadonnut.

Tuosta aineesta näkee, ettei isoperheisellä lapsella ollut toivelistaa joulupukille. Siinä puhutaan kaikesta muusta kuin lahjatoiveista, joihin ei ollut tottunut. Tietenkin voi pyytää lahjaksi jotakin ja aina saatiin myös joku lahja, mutta vähäistä se oli. Naapurin leikkikaveri oli ainut lapsi, joten hän sai paljon lahjoja, niitä me mentiin aina katsomaan.

Elämä kuusikymmentä vuotta sitten maatalossa oli erilaista kuin nykyään maaseudulla ja kaupungissa. On sitten aikuisista tai lapsista puhe kulutusyhteiskunnassamme tavara meitä liikaa hallitsee. Minuakin, kun olen keräilijä. Vaikka siinä on historia taka-ajatuksena, silti. 

Kun lapsuuden ystävä tuli Ranskaan käymään kotimuseooni, hän varmaan muisteli meidän lapsuuttamme, kun yhdessä jokaikinen päivä leikittiin. Ja miten hänellä oli paljon leluja jos jonkinlaista. Meillä oli kotona vähän, mutta hauskaa oli aina ja keksittiin kaikkea mahdollista leikittävää, lapsen mielikuvituksella ei ole rajoja.

Kotimuseoni oli täynnä kaikkea mistä lapsena ei osannut edes unelmoida. Museo antaa mahdollisuuden kaiken jakamiseen ja kulkemiseen sukupolvelta toiselle. Aikamatkat eilen, tänään ja huomenna. Eivätkä ne matkat ole soolomatkoja, vaan yhteis-, ryhmämatkoja. 

HYVÄÄ JUHANNUSTA!

 

Kissasta ei aina meinaa kuvaa saada, kun se on niin kiireinen. Mutta nyt Juhannusaattona saatiin.

 

Tien risteyksessä

Viime aikoina olen siivonnut pahvilaatikoitani, joissa tavaroita kuudenkymmenen vuoden takaa. Yllä kuva alakouluvihostani, jossa kirjoitettiin aine aiheesta "Jos minulla olisi siivet". Muistan aina tuon aiheen, koska se oli minulle läheinen. Löysin myös toisen aineen, kun kirjoitettiin "Kirje joulupukille". Sitä opettaja sanoi paljon nauraneensa aikoinaan. Ja siksi on jäänyt mieleen. 

Siipiäni olen kokeillut sittemmin, välillä siipi maassa. Sellaista elämä on. 

Alla kuva Vantaan lentokentältä, jonne ystävä tuli minua saattamaan, kun lähdin au pairiksi Pariisiin 1985 kevätkesällä. Hyppyjä tuntemattomaan, mutta tärkeitä, on sen jälkeen ollut. 

Teininä koulussa tehdään valintoja, jotka kuljettavat meitä myöhemmin ties minne elämässä. Lukiossa 70-luvun alussa sai valita kielilinjan ja vieraat kielet englannin ja ruotsin lisäksi, kaksi kieltä. Loimaan yhteiskoulussa vaihtoehtoina oli saksa, venäjä, latina ja ranska. Me valittiin siskon kanssa ranska ja latina. Vieraan kielen valinta tarkoittaa samalla vieraan kulttuurin valintaa. Ranska maana ja latinan harvinaisuus, historia kiinnostivat. Innostusta riitti yliopistoon asti. Eikä se ole vieläkään kadonnut.

Kun katsoin tuota lentokenttä kuvaa ja omakuvaa kuin sivustakatsojana neljänkymmenen vuoden jälkeen, tiedän ajatukseni, sydän täynnä pelkoa, miten minun käy suuressa maailmassa, kun tuttu ja turvallinen piti jättää taakse. Lisäksi identtisenä kaksosena oli orpo tunne.

Mutta hyvin matka meni. Seuraavana vuonna oli vuorossa kesä Lontoossa au pairina intialaisessa perheessä. Ja sitä seuraavana kesänä volontääri työssä toinen kesä Lontoossa vielä. Hyvällä niitäkin matkoja muistan.

Mutta silloin alle kolmikymppisenä en tiennyt enkä olisi uskonut, että voin kotiutua maailmalle. Ja toteuttaa unelmiani. Etelä-Ranskassa kiipesin vuorille ja sieltä näkymät olivat kuin pilven reunalta.

Mooses, 33:27 Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret. 

Kylän linnassa alkaa tapahtua

En löytänyt tähän Lézanin linnakuvaa kuvavarastostani, vain tämän siskon ottaman kuvan, jossa Dixie poseeraa linnan edessä 2019. Mutta noilta alimmilta nettilinkeiltä kuvia löytyy.

https://www.chateaudelezan.com/ 

Eilen kuulin uutisia kylämme linnasta, joka on ollut autiona ja hiljaa viime vuodet. Se on ollut kuin kummituslinna keskellä kylää.

