Museopaivakirja: 2025

perjantai 20. kesäkuuta 2025

Kadonnut kirje

Nyt on Juhannusaatto ja minä kaivoin esille yhden kouluaineen 60-luvulta. Se ei ole nyt Suomen kauniimpana kesän aikana ajankohtainen, mutta ympäri vuoden voi tulla vastaan muistoja, on sitten kesä tai talvi.

Tämä vihko oli eri paikassa kuin muut koulutavarat, siksi se oli hukassa. Kun näitä vanhoja muistelee ja sitten tulee vastaan dokumentti, mistä näkee eron muistamisen ja tosiasian välillä.

60-luvun puolessa välissä alakoulussa annettiin aineen aiheeksi "kirje joulupukille" 8-vuotiaille. Silloin oletettiin, että kaikki uskovat vielä joulupukkiin. Toisaalta voi varmaankin jo silloin joku lapsi kirjoittaa, että joulupukkia ei ole olemassakaan ja jatkaa aineensa sen ajatuksen mukaan.

Minä uskoin silloin vielä joulupukkiin, se näkyy aineesta. Mutta viimeinen vuosi se oli, koska muistan, miten tarkkailin tupaan tullutta joulupukkia, jolla oli samanlainen talviturkki ja karvalakki kuin pappalla nähty. Lisäksi pahvista tehty naamari paljasti sivuilta katsoessa isoveljen, jota naurutti kovasti tämä näytelmä. Seuraavana vuonna muutettiin Tarvasjoelta Ypäjälle 9-vuotiaana. Ja silloin joulupukkiin usko oli jo kadonnut.

Tuosta aineesta näkee, ettei isoperheisellä lapsella ollut toivelistaa joulupukille. Siinä puhutaan kaikesta muusta kuin lahjatoiveista, joihin ei ollut tottunut. Tietenkin voi pyytää lahjaksi jotakin ja aina saatiin myös joku lahja, mutta vähäistä se oli. Naapurin leikkikaveri oli ainut lapsi, joten hän sai paljon lahjoja, niitä me mentiin aina katsomaan.

Elämä kuusikymmentä vuotta sitten maatalossa oli erilaista kuin nykyään maaseudulla ja kaupungissa. On sitten aikuisista tai lapsista puhe kulutusyhteiskunnassamme tavara meitä liikaa hallitsee. Minuakin, kun olen keräilijä. Vaikka siinä on historia taka-ajatuksena, silti.

Kun lapsuuden ystävä tuli Ranskaan käymään kotimuseooni, hän varmaan muisteli meidän lapsuuttamme, kun yhdessä jokaikinen päivä leikittiin. Ja miten hänellä oli paljon leluja jos jonkinlaista. Meillä oli kotona vähän, mutta hauskaa oli aina ja keksittiin kaikkea mahdollista leikittävää, lapsen mielikuvituksella ei ole rajoja.

Kotimuseoni oli täynnä kaikkea mistä lapsena ei osannut edes unelmoida. Museo antaa mahdollisuuden kaiken jakamiseen ja kulkemiseen sukupolvelta toiselle. Aikamatkat eilen, tänään ja huomenna. Eivätkä ne matkat ole soolomatkoja, vaan yhteis-, ryhmämatkoja.

HYVÄÄ JUHANNUSTA!

Kissasta ei aina meinaa kuvaa saada, kun se on niin kiireinen. Mutta nyt Juhannusaattona saatiin.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2025

Tien risteyksessä

Viime aikoina olen siivonnut pahvilaatikoitani, joissa tavaroita kuudenkymmenen vuoden takaa. Yllä kuva alakouluvihostani, jossa kirjoitettiin aine aiheesta "Jos minulla olisi siivet". Muistan aina tuon aiheen, koska se oli minulle läheinen. Löysin myös toisen aineen, kun kirjoitettiin "Kirje joulupukille". Sitä opettaja sanoi paljon nauraneensa aikoinaan. Ja siksi on jäänyt mieleen.

Siipiäni olen kokeillut sittemmin, välillä siipi maassa. Sellaista elämä on.

Alla kuva Vantaan lentokentältä, jonne ystävä tuli minua saattamaan, kun lähdin au pairiksi Pariisiin 1985 kevätkesällä. Hyppyjä tuntemattomaan, mutta tärkeitä, on sen jälkeen ollut.

Teininä koulussa tehdään valintoja, jotka kuljettavat meitä myöhemmin ties minne elämässä. Lukiossa 70-luvun alussa sai valita kielilinjan ja vieraat kielet englannin ja ruotsin lisäksi, kaksi kieltä. Loimaan yhteiskoulussa vaihtoehtoina oli saksa, venäjä, latina ja ranska. Me valittiin siskon kanssa ranska ja latina. Vieraan kielen valinta tarkoittaa samalla vieraan kulttuurin valintaa. Ranska maana ja latinan harvinaisuus, historia kiinnostivat. Innostusta riitti yliopistoon asti. Eikä se ole vieläkään kadonnut.

Kun katsoin tuota lentokenttä kuvaa ja omakuvaa kuin sivustakatsojana neljänkymmenen vuoden jälkeen, tiedän ajatukseni, sydän täynnä pelkoa, miten minun käy suuressa maailmassa, kun tuttu ja turvallinen piti jättää taakse. Lisäksi identtisenä kaksosena oli orpo tunne.

Mutta hyvin matka meni. Seuraavana vuonna oli vuorossa kesä Lontoossa au pairina intialaisessa perheessä. Ja sitä seuraavana kesänä volontääri työssä toinen kesä Lontoossa vielä. Hyvällä niitäkin matkoja muistan.

Mutta silloin alle kolmikymppisenä en tiennyt enkä olisi uskonut, että voin kotiutua maailmalle. Ja toteuttaa unelmiani. Etelä-Ranskassa kiipesin vuorille ja sieltä näkymät olivat kuin pilven reunalta.

Mooses, 33:27 Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.

keskiviikko 21. toukokuuta 2025

Kylän linnassa alkaa tapahtua

En löytänyt tähän Lézanin linnakuvaa kuvavarastostani, vain tämän siskon ottaman kuvan, jossa Dixie poseeraa linnan edessä 2019. Mutta noilta alimmilta nettilinkeiltä kuvia löytyy.

https://www.chateaudelezan.com/

Eilen kuulin uutisia kylämme linnasta, joka on ollut autiona ja hiljaa viime vuodet. Se on ollut kuin kummituslinna keskellä kylää.

Toisaalta huomasin keväällä, kun kuljin linnan ohi, että sen monet ikkunat luukkuineen olivat auki. Näytti siltä, että se on saanut vihdoin asukkaat.

https://lezan.fr/2025/05/19/festival-du-chateau-de-lezan/

https://www.midilibre.fr/2025/03/12/une-plongee-dans-lhistoire-vivante-deric-bonnet-proprietaire-du-chateau-12564280.php

https://www.cevennes-tourisme.fr/en/i-discover/strolls-and-visits/le-chateau-de-lezan-lezan-en-3922542/

https://www.chateaudelezan.com/histoire

https://www.leparisien.fr/etudiant/sortir/li-chateau-lezan/

https://lezan.fr/wp-content/uploads/2025/01/DeQueFasem2025.pdf

Löysin netistä viime vuoden kesäkuun kylämme kunnankokouksen pöytäkirjan, jossa linnan kauppa käytiin läpi. Se kertoo, että kunta osti linnan 2009 ja sen jälkeen on etsinyt kaikkia mahdollisia ratkaisuja tämän historiallisesti arvokkaan ja suojellun rakennuksen uudelleen saattamiseksi entiseen loistoonsa niillä varoin, joita kunnalla oli käytettävissä. Pitkäaikaikainen 16 vuoden yritys ei ole tuottanut mitään konkreettisia tuloksia, vaikka on ollut apuna monia yhteistyökumppaneita. (Kuten Alèsin kuntainliitto, joka on kaikessa yleensä mukana, koska siihen kuulutaan).

