Lokakuussa tultiin Dixien kanssa Suomeen Ranskasta. Kaksoissisko ei ollut haukkua nähnyt viiteen vuoteen, koska pandemia riskien takia ei oltu matkustettu. Yhdessä me se ostettiin koiratarhasta 2017, joten ymmärtää ikävän. Pakollinen Suomen matka oli lopulta edessä, koska kertaakaan käyttämätön passini piti uusia. Samalla saatiin idea, että koiran voi tuoda Suomeen, vaikka vaikealta ja monimutkaiselta tehtävältä se näytti. Onnistui se kuitenkin lopulta.
Dixie oli ihmeissään kaikesta, perillä se katseli ympärilleen, missä ihmeessä me olemme, oltiin sitten luontokävelyllä, kotona tai automatkalla lähikaupungeissa.
Kotona se kiersi kaikki huoneet, vieraita hajuja piti tutkia, suomalaista saunaakin sai ihmetellä, koska ei Ranskassa sellaista näe. Peilaamassa tämä nätti koira myös kävi isosiskon kamarissa, tutkia ja haistella täytyi siskon 100 vuotta vanhaa äidin serkulta perimää
lampaankarvanallea, joka istui sängyn vieressä arvokkaana, ties elävä voi olla, tuumi se vakavana.
Miten paljon koira ajattelee, emme me ihmiset tiedä, se tuli mieleen, kun niin viisaita nämä eläimet ovat.
Haukun Suomimatka oli kuin löytöretki mielenkiintoiseen uuteen maailmaan, siltä näytti, kun sitä seurasi.
Mutta, kun vuosi lähestyi loppuaan, 16 vuotta ja 10kk:n taival alkoi jo väsyttää, jalat menivät alta. Eläinlääkärin lääkkeet eivät enää auttaneet. Loppu oli lähellä.
Kun uusi vuosi vaihtui 2025, Dixie oli jo taivasmatkalla. Haukku haudattiin puutarhaan, jonne on ikkunanäkymä.
Ikkunasta näkyy nyt ihmisen paras ystävä, vaikka on jo kaukana tästä maailmastamme rajan takana, mutta silti lähellä meidän sydämmissämme, muistoissamme.