Toisaalta huomasin keväällä, kun kuljin linnan ohi, että sen monet ikkunat luukkuineen olivat auki. Näytti siltä, että se on saanut vihdoin asukkaat.

https://lezan.fr/2025/05/19/festival-du-chateau-de-lezan/

https://www.midilibre.fr/2025/03/12/une-plongee-dans-lhistoire-vivante-deric-bonnet-proprietaire-du-chateau-12564280.php 

https://www.cevennes-tourisme.fr/en/i-discover/strolls-and-visits/le-chateau-de-lezan-lezan-en-3922542/

https://www.chateaudelezan.com/histoire 

https://www.leparisien.fr/etudiant/sortir/li-chateau-lezan/

https://lezan.fr/wp-content/uploads/2025/01/DeQueFasem2025.pdf

Löysin netistä viime vuoden kesäkuun kylämme kunnankokouksen pöytäkirjan, jossa linnan kauppa käytiin läpi. Se kertoo, että kunta osti linnan 2009 ja sen jälkeen on etsinyt kaikkia mahdollisia ratkaisuja tämän historiallisesti arvokkaan ja suojellun rakennuksen uudelleen saattamiseksi entiseen loistoonsa niillä varoin, joita kunnalla oli käytettävissä. Pitkäaikaikainen 16 vuoden yritys ei ole tuottanut mitään konkreettisia tuloksia, vaikka on ollut apuna monia yhteistyökumppaneita. (Kuten Alèsin kuntainliitto, joka on kaikessa yleensä mukana, koska siihen kuulutaan).

Vanhan kokonaan remontoitavan linnan ylläpito on kallista ja on korkea aika kunnostaa se, ettei raunioidu. 

Kylän keskustan elävöittämiseksi on päätetty myydä se investoijalle, joka remontoi sen.

Joten elokuussa 2022 linna laitettiin myyntiin 780 000 euron hintaan. Vuosi kului, ei ketään kiinnostanut.  Seuraavana vuonna joulukuussa 2023 alennettiin hinta 395 000 euroon, koska kiinteistötoimisto oli sen arvioinut 300 000 euron arvoiseksi.

Linna myytiin seuraavana vuonna loppukeväästä 2024 hintaan 315 000 euroa Mr Eric Bonnet' elle ilman linnan puistoa, joka haluttiin säilyttää julkisena puistona kyläläisille.

 

 

 

 

 

 

Linnan ostaja on TVtoimittaja Eric Bonnet. Ja sijoittaja, kuten Lézanin kunnantalo toivoi. https://www.bureauericbonnet.com/crbst_6.html  Toisena on Florian Coz de Ploesquellec, joka on perustanut yhdistyksen kulttuurirakennusten suojelemiseksi.

Tarkoituksena perustaa linnaan Nykytaiteen Galleria ja kunnostaa se. Lisäksi suunnitteilla paljon kaikenlaista toimintaa, joten se on avoinna kaikille. Heinäkuun alussa siellä alkavat muutaman päivän Festivaalit, joita nyt mainostetaan. Ostaja on ranskalainen, jolla on nettisivujensa mukaan vaikutusvaltaista julkkisverkostoa mukana ystäväpiirissä, muutama filmitähti ja edesmennyt kuuluisa rocklaulaja.

https://www.entreeinterdite.tv/FR/video/patrimoine--ABgf9GWLYiQAOVZR@82:4001/eitv-au-chateau-de-lezan/1:34:1272941@82:4001?clickOrigin=videopage

Lézanin kylä on ollut tunnettu vuosittaisista kommunismijuhlistaan. Nyt imago voi muuttua parempaan.

Jos vertaa linnoja, miten niitä on saatu toimiviksi, taikasauvaa ei siihen ole. Mutta sellaisia ihastuttavia satulinnoja näkee paljon, elämä jatkuu.

Kylämme kunnantalossa on minun aikanani eli vuodesta 1998-2025 vaihtunut kunnanjohtaja muutaman kerran. Kuulin huhuja ja näin netissä juttuja, että kunnan porukka ei ole aina ollut kovin sopuisaa ainakaan ennen. Yhtä köyttä eivät he ole onnistuneet vetämään. Joten arvaa sitten, etteivät vuodet auta, jos ollaan kovin erimielisiä aina. Mutta nyt he saivat tilaisuuden yrittää. Linnan myynnin hyväksyminen lopulta oli myös epäonnistumisen hyväksyminen. Ja alun epärealistinen tuplahinta kuvasi suurta menetystä. Pahinta on se, ettei haluta antaa muillekaan mahdollisuutta, vaan pidetään ahneesti kiinni omastaan, vaikka se tarkottaisi rauniota lopulta.

Ei auttanut sekään, että linnan omistajat eli kylä, olivat ranskalaisia, oman kylän poikia ja tyttöjä. Kuvitella ulkomaalainen ostamaan tuo linna suurine suunnitelmineen tässä ei-turistikylässä, jonne turistit eivät ole olleet tervetulleita kuten turistikylä-Anduzeen. Kuulin kerran yhden tuttavan sanovan kylällä, ettemme halua tänne turisteja, koska he nostavat vuokrien hintoja. Joku toinen samalla logiikalla kai sanoisi, ettei halua ulkomaalaisia ostajia nostamaan talojen hintoja.