Vanhan kokonaan remontoitavan linnan ylläpito on kallista ja on korkea aika kunnostaa se, ettei raunioidu.

Kylän keskustan elävöittämiseksi on päätetty myydä se investoijalle, joka remontoi sen.

Joten elokuussa 2022 linna laitettiin myyntiin 780 000 euron hintaan. Vuosi kului, ei ketään kiinnostanut. Seuraavana vuonna joulukuussa 2023 alennettiin hinta 395 000 euroon, koska kiinteistötoimisto oli sen arvioinut 300 000 euron arvoiseksi.

Linna myytiin seuraavana vuonna loppukeväästä 2024 hintaan 315 000 euroa Mr Eric Bonnet' elle ilman linnan puistoa, joka haluttiin säilyttää julkisena puistona kyläläisille.

Linnan ostaja on TVtoimittaja Eric Bonnet. Ja sijoittaja, kuten Lézanin kunnantalo toivoi. https://www.bureauericbonnet.com/crbst_6.html Toisena on Florian Coz de Ploesquellec, joka on perustanut yhdistyksen kulttuurirakennusten suojelemiseksi.

Tarkoituksena perustaa linnaan Nykytaiteen Galleria ja kunnostaa se. Lisäksi suunnitteilla paljon kaikenlaista toimintaa, joten se on avoinna kaikille. Heinäkuun alussa siellä alkavat muutaman päivän Festivaalit, joita nyt mainostetaan. Ostaja on ranskalainen, jolla on nettisivujensa mukaan vaikutusvaltaista julkkisverkostoa mukana ystäväpiirissä, muutama filmitähti ja edesmennyt kuuluisa rocklaulaja.

https://www.entreeinterdite.tv/FR/video/patrimoine--ABgf9GWLYiQAOVZR@82:4001/eitv-au-chateau-de-lezan/1:34:1272941@82:4001?clickOrigin=videopage

Lézanin kylä on ollut tunnettu vuosittaisista kommunismijuhlistaan. Nyt imago voi muuttua parempaan.

Jos vertaa linnoja, miten niitä on saatu toimiviksi, taikasauvaa ei siihen ole. Mutta sellaisia ihastuttavia satulinnoja näkee paljon, elämä jatkuu.

Kylämme kunnantalossa on minun aikanani eli vuodesta 1998-2025 vaihtunut kunnanjohtaja muutaman kerran. Kuulin huhuja ja näin netissä juttuja, että kunnan porukka ei ole aina ollut kovin sopuisaa ainakaan ennen. Yhtä köyttä eivät he ole onnistuneet vetämään. Joten arvaa sitten, etteivät vuodet auta, jos ollaan kovin erimielisiä aina. Mutta nyt he saivat tilaisuuden yrittää. Linnan myynnin hyväksyminen lopulta oli myös epäonnistumisen hyväksyminen. Ja alun epärealistinen tuplahinta kuvasi suurta menetystä. Pahinta on se, ettei haluta antaa muillekaan mahdollisuutta, vaan pidetään ahneesti kiinni omastaan, vaikka se tarkottaisi rauniota lopulta.

Ei auttanut sekään, että linnan omistajat eli kylä, olivat ranskalaisia, oman kylän poikia ja tyttöjä. Kuvitella ulkomaalainen ostamaan tuo linna suurine suunnitelmineen tässä ei-turistikylässä, jonne turistit eivät ole olleet tervetulleita kuten turistikylä-Anduzeen. Kuulin kerran yhden tuttavan sanovan kylällä, ettemme halua tänne turisteja, koska he nostavat vuokrien hintoja. Joku toinen samalla logiikalla kai sanoisi, ettei halua ulkomaalaisia ostajia nostamaan talojen hintoja.

Nurkkapatriotismista pitää päästä, jos haluaa menestyä pikkukylissä. 1500 asukkaan kylä ei yksinään omine asukkaineen pyöritä nykymaailmassa kaikkea. Ikkunat auki maailmaan.

Toisaalta emme me Suomessakaan aina katso hyvällä ulkomaalaisomistusta. Kerran yksi linnan madame lähistöllä otti yhteyttä sähköpostitse ja kertoi haluavansa myydä antiikkinukkejaan. Mentiin sinne ystävieni kanssa. En ollut kuitenkaan kiinnostunut ostamaan nukkeja, sanoin, että netissä varmaankin on parasta myydä niitä yksitellen. Hieno juhlallinen vierailu se oli. Perhe paljastui saksalaisiksi, jotka olivat ostaneet ja kunnostaneet tuon linnan, nyt se oli myös osittain hotellina. He kertoivat, miten nurjasti heihin suhtauduttiin alkuaikoina, koska sotien arvet ovat jäljellä. C'est la vie!

Minulla on yksi muisto tuosta linnasta 2000-vuoden alusta, kun siellä oli toiset omistajat. Kerran mentiin Nathalie ystävän kanssa sinne puutarhaan katsomaan, koska tuttavaperhe oli linnassa vuokralaisena ja mies oli puutarhuri, joka hoiti sitä. Korkeiden muurien ympäröimä puutarha, jossa vanhoja kauniita puita paljon ja kasvillisuus kukkineen luonnonvaraista eikä tehtyä geometristä kuten näkee usein muualla. Salainen kätketty puutarha se oli, jonne pääsy näytti olevan harvinaista. Mutta, kun linna alkoi vaihtaa omistajaa ja varsinkin tuo kunta, joka halusi kaiken yksityisen demokratisoida Ranskan vallankumouksen tapaan, puutarhan tien puoleinen valtava korkea muuri hajotettiin ja muuallakin se madallettiin, puita kaadettiin kovalla kädellä...Entinen linnan puutarhuri vuokralainen oli järkyttynyt. Hän sanoi, puissa ei ollut vikaa, turhaan niistä liian monet kaadettiin. Puutarhaa ei tuntenut enää samaksi. Kunta halusi kansalle puiston, joka oli tuhoisa. Niin katosi sieltä sadat vuodet samalla kertaa. Kun nyt menee sinne, ihmettelee, missä puut ovat, koska tyhjä vaikutelma.

Toivottavasti linnan uudet omistajat kunnioittavat vanhaa, eikä uudista kaikkea yhtä säälimättömällä kovalla kädellä. Nykytaiteen Galleria ei kuulosta lupaavalta. Usein nykytaide kääntää kaikki arvot ylösalaisin.

Katsoin taas takapeiliin

Kuvassa Seijan ja Andrewn kanssa Gardon joen rannalla.

Kun tuossa sillan vieressä istuttiin, tuli mieleen ajat 1990-luvulla, kun kuljin Suomen ja Ranskan väliä vuodesta 1992 vuoteen 1998, jolloin taloni sieltä ostin.

Minun piti aina keksiä syitä Ranskaan menoon, jotta voin käydä katsomassa taloa ostaa. Yksi hyvä idea oli protestanttinen Mission Timothée Anduzessa, jossa voi olla vapaaehtoistyössä.

1995-96 kävin tutustumassa Suomen Lähetysseuraan Marseillessa, josta tuli minulle ystäviä kuten Seija.

Vuokrasin pari kertaa Anduzesta yksiön vähäksi aikaa, siinä myös keino nähdä aluetta. Tuon Gardon joen toisella puolella näkyy niitä taloja, joissa vuokrayksiö oli.

Silloin Marseillessa kerroin Seijalle suunnitelmistani. Kerran hän poikkesi tuonne käymään, kun oli autollaan matkalla koiransa kanssa Suomeen. Se oli joskus kesällä 1996.

Siinä me nyt olimme Gardon joen toisella puolella 2025 melkein 30 vuotta myöhemmin.

Minulla oli toinen jalka Suomessa ja toinen Ranskassa. Siksi piti reissata melkein koko 90-luku. Sitten sain rauhan, kun oli se oma tupa ja oma lupa. Talo oli vielä tyhjä, piti keksiä sinne elämää ympärille...

tiistai 13. toukokuuta 2025

Hämeen Härkätiellä

En ole varmaan yli kahteenkymmeneen vuoteen ollut Tarvasjoella Äitienpäivänä viemässä mamman ja pappan haudalle äitienpäiväruusuja. Nyt olin. Ensin vietiin Ypäjän hautausmaalle äidin ja isän haudalle ne äitienpäiväruusut ja myös tätiemme haudalle.

Ypäjältä Kosken kautta Tarvasjoelle Hämeen Härkätietä, en sitä kautta ole kai koskaan ennen sinne mennyt, on menty Loimaan kautta. Kuva piti ottaa härkäkärryjen kyydissä.

Kaunis keväinen päivä siivitti automatkaa siskojen kanssa, vaikka iltaa myöten tuli sateen uhka ja taivas pilvistyi kuten kuvasta näkyy.

Suomen maalaismaisemaa oli mukava katsella Etelä-Ranskan sijaan pitkästä aikaa. Ihasteltiin vanhoja taloja kaikkialla, mutta surullinen näky oli monet autiotalot tien varrella, kun ne kertoivat maaseudun autioitumisesta.

Tarvasjoen kirkolta piti ajaa katsomaan entistä lapsuuden kotitaloa Seppälän kylään, jossa asuttiin kylän keskellä. Yksi autiotalo 1800-luvulta se on ollut jo vuosikymmeniä. Kun ulkoapäin katsoi maantieltä sen ikkunaa, tuli muistot mieleen niistä ajoista, jolloin meidän iso perheemme siellä sisällä asui, ajattelin, tyhjänä on nyt tuo vanha kotimme, "ei kukaan ole kotona". Ei silloin olisi voinut kuvitella, että yli kuusikymppisenä tätä talon entistä elämää näkee sivustakatsojana sielun silmin kuin filminauhalta. Paluuta juurilleen se oli tavallaan.

Siinä kylässä ei ole enää montaa asuttua taloa ja monia on hajotettu. Valitettavasti tehdaskylä voi olla tuhoisa ympäristölleen. Meidän perhe lähti sieltä ensimmäisenä 60-luvulla, kun tehdas osti maamme. Muistan, kun he kävivät tekemässä kauppaa kotona. Tarvasjoen hautausmaalla oli nyt tuon tehtailijan, monen heistä hauta. Nimet olivat tutut. Yhteen heistä liittyy muisto, jota vanhemmat kertoivat meille lapsena. Kun me siskon kanssa vauvoina nukuimme vaunuissa, Leevi oli käynyt meitä katsomassa, kaksoisihmettä.

Nyt on myynnissä yksi nätti vanha talo muutaman kilometrin päässä yhden tehtaan vieressä täällä Varsinais-Suomessa, museolle sopiva. Mutta tehtaan läheisyys ei houkuta enää, kun on nähnyt mitä siitä voi seurata. Toisaalta meidän perheen uusi kotitalo kauniine rauhallisine ympäristöineen olisi jäänyt löytämättä 60-luvulla, jos emme olisi saanut syytä lähtöön muualle. Ja hyvin olemme myös Ypäjälle kotiutuneet.

Arvostelin tehtaita yleensä, miten ne voivat olla paikkaa valloittavia. Mutta jokaiselle tilaa riittää ja kaikkia tarvitaan. Pienemmät joutuvat usein siirtymään sivuun isompien menestyksen tieltä.

Asiasta toiseen. Netistä olin katsellut kirpputoreja, jos siinä matkan varrella niitä olisi. Hämeen Härkätietä ajaessa huomattiin yksi, jonne poikettiin Villa Voittola.

https://marttila.fi/villa-voittola/

https://www.villavoittola.fi/kuvagalleria/

Otin Googlesta kuvakaappauksen:

Se oli hyvä yllätys. Iäkäs pariskunta sitä isännöi. Meillä oli mukava juttutuokio. Tavaraa oli monta rakennusta täynnä. Kaikkea mahdollista Amerikan matka-arkusta menetetyn Karjalan alueelta Sortavalasta tuotuun kirkkoharmoniin. Ja isännällä oli entisenä merikapteenina, perämiehenä, kerrottavaa niin paljon, että kello unohtui. Kun lopuksi kysyin, jos saa ottaa kuvan twitteriin (ja tarkoitin myös tänne museopaivakirjaan), tälle paljon erilaista elämää nähneelle vanhukselle tuli kiire, että pitää käydä sitä kuvaa varten hattu vaihtamassa päähän.

sunnuntai 11. toukokuuta 2025

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!

Tässä isosiskon lapsena tekemä äitienpäivä kortti, se on laatikon kätköistä löydetty.

perjantai 2. toukokuuta 2025

Neuvosta vaarin

Viime kesänä siivosin vuosien aikana kerääntynyttä paperitavaraa nurkista. Nykyään pankit yms. lähettävät kaiken diginä netissä, harvemmin postissa. Joten ei kerry enää « tärkeitä papereita » säilytettäväksi vuosikausiksi tai vuosikymmeniksi. Jos viime kesänä järjestin omia henkilökohtaisia vanhoja papereita, silppusin roskiin myös niitä paljon, nyt oli vuorossa museoyhdistyksen dokumentit, jotka enimmäkseen voi säilyttää edelleen.

Vaikka kyseessä oli tuikitavallisia arkipäiväisiä laskuja, lomakkeita, sopimuksia, vakuutuspapereita, tositteita, mainoksia, suunnitelmia, valokuvia...monia muistoja ne herättivät kuin filminauhalta olisin sitä aikaa katsellut taaksepäin. Tuli sellainen tunne kuin siitä olisi jo « 100 vuotta » aikaa, kun museon avoin vuonna 2000.

Kun Suomesta tulin käymään tänne Ranskaan viime kuussa monen kuukauden poissaolon jälkeen, oli kuin unessa olisin tullut, niin epätodelliselta koko tämä « Unelmani Etelä- Ranskassa » - kirjani sanoin tuntui. Jo ilmaston vaihdos, Suomesta lähtiessä viileä talvinen ilma ja tänne tullessa lämmin aurinkoinen keväinen ilma, antoi vaikutelman eri planeetalle tulosta puusta pudonneena. Lentokentälle saapumisen jälkeen Nîmesistä bussilla Lézaniin kotiin. Niin oli kuitenkin ihmeen äkkiä taas kotoisaa, tuttua, turvallista arkipäivää. Mutta kaukaa katsottuna olin jo Suomeen kotiutunut ja tämä Etelä-Ranska tuntui siellä vieraalta. Lentomatkat tapahtuvat nopeasti, täällä perillä tunnin aikaeroon kesti myös sopeutua.

Nyt Pääsiäisenä tulee 33 vuotta, kun ensimmäisen kerran tulin tänne Gardin alueelle Anduzeen pääsiäislomalle protestanttiseen Mission Timothéehen vuonna 1992. Olin silloin yli kolmikymppinen, nyt olen yli kuusikymppinen. En olisi siihen aikaan uskonut, mitä kaikkea mahtuu noihin tuleviin vuosiin. C’est la vie ! Sellaista elämä on, sanovat ranskalaiset. Ja, että lopulta on tämä kotiinpaluu Suomeen kimssuineen ja kamssuineen. Vaikka ne kimssut ja kamssut tarkoittavat nyt rekkakuormaa, jossa on vuosien aikana keräämäni Nukkenalle-museon kokoelma. Hamsterin ja aarteenmetsästäjän saalista se on.