Nurkkapatriotismista pitää päästä, jos haluaa menestyä pikkukylissä. 1500 asukkaan kylä ei yksinään omine asukkaineen pyöritä nykymaailmassa kaikkea. Ikkunat auki maailmaan.

Toisaalta emme me Suomessakaan aina katso hyvällä ulkomaalaisomistusta. Kerran yksi linnan madame lähistöllä otti yhteyttä sähköpostitse ja kertoi haluavansa myydä antiikkinukkejaan. Mentiin sinne ystävieni kanssa. En ollut kuitenkaan kiinnostunut ostamaan nukkeja, sanoin, että netissä varmaankin on parasta myydä niitä yksitellen. Hieno juhlallinen vierailu se oli. Perhe paljastui saksalaisiksi, jotka olivat ostaneet ja kunnostaneet tuon linnan, nyt se oli myös osittain hotellina. He kertoivat, miten nurjasti heihin suhtauduttiin alkuaikoina, koska sotien arvet ovat jäljellä. C'est la vie!

Minulla on yksi muisto tuosta linnasta 2000-vuoden alusta, kun siellä oli toiset omistajat. Kerran mentiin Nathalie ystävän kanssa sinne puutarhaan katsomaan, koska tuttavaperhe oli linnassa vuokralaisena ja mies oli puutarhuri, joka hoiti sitä. Korkeiden muurien ympäröimä puutarha, jossa vanhoja kauniita puita paljon ja kasvillisuus kukkineen luonnonvaraista eikä tehtyä geometristä kuten näkee usein muualla. Salainen kätketty puutarha se oli, jonne pääsy näytti olevan harvinaista. Mutta, kun linna alkoi vaihtaa omistajaa ja varsinkin tuo kunta, joka halusi kaiken yksityisen demokratisoida Ranskan vallankumouksen tapaan, puutarhan tien puoleinen valtava korkea muuri hajotettiin ja muuallakin se madallettiin, puita kaadettiin kovalla kädellä...Entinen linnan puutarhuri vuokralainen oli järkyttynyt. Hän sanoi, puissa ei ollut vikaa, turhaan niistä liian monet kaadettiin. Puutarhaa ei tuntenut enää samaksi. Kunta halusi kansalle puiston, joka oli tuhoisa. Niin katosi sieltä sadat vuodet samalla kertaa. Kun nyt menee sinne, ihmettelee, missä puut ovat, koska tyhjä vaikutelma. 

Toivottavasti linnan uudet omistajat kunnioittavat vanhaa, eikä uudista kaikkea yhtä säälimättömällä kovalla kädellä. Nykytaiteen Galleria ei kuulosta lupaavalta. Usein nykytaide kääntää kaikki arvot ylösalaisin.

Katsoin taas takapeiliin

 

Kuvassa Seijan ja Andrewn kanssa Gardon joen rannalla.

Kun tuossa sillan vieressä istuttiin, tuli mieleen ajat 1990-luvulla, kun kuljin Suomen ja Ranskan väliä vuodesta 1992 vuoteen 1998, jolloin taloni sieltä ostin. 

Minun piti aina keksiä syitä Ranskaan menoon, jotta voin käydä katsomassa taloa ostaa. Yksi hyvä idea oli protestanttinen Mission Timothée Anduzessa, jossa voi olla vapaaehtoistyössä.

1995-96 kävin tutustumassa Suomen Lähetysseuraan Marseillessa, josta tuli minulle ystäviä kuten Seija. 

Vuokrasin pari kertaa Anduzesta yksiön vähäksi aikaa, siinä myös keino nähdä aluetta. Tuon Gardon joen toisella puolella näkyy niitä taloja, joissa vuokrayksiö oli.

Silloin Marseillessa kerroin Seijalle suunnitelmistani. Kerran hän poikkesi tuonne käymään, kun oli autollaan matkalla koiransa kanssa Suomeen. Se oli joskus kesällä 1996. 

Siinä me nyt olimme Gardon joen toisella puolella 2025 melkein 30 vuotta myöhemmin.

Minulla oli toinen jalka Suomessa ja toinen Ranskassa. Siksi piti reissata melkein koko 90-luku. Sitten sain rauhan, kun oli se oma tupa ja oma lupa. Talo oli vielä tyhjä, piti keksiä sinne elämää ympärille...

Hämeen Härkätiellä

En ole varmaan yli kahteenkymmeneen vuoteen ollut Tarvasjoella Äitienpäivänä viemässä mamman ja pappan haudalle äitienpäiväruusuja. Nyt olin. Ensin vietiin Ypäjän hautausmaalle äidin ja isän haudalle ne äitienpäiväruusut ja myös tätiemme haudalle.

Ypäjältä Kosken kautta Tarvasjoelle Hämeen Härkätietä, en sitä kautta ole kai koskaan ennen sinne mennyt, on menty Loimaan kautta. Kuva piti ottaa härkäkärryjen kyydissä.

Kaunis keväinen päivä siivitti automatkaa siskojen kanssa, vaikka iltaa myöten tuli sateen uhka ja taivas pilvistyi kuten kuvasta näkyy. 