Vielä noista Nukkenallemuseon vanhoista papereista puheenollen, niissä oli varsinkin yksi mieleenjäävä juttu, josta kerron tässä seuraavaksi kuvin. Onneksi on oppinut lapsena laittamaan kaikkea korjuun, ei olisi säilynyt nuokaan paperit tallessa muuten. Minulle arvokas dokumentti se on, koska ensimmäisen vuoden jälkeen olisin joutunut sulkemaan museon, yritysmuodossa businessksenä pikku kylässämme, nallekauppoina museon lisänä, sillä ei ollut tulevaisuutta, sen oppi kantapään kautta. Antiikkinallejen teko oli 2000-alun kansainvälinen muotijuttu, kun Teddy Bear täytti 100 vuotta. Paris Créationissa meitä käsityöläisiä, nallejen tekijöitä oli paljon, en ollut siellä yksin kuten maaseutukylässä olin. Monessa kaupungissa, Marseille, Avignon, Paris, Salon de Provence, Uzès, Alès... eri tapahtumiin minun piti osallistua nallet matkalaukussa myyntiä varten. Kun olin taas kerran keräilytapahtumassa tällä kertaa Nîmes kaupungissa myymässä nalleluomuksiani, juttelin siellä muiden keräilijöiden kanssa standeillaan. Kerroin huonon tilanteeni sulkemisuhasta. Silloin yksi vanhempi mies antoi hyvän neuvon. Perusta ei voittoa tuottava -yhdistys museolle! Hänellä oli varmaankin kokemusta muista pienistä museoista, miten ne toimivat Ranskassa. Monsieur kirjoitti ehdotuksensa paperille, kun pyysin, silloin se oli selvempää. Tuumasta toimeen. Onni onnettomuudessani oli vielä siihen aikaan, kun paikallislehti Midi Libre kirjoitti artikkelin yhdistyksen perustamisesta kansanomaisesti. Siinä yksi tärkeä pointti on, että se pysyy ei kaupallisena toimintana, kulttuurisena, ei businesstä ja kokoelman piti muuttua kokonaan vanhan tavaran kokoelmaksi. Muutenkin yhdistyksen perustamiseen liittyi paljon selvitettävää, mutta uusi mahdollisuuksien tie oli edessäpäin.

Kokoelma sai oman haasteensa. Kun itsetehdyillä nukeilla ja nalleilla museo oli päässyt alkuun vanhojen lelujen määrän ollessa minimaalinen, nyt vastedes piti olla päinvastoin, vanhat lelut ja kaikki vanha pääosassa. Siitä lähtien joka penni meni ja on mennyt niiden keräilyyn, koska silloin vasta on menestys taattu. Museo on muistojen tyyssija.

Nîmes keräilytapahtuma vuonna 2001 oli käänteentekevä tämän kotimuseon elämässä ja antoi uuden tulevaisuuden toivon, joka jatkui parisenkymmentävuotta sekä myötä- että vastatuulessa pandemiaan asti. Pandemia taas oli toinen käännekohta. Talossani ei ole tarpeeksi hyvää tuuletusmahdollisuutta pienissä tiloissa, joten yksikin koronavieras olisi ollut täällä kohtalokas ilmalevitteisessä viruksessa, siksi oli parasta sulkea. Kyseessä on espanjantaudin 100-vuoden jälkeen uusi vakava uhka.

Terveys on kultaakin kalliimpaa, opetti vanha kansa. Siinä yksi prioriteettimme museoyhdistyksessä, joka lopetettiin 2023 alussa. Vaikka tämä museo oli suljettu, kulissien takana tapahtui koko ajan, pakkasin kokoelmaa yli puolitoista vuotta Suomeen menoa varten. Viikottaisilta supermarketti reisuilta toin pahvilaatikkoja sitä varten.

Vielä muutama päivä sitten tuli sähköposti, jossa yksi madame olisi halunnut tulla tänne museoon labrador koiransa kanssa. Sydäntä se lämmitti.
Miten paljon tämä museoseikkailu onkaan rikastuttanut elämää! Kynä sauhuu museopaivakirja blogissani.

Kaikkia papereita en ole vielä käynyt läpi, joten uusia yllätyksiä voi niistä löytyä. Tässä kuva vanhan miehen neuvosta, jonka hän kirjoitti ylös kirjekuoren toiselle puolelle ja paikallislehden yhdistysjutusta:

Kuvassa 2000 alussa nalleja myymässä Uzèsin Lelu-tai Musée 1900-tapahtumassa, jonne piti pukeutua vanhaan tapaan. Sisko lainasi tirolilaista hamettaan.

Ulos luontoon!

Kuvassa äiti Peppi-koira sylissä v.2005.

Eilen illalla lauantaina netti meni poikki. Katkoja on silloin tällöin aika harvaan. Toisaalta olen sanonut irti tämän Ranskan netin, koska nyt minulla on Suomessa nettiyhteys. Mutta tämä Ranskan pitäisi kestää 15. päivään eli ensi tiistaihin asti (keskiyöhön).

Ennen ei ollut internettiä, aika uusi se on loppujen lopuksi. Minulla se on ollut vuodesta 2004, kun ostin tietokoneen ja kävin atk kurssit. Ennen on pärjätty ilman. Nykyään on tullut siitä liian riippuvaiseksi. Heti tuntuu oudon hiljaiselta elämä, kun ulkomaailma sulkeutuu tavallaan.

Nyt on sateinen viikonloppu ja ensi viikko. Luvattu taas kauheata ukkosilmaa ja sadetta. Keväällä aina sataa, vaikka nyt satoi myös talvella.

Aamulla olin kävelylenkillä, joka päivä pitää päästä ulkoilemaan satoi tai paistoi. Ei ollut vielä kovaa sadetta, joten menin sateenvarjoni alla. Keväinen luonto on nyt kuin ihmettä täynnä, kaikkialla kukkii ja puut vihertävät. Se tapahtuu ihmeen äkkiä.

Sunnuntai aamu on juhlallinen, pyhä tunnelma jo nyt ennen ensi viikonlopun Pääsiäistä.

Mielessä oli äiti, koska eilen luin tietokoneeltani vanhoja päiväkirja muistiinpanoja, joissa kerroin äidin viimeisistä päivistä vuonna 2007 ollessani Suomessa kotona.

Tuli mieleen Paimenpojan laulu koulun Musiikkia oppimaan kirjasta (1965), johon netistä löytyi lisäsäkeitä:

torstai 1. toukokuuta 2025

Muutoksen tuulia

Tässä me olemme Seijan ja Andrewn kanssa syömässä kylämme ravintolassa sisäpihalla ulkona. En ole vuosiin ollut ravintolassa, nyt en voinut kieltäytyä ystävien ehdotuksesta, vaikka koronapeikko on ulkonakin. Ihana päivä meillä oli.

Kotimuseoni oli sellainen henkireikä, paljon kontakteja ja aina tapahtui, että, kun pandemia sen sulki, tuli tyhjä paikka. Ihminen ei ole saari, sanotaan. Me tarvitsemme elämää ympärille.

Tänä vuonna minulla on erilainen Vappu. Olen ollut nyt matkassa kaksi päivää ja tämä yö oli lentokenttäyö Vantaalla. Toisaalta toinen yö jo ylhäällä kukonlaulun aikaan.

Olin käymässä Etelä-Ranskassa, jossa kotitalo, vaikka tänä vuonna siitä tulee kakkoskoti. Perhe on Suomessa. Kun ikää tulee, parempi on olla omaisten tykönä. Näin sen konkreettisesti 2022, kun minulla oli 2 onnettomuutta koiran kanssa ja molemmista käsistä luuta poikki. Tuli kotiväkeä ikävä.

En tiedä kuinka kauan voin pitää tuota taloa ulkomailla, melko varmaan verotus voi olla moninkertainen. Kiinteistövero on noussut valtavasti, voi tulla asumusvero sen lisäksi, tuplaverotus. Silloin talo kaatuu veroihinsa, vaikka katto ei ole hyvä ja kylpyhuoneeseen pitää uusia suihkukoppi.