Suomen maalaismaisemaa oli mukava katsella Etelä-Ranskan sijaan pitkästä aikaa. Ihasteltiin vanhoja taloja kaikkialla, mutta surullinen näky oli monet autiotalot tien varrella, kun ne kertoivat maaseudun autioitumisesta. 

Tarvasjoen kirkolta piti ajaa katsomaan entistä lapsuuden kotitaloa Seppälän kylään, jossa asuttiin kylän keskellä. Yksi autiotalo 1800-luvulta se on ollut jo vuosikymmeniä. Kun ulkoapäin katsoi maantieltä sen ikkunaa, tuli muistot mieleen niistä ajoista, jolloin meidän iso perheemme siellä sisällä asui, ajattelin, tyhjänä on nyt tuo vanha kotimme, "ei kukaan ole kotona". Ei silloin olisi voinut kuvitella, että yli kuusikymppisenä tätä talon entistä elämää näkee sivustakatsojana sielun silmin kuin filminauhalta. Paluuta juurilleen se oli tavallaan.

Siinä kylässä ei ole enää montaa asuttua taloa ja monia on hajotettu. Valitettavasti tehdaskylä voi olla tuhoisa ympäristölleen. Meidän perhe lähti sieltä ensimmäisenä 60-luvulla, kun tehdas osti maamme. Muistan, kun he kävivät tekemässä kauppaa kotona. Tarvasjoen hautausmaalla oli nyt tuon tehtailijan, monen heistä hauta. Nimet olivat tutut. Yhteen heistä liittyy muisto, jota vanhemmat kertoivat meille lapsena. Kun me siskon kanssa vauvoina nukuimme vaunuissa, Leevi oli käynyt meitä katsomassa, kaksoisihmettä.

Nyt on myynnissä yksi nätti vanha talo muutaman kilometrin päässä yhden tehtaan vieressä täällä Varsinais-Suomessa, museolle sopiva. Mutta tehtaan läheisyys ei houkuta enää, kun on nähnyt mitä siitä voi seurata. Toisaalta meidän perheen uusi kotitalo kauniine rauhallisine ympäristöineen olisi jäänyt löytämättä 60-luvulla, jos emme olisi saanut syytä lähtöön muualle. Ja hyvin olemme myös Ypäjälle kotiutuneet. 

Arvostelin tehtaita yleensä, miten ne voivat olla paikkaa valloittavia. Mutta jokaiselle tilaa riittää ja kaikkia tarvitaan. Pienemmät joutuvat usein siirtymään sivuun isompien menestyksen tieltä.

Asiasta toiseen. Netistä olin katsellut kirpputoreja, jos siinä matkan varrella niitä olisi. Hämeen Härkätietä ajaessa huomattiin yksi, jonne poikettiin Villa Voittola.

https://marttila.fi/villa-voittola/

https://www.villavoittola.fi/kuvagalleria/

Otin Googlesta kuvakaappauksen:

Se oli hyvä yllätys. Iäkäs pariskunta sitä isännöi. Meillä oli mukava juttutuokio. Tavaraa oli monta rakennusta täynnä. Kaikkea mahdollista Amerikan matka-arkusta menetetyn Karjalan alueelta Sortavalasta tuotuun kirkkoharmoniin. Ja isännällä oli entisenä merikapteenina, perämiehenä, kerrottavaa niin paljon, että kello unohtui. Kun lopuksi kysyin, jos saa ottaa kuvan twitteriin (ja tarkoitin myös tänne museopaivakirjaan), tälle paljon erilaista elämää nähneelle vanhukselle tuli kiire, että pitää käydä sitä kuvaa varten hattu vaihtamassa päähän. 

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!

 

Tässä isosiskon lapsena tekemä äitienpäivä kortti, se on laatikon kätköistä löydetty.

Neuvosta vaarin

Viime kesänä siivosin vuosien aikana kerääntynyttä paperitavaraa nurkista. Nykyään pankit yms. lähettävät kaiken diginä netissä, harvemmin postissa. Joten ei kerry enää « tärkeitä papereita » säilytettäväksi vuosikausiksi tai vuosikymmeniksi. Jos viime kesänä järjestin omia henkilökohtaisia vanhoja papereita, silppusin roskiin myös niitä paljon, nyt oli vuorossa museoyhdistyksen dokumentit, jotka enimmäkseen voi säilyttää edelleen.

Vaikka kyseessä oli tuikitavallisia arkipäiväisiä laskuja, lomakkeita, sopimuksia, vakuutuspapereita, tositteita, mainoksia, suunnitelmia, valokuvia...monia muistoja ne herättivät kuin filminauhalta olisin sitä aikaa katsellut taaksepäin. Tuli sellainen tunne kuin siitä olisi jo « 100 vuotta » aikaa, kun museon avoin vuonna 2000.