Saa nähdä miten tämän, vuoden 1998 unelmataloni käy, aika näyttää. Se on tehnyt tehtävänsä, kun on toiminut parikymmentävuotta museotalona.

Kun talo tyhjenee, on sitten kyse vain nukeista ja nalleista, jotka ovat elämän täyttäneet, muutoksen tuulet puhaltavat. Vähän samaa kuin navetan tyhjeneminen lehmistä.

torstai 10. huhtikuuta 2025

Ohukainen ja paksukainen

Minulla on ollut ongelmia autoni kanssa viime aikoina. Akku on pari vuotta vanha, mutta huono. Auto ei ole lähtenyt käyntiin ja on pitänyt akku ladata uudestaan. Tämä on Citroen Saxo vuodelta 1997, niitä näkee vielä Ranskassa paljon. Ostin sen 2017.

Ystävä korjailee sitä ystäviensä kanssa. En luota tuntemattomiin korjaajiin, koska naisena ja ummikkona helposti meitä huijataan.

Tässä vanha kuva haukun kanssa, kun oltiin supermarketissa Anduzessa. Tämä ihmisen paras ystävä jätti tyhjän paikan. Se oli hauska aamusta ehtooseen ja seurasi minua joka askeleella.

Auto on alkanut reistailla, vaikka sain sen katsastuksesta läpi viime kesänä, Ranskassa katsastus on joka toinen vuosi. Nyt, kun en ole Ranskassa enää paljoa, en tarvitse silloin autoa, on tullut mieleen myydä se, vakuutusmaksukin tulee kalliiksi. Toisaalta on se ihana, kun pääsee menemään minne tahtoo, milloin tahtoo, eikä ole riippuvainen toisista tai busseista. Ei tuolla autolla enää arvoa ole myydessä muutakuin sellaiselle ihmiselle, joka itse voi sitä korjata. Minulle riittää, kun se kulkee.

Eilen soitin taas ystävän korjaamaan autoa aamulla, kun en saanut sitä käyntiin. Akku piti hakea ladattavaksi. Olen saanut neuvon, että akusta pitää irrottaa päältä oikeanpuoleinen mutteri ja siirtää sivuun, kun jättää sen parkkipaikalle. Vaikea toteuttaa. Kokeiltiin yhdessä. Kun miehille on helppo väännellä muttereita paljain käsin, ei naisena saa sitä mihinkään liikutettua.

Ystävä tuli vanhan armeijakaverinsa kanssa, yli viisikymppisiä molemmat. He olivat keksineet yhdessä hyvän keinon, miten mutteri liikkuu helposti, on sitten muskeleita tai ei. Toinen kulki epämääräinen likainen rätti kädessä ja pyyhki sillä mutteria, rasvarätti se oli kuulema. Rasvatun mutterin minäkin onnistuin vääntämään pois paikoiltaan ja uudestaan laittamaan paikoilleen. Kun noita isoja poikia seurasi autoni ympärillä hyörimässä illalla, kun akkua laitettiin paikoilleen, he olivat kuin ohukainen ja paksukainen.😁

Tämä akun mutterijuttu on tilapäinen ratkaisu. Siihen joutuu ostamaan uuden akun, mutta en sitä vielä osta. Saa nähdä mitä teen tuon auton kanssa.

Tänään aamulla auto lähti käyntiin. Onni on oma auto, vaikka ei aina toimisikaan. Suomessa meinataan kaksoissiskon kanssa hankkia vanha auto, jotta päästään ajelemaan. Kun sain autokortin 2006 ja sen jälkeen ostin Peugeot 205, suuri mullistus se oli elämässä. Niin pääsi helposti antiikkimarkkinoille...

Nukkenallemuseon kokoelma on paljon rikkaampi näiden koneiden, tietokoneen ja auton käytön myötä. Toissa päivänä sähköpostilla kysyttiin vielä museota ja voiko sinne tulla koiran kanssa.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2025

Mennään bussilla

https://www.spielzeug-welten-museum-basel.ch/en.html

Katselin vanhoja kuvia tietokoneella ja tuli vastaan nämä Sveitsin kuvat vuodelta 2007, jolloin olin Nukketalomuseossa Baselissa Henriette ystävän kanssa. Nykyään museo on nimeltään Leikkikalujen maailmat.

Monissa lapsuusaiheisessa ym. museoissa eri maissa useimmiten Suomen meno-tai paluumatkoilla on tullut käytyä näiden kotimuseo vuosien aikana. Tuo Sveitsin matka oli poikkeus, se tehtiin Eurolines bussilla Nîmesistä Baseliin ja takaisin.

Suomessa nykyään pääsee halpabusseilla myös. Internetistä olen löytänyt mielenkiintoisia paikkoja, jonne haluaisi päästä katsomaan. Uutta nähtävää riittää niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Tein kuvista videon:

Tässä ekakuvassa olen Henrietten kanssa. Vasemmalla on ihan tuntematon aurinkolaseja pitävä turisti, joka osallistui valokuvan ottamiseen ystävineen.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2025

Viime vuonna tähän aikaan

Viime vuonna tähän aikaan maalis-huhtikuun vaihteessa olin luontolenkillä Dixie koiran kanssa. Mielessä oli surffaillessa internetissä näkemäni lehtiartikkeli entisestä työkaverista Helsingin ajoilta. Hän oli rakentanut salaa perheeltään talon!

Ajattelin, että salaa perheeltäni olen minäkin tehnyt paljon kaikkea, kun ei muuten olisi voinut tehdä. Ei olisi voinut hankkia taloa Etelä-Ranskasta eikä sinne kotimuseota. Toisaalta utopistista ja riskiä se on ollut.

Siellä kävellessäni sain uuden idean. Nyt, kun museo on pandemian takia suljettu, voisin muuttaa ne 20 museovuotta kuvakirjoiksi. Täytyy ottaa selvää kuvakirjojen tekemisestä netissä ja opetella kuvakirja ohjelman käyttö. Tuumasta toimeen.

Tänään kävelin samaa luontolenkkiä, mutta ilman Dixieä. Haukkua ei enää ole. Mutta saatiin se Suomeen ja olla vielä viimeiset kuukaudet yhdessä. Dixien muisto elää nyt myös siellä kotimaassa, kun se on haudattu puutarhaan, jossa voi käydä sen haudalla.

Kun lumipallo lähti pyörimään viime vuonna, vuoden aikana syntyi kaikkiaan 8 kuvakirjaa vähitellen. Käveleminen on filosofiaa.

Nyt minun piti mennä pakettien noutopaikasta naapurikylästä hakemaan 8 kuvakirjaani, jotka olin tilannut. Autoni ei lähtenyt käyntiin, joten jalkapatikalla selkäreppu selässä kävelin 6km:n matkan ihanassa keväisessä säässä mieli haikeana.

Tämä Ranska-aika alkaa olla menneisyyttä, kun kerran museo on täällä suljettu. Kärsivällisyyttä vaaditaan, että saadaan kaikki järjestettyä Suomeen, koti museolle sinne siskon tykö. Niin alkaa taas uusi museoseikkailu. Enkä enää ole kuin majakan vartija yksin myrskyävällä merellä.

Halusin kolmet kappaleet näitä 8kirjaa. Yhdet 8kpl siskoilleni, yhdet minulle ja kolmannet jonnekin kirjastoon. Tämä on omakustanne. Niitä ei voi painattaa enää toukokuusta 2025 lähtien, siksi ostin vielä nuo kolmannet.