Kun Suomesta tulin käymään tänne Ranskaan viime kuussa monen kuukauden poissaolon jälkeen, oli kuin unessa olisin tullut, niin epätodelliselta koko tämä « Unelmani Etelä- Ranskassa » - kirjani sanoin tuntui. Jo ilmaston vaihdos, Suomesta lähtiessä viileä talvinen ilma ja tänne tullessa lämmin aurinkoinen keväinen ilma, antoi vaikutelman eri planeetalle tulosta puusta pudonneena. Lentokentälle saapumisen jälkeen Nîmesistä bussilla Lézaniin kotiin. Niin oli kuitenkin ihmeen äkkiä taas kotoisaa, tuttua, turvallista arkipäivää. Mutta kaukaa katsottuna olin jo Suomeen kotiutunut ja tämä Etelä-Ranska tuntui siellä vieraalta. Lentomatkat tapahtuvat nopeasti, täällä perillä tunnin aikaeroon kesti myös sopeutua.

Nyt Pääsiäisenä tulee 33 vuotta, kun ensimmäisen kerran tulin tänne Gardin alueelle Anduzeen pääsiäislomalle protestanttiseen Mission Timothéehen vuonna 1992. Olin silloin yli kolmikymppinen, nyt olen yli kuusikymppinen. En olisi siihen aikaan uskonut, mitä kaikkea mahtuu noihin tuleviin vuosiin. C’est la vie ! Sellaista elämä on, sanovat ranskalaiset. Ja, että lopulta on tämä kotiinpaluu Suomeen kimssuineen ja kamssuineen. Vaikka ne kimssut ja kamssut tarkoittavat nyt rekkakuormaa, jossa on vuosien aikana keräämäni Nukkenalle-museon kokoelma. Hamsterin ja aarteenmetsästäjän saalista se on.

Vielä noista Nukkenallemuseon vanhoista papereista puheenollen, niissä oli varsinkin yksi mieleenjäävä juttu, josta kerron tässä seuraavaksi kuvin. Onneksi on oppinut lapsena laittamaan kaikkea korjuun, ei olisi säilynyt nuokaan paperit tallessa muuten. Minulle arvokas dokumentti se on, koska ensimmäisen vuoden jälkeen olisin joutunut sulkemaan museon, yritysmuodossa businessksenä pikku kylässämme, nallekauppoina museon lisänä, sillä ei ollut tulevaisuutta, sen oppi kantapään kautta. Antiikkinallejen teko oli 2000-alun kansainvälinen muotijuttu, kun Teddy Bear täytti 100 vuotta. Paris Créationissa meitä käsityöläisiä, nallejen tekijöitä oli paljon, en ollut siellä yksin kuten maaseutukylässä olin. Monessa kaupungissa, Marseille, Avignon, Paris, Salon de Provence, Uzès, Alès... eri tapahtumiin minun piti osallistua nallet matkalaukussa myyntiä varten. Kun olin taas kerran keräilytapahtumassa tällä kertaa Nîmes kaupungissa myymässä nalleluomuksiani, juttelin siellä muiden keräilijöiden kanssa standeillaan. Kerroin huonon tilanteeni sulkemisuhasta. Silloin yksi vanhempi mies antoi hyvän neuvon. Perusta ei voittoa tuottava -yhdistys museolle! Hänellä oli varmaankin kokemusta muista pienistä museoista, miten ne toimivat Ranskassa. Monsieur kirjoitti ehdotuksensa paperille, kun pyysin, silloin se oli selvempää. Tuumasta toimeen. Onni onnettomuudessani oli vielä siihen aikaan, kun paikallislehti Midi Libre kirjoitti artikkelin yhdistyksen perustamisesta kansanomaisesti. Siinä yksi tärkeä pointti on, että se pysyy ei kaupallisena toimintana, kulttuurisena, ei businesstä ja kokoelman piti muuttua kokonaan vanhan tavaran kokoelmaksi. Muutenkin yhdistyksen perustamiseen liittyi paljon selvitettävää, mutta uusi mahdollisuuksien tie oli edessäpäin.

Kokoelma sai oman haasteensa. Kun itsetehdyillä nukeilla ja nalleilla museo oli päässyt alkuun vanhojen lelujen määrän ollessa minimaalinen, nyt vastedes piti olla päinvastoin, vanhat lelut ja kaikki vanha pääosassa. Siitä lähtien joka penni meni ja on mennyt niiden keräilyyn, koska silloin vasta on menestys taattu. Museo on muistojen tyyssija.

Nîmes keräilytapahtuma vuonna 2001 oli käänteentekevä tämän kotimuseon elämässä ja antoi uuden tulevaisuuden toivon, joka jatkui parisenkymmentävuotta sekä myötä- että vastatuulessa pandemiaan asti. Pandemia taas oli toinen käännekohta. Talossani ei ole tarpeeksi hyvää tuuletusmahdollisuutta pienissä tiloissa, joten yksikin koronavieras olisi ollut täällä kohtalokas ilmalevitteisessä viruksessa, siksi oli parasta sulkea. Kyseessä on espanjantaudin 100-vuoden jälkeen uusi vakava uhka.

Terveys on kultaakin kalliimpaa, opetti vanha kansa. Siinä yksi prioriteettimme museoyhdistyksessä, joka lopetettiin 2023 alussa. Vaikka tämä museo oli suljettu, kulissien takana tapahtui koko ajan, pakkasin kokoelmaa yli puolitoista vuotta Suomeen menoa varten. Viikottaisilta supermarketti reisuilta toin pahvilaatikkoja sitä varten.