Minulle tamä kuvakirjasarja (scrapbooking) on kappale elämästäni, unelmastani, joka toteutui. Konkreettista. Niin kuin on ollut tapana pitää valokuva-albumia. Sitten on keinutuolissa vanhuuden päivinä katsottavaa ja muisteltavaa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Scrapbooking

perjantai 28. maaliskuuta 2025

Neulan ja langan käyttöä

https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/05/hyvaa-vappua.html

Viime vuonna ostin viinipullolaatikon mabouteille-sivuilta netistä ja tein siitä vitriinin kolmelle vanhalle reisussa rähjääntyneelle nallelle, jotka olin netistä löytänyt. Linkki yllä. Alla mabouteille-sivut.

https://www.mabouteille.fr/coffret-caisse-neutre/caisse-bois-vin-12-bouteilles-rangement-decoration-558.html?search_query=caisse+bois+vin+12+bouteilles&results=11

Petsasin laatikon saksanpähkinä värillä kuten tuon kuvassa. Taidan petsata vielä toiseen kertaan, jotta on tummempi ja vanhemmannäköinen.

Tämän laatikon teen yhtä nukkea varten. Kotona löysin kammiosta meidän kaksoissiskon kanssa tekemän kangasnuken joskus 60-luvun alkupuolella, kai ennen koulun aloitusta, kun tätimme olivat opettaneet meitä käyttämään neulaa ja lankaa.

Vintistä haettiin vanhaa kangasta, josta sai nuken tehtyä. Se täytettiin vaahtomuovilla. Tukaksi lankaa ja kasvoihin kirjottiin silmät, hymysuu ja punaiset posket. Tukka oli melkein siltä hävinnyt, joten hain sille päähän isosiskon punaisen vanhan myssyn samoilta ajoilta. Ei näytä sitten enää niin onnettomalta. Ilme on pienen lapsen kädenjälkeä. Saatiin sitä nauraa. Nyt se räsynukke, oikein kirjaimellisesti räsyisenä, saa oikein kunniapaikan puulaatikkovitriinissä, jossa mikään hiiri tai muu ei pääse sitä vanhingoittamaan kuten pääsi monien vuosikymmenien ajan kammiossa, jonne se joutui lopulta hylättynä.

Silloin tehtiin useita nukkeja kuulema siskon mukaan, muistan vain tuon yhden ja ne tutut vanhanaikaiset kankaat. Niitä nukkeja sitten näytettiin iloisina kaikille. Niin käsillä tekemisen ja onnistumisen iloa sai jo pienenä kokea. Vaikka lopputulos ei lapsilta erikoinen olisi ollut, mutta hauskaa meillä oli.

Tätiemme tykönä vietettiin paljon aikaa lapsena Tarvasjoella. Kaikkea tekemistä keksittiin, aika ei ollut koskaan pitkää. Leikittiin kauppaa ties mitä ja vinttiin oli aina vapaa pääsy mylläämään. Se oli täynnä kaikkea mielenkiintoista. Kesällä iltaisin tehtiin pihalla alushametanssi, kuin keijukaistanssi, kun sieltä vintistä oli löydetty vanhoja vaatteita tai muuta sellaista. Se oli sitä aikaa, kun hameiden alla oli aina alushame.

Tämä nukkelaatikko vitriinissään tulee esille paljon leikittyjen kolmen nallen viereen, kun saadaan museopaikka. Nuken paljastus on vasta silloin kuin "hienon"patsaan paljastus. Siinä otetaan huomioon, että tämä on lapsen työtä, sydämellä tehty, se on tärkeintä.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2025

Kello käy

https://www.hs.fi/helsinki/art-2000011053591.html

Tulee mieleen yksi koulumuisto Loimaan oppikoulusta, kun vapaatunnilla käytiin Sokoksessa kaksoissiskon kanssa ja törmättiin yhteen meidän luokkalaiseen poikaan rappusissa. Näen sen tilanteen vielä sieluni silmin. "Anna-Maija ja Ulla-Maija"- sanoi Tanhuanpään Asko, joka oli uutena oppilaana tullut kouluun. Me olimme luokan hiljaisimpia, introvertteja, ja tuo Asko oli taas extrovertti ja aina hymysuin luokassa. Kiva hän oli kaikkien kanssa. Se oli 70-lukua ennen lukiota, kun olimme 4.-5.-luokalla. Useimmiten Henna ja kaksoset, me kolme olimme yhdessä.

Mitä mahtaa kuulua luokkatovereille? Tuosta Askosta puheenollen näin hänet Ilta Sanomissa, jossa kerrottiin hänen kuolemastaan. Hänestä oli tullut toimittaja ja poliitikko.

Tässä kuvatekstissä on siskoni Anna-Maijan asunnosta kuva, Helsingin Sanomien toimittaja Vilma Ikola teki siitä jutun lehteen. Hän oli nähnyt sen myynti-ilmoituksen Etuovi.com-sivuilla, kun oli hakenut veljelleen asuntoa. Ja ihastui siskon antiikkiseen yksiöön, koska se on erilainen kuin muut yleensä myynnissä olevat, ne toiset ovat moderneja TV:n sisustusohjelmia kopioivia.

Hesarissa on digilehdessä välillä 2 viikon ilmainen tarjous, joka loppuu automaattisesti. Sellaisen me otimme, jotta nähtiin koko artikkeli.

https://www.hs.fi/paivanlehti/09032025/art-2000011053591.html

Artikkeli on tuon digilehden lisäksi viime sunnuntain 9.3.25 painetussa Helsingin Sanomissa.

Tämä yhden kodin tarina voisi antaa vauhtia tuon asunnon myyntiin. Nyt halutaan pois kaupungista, jotta voidaan ostaa vanha talo maalta museokokoelmaani varten. Niin kotimuseo avattaisiin siskon talossa.

Takaisin luontoon!

https://www.etuovi.com/kohde/585696 Siinä myyntilinkki etuovi.comissa.

Jos minä olen viime vuodet sisustanut paljolti vanhoja nukketaloja, Anna-Maija on sisustanut omaa huusholliaan.

Kun on lukenut tuon Hesarin artikkelin, tietää miksi tässä on otsikkonani "Kello käy". Odottavan aika on pitkä.

keskiviikko 26. helmikuuta 2025

Rusettikengät

Kun meillä kotona on ollut tapana säilyttää kaikkea vintissä, kammiossa tai muualla, niin sieltä tulee esiin aina joskus jotakin vanhaa kuin uutena ihmeenä.

Kuvan kengät ovat nyt kuin uudet puhdistuksen jälkeen. Ihmeesti kestivät vesipesun puhdistusaineella. Löytökunnossa ei niistä kuvaa ole, harmi, niin näkisi ne ennen ja jälkeen. Ne olivat yli 50vuoden pölyssä ja liassa, koska pitkän aikaa ilman suojaa kammiossa. Eivät olleet näyttelykunnossa, siksi kuvaaminen unohtui.

Tällaiset 60-luvun lastenkengät kokoa 33 me saatiin kaksoissiskon kanssa joskus 60-70-luvun vaihteessa. Ne sopivat silloin saatujen keltaisten housupukujen kanssa, tunika yläosa ja leveälahkeiset pitkät housut 70-luvun tapaan.

Lastenkengät muistuttivat jo aikuisten kenkiä.

Surffailin netissä, sanottiin, että 60-luvulla alkoi olla jo muovi, vinyylikenkiä, ja siksi ne ihmeesti kestivät puhdistuksen, eikä saumat siitä kärsineet. Toisaalta näkee, että näitä ei olla paljoa pidetty, ne olivat juhlakengät kuten keltainen housupuku. Suomessa valmistettuja vaatteita ja hyvänlaatuisia siihen aikaan, ei ollut huonolaatuista halpatuontia.

Muistan, kun Loimaalla mentiin lastenliikkeeseen, josta aina ostettiin kaikki vaatteet tuplana, koska kaksosia olemme. Kallista oli! Noita kenkiä nyt katsellessani on tullut mieleen, miten nuukaa kotona maatalossa isossa perheessä oli silloin ja silti me saimme noin hienot rusettikengät!

Lapset ensin, oli vanhempiemme prioriteetti.

Kotimuseossani olen pitänyt noita kenkiä ison nuken jaloissa esillä kuin jättikenkinä. Niinhän pienet tytöt kokeilevat äitinsä kenkiä, vaikka kuinka suuria olisivat.

https://fi.pinterest.com/pin/1024639352707500301/

https://vintagedancer.com/1960s/1960s-shoes-8-popular-shoe-styles/

Surullinen talo

Esimerkki, mitä voi tapahtua, kun valtio perii, jos ei ole (lähi)perillisiä eikä testamenttia tehty.
Noin 40 vuotta sitten vanhukset kuolleet ja talo jäi tyhjäksi. Siihen aikaan kaikki tunsivat pikkukaupungin omakotialueella toisensa kuten kylissä.
Nyt ei enää paljoa tunneta, kun on uudet sukupolvet tulleet vanhojen tilalle. Herää kuitenkin kysymys kenen koti oli tässä?

Viikko sitten nähtiin kaikki ikkunat revittynä auki, tyhjät ikkunaraamit. Kun kurkkasi sisälle näki hävitystä, tuhoa kuin sodan jäljiltä. Nyt useimmat laseista tyhjät ikkunaraamit oli joku sulkenut. Ympärillä muuten kortteli on ok ja monista vanhoista taloista on huolehdittu, uusia rakennettu. Tällainen talo sen keskellä on kuin alamaailmaa, varkaiden-, rikollisten pesäpaikka, turvallisuusvaara ympäristölle.

Talossa asuneita vanhuksia ajatellen, on anteeksiantamatonta valtiolta tämä perinnön kiittämättömyys ja toisten kodin tuho! He kääntyvät haudassaan.
40 vuotta sitten tämä talo olisi ollut kaupungille kuin valmis museo, aikakapseli Turun Luostarimäen tapaan.

Vain tonttiako jahdataan? Ei arvosteta vanhaa rakennuskulttuuria, vain modernia talolaatikko-tyyliä? Vai ovatko valtion kirstun tyhjentäneet nykyisen sotehirviön tapaan suuret keksimällä keksityt johtaja-armeijat huippupalkkoineen, eikä raha silloin enää muuhun riitä. Hyväveli-systeemi eli korruptio estää maatamme kukoistamasta?

Sydäntä riipaisee, kun näkee talon raunioina kuin Neuvostoliitossa, vaikka ollaan Suomessa. Tuolla me lapsena käytiin sukulaistätimme tykönä useasti, me maalaislapset äidin kaupunkilaisserkkujen vieraina.

Ihania muistoja, joita ei koskaan voi tuhota kuten talo on tuhottu.

lauantai 15. helmikuuta 2025

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Tässä Dixie vuonna 2017, kun se adoptoitiin koiratarhasta Nîmesistä.

maanantai 10. helmikuuta 2025

Kissa ja koira

Kun Dixie koira tuli taloon lokakuun lopulla, kissa pelästyi. Se ei uskaltanut enää tulla sisään yhtäaikaa.

Mutta kun joulun jälkeen koiraa ei enää näkynyt, kissa ihmetteli, mihin se katosi. Se haki varmaan sitä.

Kissan tassun jäljet johtavat koiran haudalle. 🙏

torstai 6. helmikuuta 2025

Siskot salapoliiseina

Mitä uutta museoon?

Kirpparit ovat siitä mielenkiintoinen paikka, että ei koskaan tiedä mitä näkee, sekamelskaa, jonka joukossa voi olla aarteita. Ja niin voi monipuolistaa kokoelmaa. Aina oppii uutta, ei tylsisty elämässä. Se tarkoittaa, että aletaan hakea tämän uuden löydön syntyjä syviä, vaikka sen omaa tarinaa ei koskaan löydettäisi, yleistietoa, historiaa netti on täynnä.

Kuvan talonpoikaisessa kapioarkussa näkyy sisällä vuosiluku 1853 ja ulkopuolella 1871. Perheen isän tyttärelleen tekemä mahdollisesti 1853 ja tyttären häät 1871.

Olen surffaillut netissä, alla linkkejä. Ihmetyksen aiheeni on ollut valtavan suuri hintahaitari näillä 1800-luvun kapiokirstuilla. Suomessa, Ruotsissa niitä näyttää saavan alle tai yli satasilla. Mutta kun mennään Englantiin, Amerikkaan, Ranskaan, hinnat lähestyvät tai ylittävät 1000 euroa! Mikä selittää tämän arvostuksen eron? Useimmiten myyntipaikka on antiikkiliike, mutta kyllä muuallakin hinta heittelee. Ebay on aika hyvä hintavertailupaikka, mihin hintaan kauppa siellä tulee, oli pyyntö mikä tahansa. Koska kilpailijoita on kuten huutokaupoissa.

Yllättävän samantapaisia kirstuja löytyy netistä. Maksettiin tästä omasta 100 euroa, joten se oli halpa. Suomessa näyttää olevan vähemmän arvostettu, koska ranskalaisessa antiikkiliikkeessä samantapainen maksoi 750 euroa! Sitä sanotaan monessa paikassa ruotsalaiseksi talonpoikaiseksi kapioarkuksi.

https://www.proantic.com/1351654-rare-et-important-coffre-de-mariage-travail-scandinave.html

https://www.ebay.com/b/Scandinavian-Antique-Trunks-Antique-1850-1899-Time-Period-Manufactured/261586/bn_106906106

https://www.chairish.com/product/20564282/swedish-19th-century-painted-pine-marriage-trunk

https://www.bukowskis.com/en/auctions/E563/lots/1238227-a-painted-century-chest-dated-30-10-1860

Bukowskis antiikkihuutokauppa Tukholmassa on arvioinut hinnan samantapaisella kirstulla 2500 SEK eli 221 euroa ja kehuu heillä olevan Scandinavian parhaat hinnat. Tulee mieleen, että noilla kirstuilla olisi hyvät markkinat muualla Euroopassa ja Amerikassa, arvostavat niitä enemmän.

"If you have a similar object we can help you with an up-to-date valuation. We have the highest final prices in Scandinavia.

Estimate

2 500 SEK"

Nyt, kun katsoo tuota arkkua, tulee mieleen, että lapsesta asti joku tyttö on voinut tehdä siihen käsitöinä kaikkea tulevaa kotiansa varten. Ensin hän on kasvattanut kovalla työllä pellavaa pellolla, tehnyt siitä pellavalankaa. Sitten kangaspuilla kutonut pellavaisia liinavaatteita, vaatteita ym. häistä hautajaisiin, kuten elämä oli lyhyt ennen vanhaan ja kaikkeen varauduttiin. Lampaita tyttö on myös kotonaan hoitanut, niitä kerinyt

ja saadusta villasta kehrännyt rukilla villalankaa, josta kutonut vaatteita. Niin kaikki tehtiin käsin alusta asti.

Talon tyttölapsen elämää on siten paljolti ollut morsiusarkun täyttäminen ja ideointi. Sitten naimaikäiseksi tultuaan vanhemmat valitsivat puolison. Romantikka taisi olla kaukana noista 1800-luvun järkiavioliitoista. Mutta ei Suomessa sentään joutunut nunnaluostariin kuten Ranskassa.

Tuo ostamani arkku on iso 110cm x 61 x 85cm, lukko toimii vielä. Sinne entinen omistaja on voinut lukita kapionsa, suuren työnsä, johon elämän ensimmäiset vuodet kuluivat. Voi olla ainoa omaisuutensa, jonka sai mukaansa, kun astui emäntänä uuteen taloon.