Vielä muutama päivä sitten tuli sähköposti, jossa yksi madame olisi halunnut tulla tänne museoon labrador koiransa kanssa. Sydäntä se lämmitti.
Miten paljon tämä museoseikkailu onkaan rikastuttanut elämää! Kynä sauhuu museopaivakirja blogissani.

Kaikkia papereita en ole vielä käynyt läpi, joten uusia yllätyksiä voi niistä löytyä. Tässä kuva vanhan miehen neuvosta, jonka hän kirjoitti ylös kirjekuoren toiselle puolelle ja paikallislehden yhdistysjutusta: 

 

Kuvassa 2000 alussa nalleja myymässä Uzèsin Lelu-tai Musée 1900-tapahtumassa, jonne piti pukeutua vanhaan tapaan. Sisko lainasi tirolilaista hamettaan.

Ulos luontoon!

Kuvassa äiti Peppi-koira sylissä v.2005.

Eilen illalla lauantaina netti meni poikki. Katkoja on silloin tällöin aika harvaan. Toisaalta olen sanonut irti tämän Ranskan netin, koska nyt minulla on Suomessa nettiyhteys. Mutta tämä Ranskan pitäisi kestää 15. päivään eli ensi tiistaihin asti (keskiyöhön).

Ennen ei ollut internettiä, aika uusi se on loppujen lopuksi. Minulla se on ollut vuodesta 2004, kun ostin tietokoneen ja kävin atk kurssit. Ennen on pärjätty ilman. Nykyään on tullut siitä liian riippuvaiseksi. Heti tuntuu oudon hiljaiselta elämä, kun ulkomaailma sulkeutuu tavallaan.

Nyt on sateinen viikonloppu ja ensi viikko. Luvattu taas kauheata ukkosilmaa ja sadetta. Keväällä aina sataa, vaikka nyt satoi myös talvella.

Aamulla olin kävelylenkillä, joka päivä pitää päästä ulkoilemaan satoi tai paistoi. Ei ollut vielä kovaa sadetta, joten menin sateenvarjoni alla. Keväinen luonto on nyt kuin ihmettä täynnä, kaikkialla kukkii ja puut vihertävät. Se tapahtuu ihmeen äkkiä.

Sunnuntai aamu on juhlallinen, pyhä tunnelma jo nyt ennen ensi viikonlopun Pääsiäistä.

Mielessä oli äiti, koska eilen luin tietokoneeltani vanhoja päiväkirja muistiinpanoja, joissa kerroin äidin viimeisistä päivistä vuonna 2007 ollessani Suomessa kotona.

Tuli mieleen Paimenpojan laulu koulun Musiikkia oppimaan kirjasta (1965), johon netistä löytyi lisäsäkeitä:

 

Muutoksen tuulia

Tässä me olemme Seijan ja Andrewn kanssa syömässä kylämme ravintolassa sisäpihalla ulkona. En ole vuosiin ollut ravintolassa, nyt en voinut kieltäytyä ystävien ehdotuksesta, vaikka koronapeikko on ulkonakin. Ihana päivä meillä oli.

Kotimuseoni oli sellainen henkireikä, paljon kontakteja ja aina tapahtui, että, kun pandemia sen sulki, tuli tyhjä paikka. Ihminen ei ole saari, sanotaan. Me tarvitsemme elämää ympärille.

Tänä vuonna minulla on erilainen Vappu. Olen ollut nyt matkassa kaksi päivää ja tämä yö oli lentokenttäyö Vantaalla. Toisaalta toinen yö jo ylhäällä kukonlaulun aikaan.

Olin käymässä Etelä-Ranskassa, jossa kotitalo, vaikka tänä vuonna siitä tulee kakkoskoti. Perhe on Suomessa. Kun ikää tulee, parempi on olla omaisten tykönä. Näin sen konkreettisesti 2022, kun minulla oli 2 onnettomuutta koiran kanssa ja molemmista käsistä luuta poikki. Tuli kotiväkeä ikävä.

En tiedä kuinka kauan voin pitää tuota taloa ulkomailla, melko varmaan verotus voi olla moninkertainen. Kiinteistövero on noussut valtavasti, voi tulla asumusvero sen lisäksi, tuplaverotus. Silloin talo kaatuu veroihinsa, vaikka katto ei ole hyvä ja kylpyhuoneeseen pitää uusia suihkukoppi.

Saa nähdä miten tämän, vuoden 1998 unelmataloni käy, aika näyttää. Se on tehnyt tehtävänsä, kun on toiminut parikymmentävuotta museotalona.

Kun talo tyhjenee, on sitten kyse vain nukeista ja nalleista, jotka ovat elämän täyttäneet, muutoksen tuulet puhaltavat. Vähän samaa kuin navetan tyhjeneminen lehmistä.

Ohukainen ja paksukainen

Minulla on ollut ongelmia autoni kanssa viime aikoina. Akku on pari vuotta vanha, mutta huono. Auto ei ole lähtenyt käyntiin ja on pitänyt akku ladata uudestaan. Tämä on Citroen Saxo vuodelta 1997, niitä näkee vielä Ranskassa paljon. Ostin sen 2017. 

Ystävä korjailee sitä ystäviensä kanssa. En luota tuntemattomiin korjaajiin, koska naisena ja ummikkona helposti meitä huijataan. 

Tässä vanha kuva haukun kanssa, kun oltiin supermarketissa Anduzessa. Tämä ihmisen paras ystävä jätti tyhjän paikan. Se oli hauska aamusta ehtooseen ja seurasi minua joka askeleella.

Auto on alkanut reistailla, vaikka sain sen katsastuksesta läpi viime kesänä, Ranskassa katsastus on joka toinen vuosi. Nyt, kun en ole Ranskassa enää paljoa, en tarvitse silloin autoa, on tullut mieleen myydä se, vakuutusmaksukin tulee kalliiksi. Toisaalta on se ihana, kun pääsee menemään minne tahtoo, milloin tahtoo, eikä ole riippuvainen toisista tai busseista. Ei tuolla autolla enää arvoa ole myydessä muutakuin sellaiselle ihmiselle, joka itse voi sitä korjata. Minulle riittää, kun se kulkee.

Eilen soitin taas ystävän korjaamaan autoa aamulla, kun en saanut sitä käyntiin. Akku piti hakea ladattavaksi. Olen saanut neuvon, että akusta pitää irrottaa päältä oikeanpuoleinen mutteri ja siirtää sivuun, kun jättää sen parkkipaikalle. Vaikea toteuttaa. Kokeiltiin yhdessä. Kun miehille on helppo väännellä muttereita paljain käsin, ei naisena saa sitä mihinkään liikutettua. 

Ystävä tuli vanhan armeijakaverinsa kanssa, yli viisikymppisiä molemmat. He olivat keksineet yhdessä hyvän keinon, miten mutteri liikkuu helposti, on sitten muskeleita tai ei. Toinen kulki epämääräinen likainen rätti kädessä ja pyyhki sillä mutteria, rasvarätti se oli kuulema. Rasvatun mutterin minäkin onnistuin vääntämään pois paikoiltaan ja uudestaan laittamaan paikoilleen. Kun noita isoja poikia seurasi autoni ympärillä hyörimässä illalla, kun akkua laitettiin paikoilleen, he olivat kuin ohukainen ja paksukainen.😁 

Tämä akun mutterijuttu on tilapäinen ratkaisu. Siihen joutuu ostamaan uuden akun, mutta en sitä vielä osta. Saa nähdä mitä teen tuon auton kanssa.

Tänään aamulla auto lähti käyntiin. Onni on oma auto, vaikka ei aina toimisikaan. Suomessa meinataan kaksoissiskon kanssa hankkia vanha auto, jotta päästään ajelemaan. Kun sain autokortin 2006 ja sen jälkeen ostin Peugeot 205, suuri mullistus se oli elämässä. Niin pääsi helposti antiikkimarkkinoille...

Nukkenallemuseon kokoelma on paljon rikkaampi näiden koneiden, tietokoneen ja auton käytön myötä. Toissa päivänä sähköpostilla kysyttiin vielä museota ja voiko sinne tulla koiran kanssa.

Mennään bussilla

https://www.spielzeug-welten-museum-basel.ch/en.html

Katselin vanhoja kuvia tietokoneella ja tuli vastaan nämä Sveitsin kuvat vuodelta 2007, jolloin olin Nukketalomuseossa Baselissa Henriette ystävän kanssa. Nykyään museo on nimeltään Leikkikalujen maailmat.

Monissa lapsuusaiheisessa ym. museoissa eri maissa useimmiten Suomen meno-tai paluumatkoilla on tullut käytyä näiden kotimuseo vuosien aikana. Tuo Sveitsin matka oli poikkeus, se tehtiin Eurolines bussilla Nîmesistä Baseliin ja takaisin.

Suomessa nykyään pääsee halpabusseilla myös. Internetistä olen löytänyt mielenkiintoisia paikkoja, jonne haluaisi päästä katsomaan. Uutta nähtävää riittää niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Tein kuvista videon: 

 

Tässä ekakuvassa olen Henrietten kanssa. Vasemmalla on ihan tuntematon aurinkolaseja pitävä turisti, joka osallistui valokuvan ottamiseen ystävineen.

Viime vuonna tähän aikaan

Viime vuonna tähän aikaan maalis-huhtikuun vaihteessa olin luontolenkillä Dixie koiran kanssa. Mielessä oli surffaillessa internetissä näkemäni lehtiartikkeli entisestä työkaverista Helsingin ajoilta. Hän oli rakentanut salaa perheeltään talon!

Ajattelin, että salaa perheeltäni olen minäkin tehnyt paljon kaikkea, kun ei muuten olisi voinut tehdä. Ei olisi voinut hankkia taloa Etelä-Ranskasta eikä sinne kotimuseota. Toisaalta utopistista ja riskiä se on ollut.

Siellä kävellessäni sain uuden idean. Nyt, kun museo on pandemian takia suljettu, voisin muuttaa ne 20 museovuotta kuvakirjoiksi. Täytyy ottaa selvää kuvakirjojen tekemisestä netissä ja opetella kuvakirja ohjelman käyttö. Tuumasta toimeen.