Jos tullaan 1800-luvulta tänne 2000-vuosisadalle. Voi vaan kysyä kulutus-hyvinvointiyhteiskunnassamme, kenen tavarat mahtuvat tuollaiseen arkkuun?

https://www.wanhaelias.fi/murunen-arkkujen-historiaa/ "Murunen arkkujen historiaa."

https://www.wanhaelias.fi/?s=arkku

https://www.karjalanliitto.fi/viestinta/karjalan-kunnaat-lehti/karjalan-kunnaat-uutiset/2024/11/ukin-matka-arkku.html

https://www.karjalanliitto.fi/viestinta/karjalan-kunnaat-lehti/karjalan-kunnaat-uutiset/2024/03/isoaidin-vihkihuivi-uudeltakirkolta.html

https://www.pamono.eu/19th-century-swedish-marriage-or-dowry-chest

https://www.ebay.com/itm/205154839680?itmmeta=01JKBFP19G7Z89RD3ZHN0984T0&hash=item2fc42e6c80:g:t-oAAOSwCWVnVyOu&itmprp=enc%3AAQAJAAAAwCodCO1vSDjg2xNOt8By6oCfVYh7K%2BmoqSeU5OezengGPgnPE9k03Cw3fCW9ypM6gkY5NbjTqLwwBVts%2BwsJlhWsebJtNgvLv2t5Cre8FzYaJmHSVYXx4v5ZXBwBrvJxcWFr1cvhm%2BJFKP8yv%2B78g12H5TG21FuWZWBax0QYMsW53TYX%2FnjqOo08Z94MKSzWWyuCTL7V13UP%2B3ucnIpd3S9f50bqmSWt8Y0euEAsGijTw%2BRrTi4GtAQXUrT7Sf6n3w%3D%3D%7Ctkp%3ABk9SR-qU2O-aZQ

https://decorativeantiquesuk.com/products/huge-antique-19th-century-swedish-marriage-trunk

https://www.firesideantiques.com/product/swedish-19th-century-painted-pine-marriage-trunk/

https://www.europeanantiques.co.nz/product/19th-century-swedish-bombe-trunk-with-original-painting/

https://www.1stdibs.com/buy/swedish-dome-chest/

https://yle.fi/a/3-7367515

https://fi.wikipedia.org/wiki/Arkku

https://fr.wikipedia.org/wiki/Coffre

https://en.wikipedia.org/wiki/Chest_(furniture)

https://yle.fi/a/3-12108161

https://www.etlehti.fi/artikkeli/raha/perinto/minka-arvoinen-tama-perintoarkku

https://www.rakkaatesineet.fi/v2/tuotteet/arkut/

https://www.kansallismuseo.fi/fi/digitaalinen-kokoelma/tutkijan-valinta/huonekaluja-kansatieteellisista-kokoelmista/kustavilaisvaikutteinen-kapioarkku-vuodelta-1828

https://en.wikipedia.org /wiki/Hope_chest#/media/File:Friis_Nybo_Girl_Inspecting_Her_Hope_Chest.jpg

Girl Inspecting Her Hope Chest, Poul Friis Nybo 1929:

keskiviikko 22. tammikuuta 2025

Missä on Dixie?

Lokakuussa tultiin Dixien kanssa Suomeen Ranskasta. Kaksoissisko ei ollut haukkua nähnyt viiteen vuoteen, koska pandemia riskien takia ei oltu matkustettu. Yhdessä me se ostettiin koiratarhasta 2017, joten ymmärtää ikävän. Pakollinen Suomen matka oli lopulta edessä, koska kertaakaan käyttämätön passini piti uusia. Samalla saatiin idea, että koiran voi tuoda Suomeen, vaikka vaikealta ja monimutkaiselta tehtävältä se näytti. Onnistui se kuitenkin lopulta.

Kuvassa iloitaan tästä onnistuneesta matkastamme, kun oltiin lopulta perillä, vaikka mahdottomalta oli näyttänyt, kun sitä matkaa kauan suuniteltiin.

Dixie oli ihmeissään kaikesta, perillä se katseli ympärilleen, missä ihmeessä me olemme, oltiin sitten luontokävelyllä, kotona tai automatkalla lähikaupungeissa.

Kotona se kiersi kaikki huoneet, vieraita hajuja piti tutkia, suomalaista saunaakin sai ihmetellä, koska ei Ranskassa sellaista näe. Peilaamassa tämä nätti koira myös kävi isosiskon kamarissa, tutkia ja haistella täytyi siskon 100 vuotta vanhaa äidin serkulta perimää
lampaankarvanallea, joka istui sängyn vieressä arvokkaana, ties elävä voi olla, tuumi se vakavana.

Miten paljon koira ajattelee, emme me ihmiset tiedä, se tuli mieleen, kun niin viisaita nämä eläimet ovat.

Marraskuun alussa menin takaisin Ranskaan. Kun siellä olin kävelylenkillä eikä Dixie ollut enää seuranani, lohdutti ajatus, että se on Suomessa siskojen kanssa maalla.

Haukun Suomimatka oli kuin löytöretki mielenkiintoiseen uuteen maailmaan, siltä näytti, kun sitä seurasi.

Mutta, kun vuosi lähestyi loppuaan, 16 vuotta ja 10kk:n taival alkoi jo väsyttää, jalat menivät alta. Eläinlääkärin lääkkeet eivät enää auttaneet. Loppu oli lähellä.

Kun uusi vuosi vaihtui 2025, Dixie oli jo taivasmatkalla. Haukku haudattiin puutarhaan, jonne on ikkunanäkymä.

Ikkunasta näkyy nyt ihmisen paras ystävä, vaikka on jo kaukana tästä maailmastamme rajan takana, mutta silti lähellä meidän sydämmissämme, muistoissamme.

Vietiin lyhty Dixien haudalle. Lumi peitti sen.

lauantai 4. tammikuuta 2025

Elokuvista historiaa

https://fi.wikipedia.org/wiki/Charlotte_Bront%C3%AB

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kotiopettajattaren_romaani

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jane_Eyre

Katsottiin Kotiopettajattaren romaani elokuva. Halusin katsoa sen, vaikka joskus on sen nähnyt, mutta unohtunut paljon. En muistanut siitä sitä alkua, jossa Jane Eyre on anglikaanisen kirkon tyttöjen sisäoppilaitoksessa. Kova ja julma yliuskonnollinen lasten kohtelu tuo mieleen katolisen kirkon tyttökoulut, joista on jälkeenpäin paljastunut skandaaleja. Oli uskonto mikä tahansa äärimmäisyyteen voidaan mennä ja tekopyhäksi. Sitä Ranskassa paljastuu katolisesta kirkosta nykyaikana, kun vuosikymmenien tabut unohdetaan. Monet kulissit romahtavat.

Vaikka nykyään on menty toiseen äärimmäisyyteen, kun meiltä uhataan poistaa Suvivirsi, joulujuhla jne. kouluista, ts. oma länsimainen kristillinen kulttuuripohja, johon kaikki rakentuu.

Wikipedian mukaan Jane Eyren elokuva tai kirjan kokemukset pohjautuvat tosielämään, niitä Charlotte Bronte purkaa teoksessaan. Suorasuu uskaltaa sanoa totuuden. Mahtoi se olla myös skandaali aikoinaan.

Elokuva kiinnosti, koska se antaa taustaa kahdelle katoliselle nukketalolleni, clarisselaiselle fransiskaaniselle nunnakammiolle 1800-luvun lopusta ja 1900-alun tyttöjen luostarikoululle.

Nunnakammion ostin joskus pandemian alussa. Se oli minusta liikuttava. Niitä nunnat tekivät kotiin perheelleen muistoksi kuvatakseen elämäänsä luostarissa.

Nunnakoulu on espanjalainen, nuket ranskalaisia. Harmi, että sen hankittuani museo oli jo suljettu. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla katolisten ranskalaisten kommentteja siitä.