Tänään kävelin samaa luontolenkkiä, mutta ilman Dixieä. Haukkua ei enää ole. Mutta saatiin se Suomeen ja olla vielä viimeiset kuukaudet yhdessä. Dixien muisto elää nyt myös siellä kotimaassa, kun se on haudattu puutarhaan, jossa voi käydä sen haudalla.

Kun lumipallo lähti pyörimään viime vuonna, vuoden aikana syntyi kaikkiaan 8 kuvakirjaa vähitellen. Käveleminen on filosofiaa. 

Nyt minun piti mennä pakettien noutopaikasta naapurikylästä hakemaan 8 kuvakirjaani, jotka olin tilannut. Autoni ei lähtenyt käyntiin, joten jalkapatikalla selkäreppu selässä kävelin 6km:n matkan ihanassa keväisessä säässä mieli haikeana. 

Tämä Ranska-aika alkaa olla menneisyyttä, kun kerran museo on täällä suljettu. Kärsivällisyyttä vaaditaan, että saadaan kaikki järjestettyä Suomeen, koti museolle sinne siskon tykö. Niin alkaa taas uusi museoseikkailu. Enkä enää ole kuin majakan vartija yksin myrskyävällä merellä. 

Halusin kolmet kappaleet näitä 8kirjaa. Yhdet 8kpl siskoilleni, yhdet minulle ja kolmannet jonnekin kirjastoon. Tämä on omakustanne. Niitä ei voi painattaa enää toukokuusta 2025 lähtien, siksi ostin vielä nuo kolmannet. 

Minulle tamä kuvakirjasarja (scrapbooking) on kappale elämästäni, unelmastani, joka toteutui. Konkreettista. Niin kuin on ollut tapana pitää valokuva-albumia. Sitten on keinutuolissa vanhuuden päivinä katsottavaa ja muisteltavaa. 

https://en.wikipedia.org/wiki/Scrapbooking 

Neulan ja langan käyttöä

https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/05/hyvaa-vappua.html

Viime vuonna ostin viinipullolaatikon mabouteille-sivuilta netistä ja tein siitä vitriinin kolmelle vanhalle reisussa rähjääntyneelle nallelle, jotka olin netistä löytänyt. Linkki yllä. Alla mabouteille-sivut.

https://www.mabouteille.fr/coffret-caisse-neutre/caisse-bois-vin-12-bouteilles-rangement-decoration-558.html?search_query=caisse+bois+vin+12+bouteilles&results=11 

Petsasin laatikon saksanpähkinä värillä kuten tuon kuvassa. Taidan petsata vielä toiseen kertaan, jotta on tummempi ja vanhemmannäköinen.

Tämän laatikon teen yhtä nukkea varten. Kotona löysin kammiosta meidän kaksoissiskon kanssa tekemän kangasnuken joskus 60-luvun alkupuolella, kai ennen koulun aloitusta, kun tätimme olivat opettaneet meitä käyttämään neulaa ja lankaa. 

Vintistä haettiin vanhaa kangasta, josta sai nuken tehtyä. Se täytettiin vaahtomuovilla. Tukaksi lankaa ja kasvoihin kirjottiin silmät, hymysuu ja punaiset posket. Tukka oli melkein siltä hävinnyt, joten hain sille päähän isosiskon punaisen vanhan myssyn samoilta ajoilta. Ei näytä sitten enää niin onnettomalta. Ilme on pienen lapsen kädenjälkeä. Saatiin sitä nauraa. Nyt se räsynukke, oikein kirjaimellisesti räsyisenä, saa oikein kunniapaikan puulaatikkovitriinissä, jossa mikään hiiri tai muu ei pääse sitä vanhingoittamaan kuten pääsi monien vuosikymmenien ajan kammiossa, jonne se joutui lopulta hylättynä.

Silloin tehtiin useita nukkeja kuulema siskon mukaan, muistan vain tuon yhden ja ne tutut vanhanaikaiset kankaat. Niitä nukkeja sitten näytettiin iloisina kaikille. Niin käsillä tekemisen ja onnistumisen iloa sai jo pienenä kokea. Vaikka lopputulos ei lapsilta erikoinen olisi ollut, mutta hauskaa meillä oli.

Tätiemme tykönä vietettiin paljon aikaa lapsena Tarvasjoella. Kaikkea tekemistä keksittiin, aika ei ollut koskaan pitkää. Leikittiin kauppaa ties mitä ja vinttiin oli aina vapaa pääsy mylläämään. Se oli täynnä kaikkea mielenkiintoista. Kesällä iltaisin tehtiin pihalla alushametanssi, kuin keijukaistanssi, kun sieltä vintistä oli löydetty vanhoja vaatteita tai muuta sellaista. Se oli sitä aikaa, kun hameiden alla oli aina alushame.

Tämä nukkelaatikko vitriinissään tulee esille paljon leikittyjen kolmen nallen viereen, kun saadaan museopaikka. Nuken paljastus on vasta silloin kuin "hienon"patsaan paljastus. Siinä otetaan huomioon, että tämä on  lapsen työtä, sydämellä tehty, se on tärkeintä.